VIII LUKU.
Mobilis in mobili.
Tämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman nopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa olimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten merirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.
Tuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun läpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini takertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja Conseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella avautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti helähtäen kiini perässämme.
Olimme nyt kolmisin. Missä olimme — kukapa meistä olisi voinut sen sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan heikointa valonvälähdystäkään.
Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.
"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä. Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole silloin suunvuoroa".
"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."
"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä, sen minä…"
"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani.
"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.
Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin
selkoa missä oikeastaan olemme."
Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä. Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä, joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.
Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta hytin katossa.
"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko kädessä puolustusasennossa.
"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."
"Pysyköön isäntä vain rauhallisena", kehotti hämmentymätön Conseil.
Valkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme. Mitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt. Näkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään kuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen sisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai sukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan mitään.
Mutta eläpäs — nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi miestä astui sisään.
Toinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen, tuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia varjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten Etelä-Ranskan asukkailla yleisesti.
Toinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9] olisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille hänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: — itseluottamuksen — koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat silmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden — sillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä; voiman — hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä kokoonkutistumisesta; ja rohkeuden — sillä hänen syvä hengityksensä osotti suurta keuhkojen voimaa.
Vaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä suora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät, todistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta. Tämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan olin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka sijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen taivaanrannasta yhdellä katseella.
Tämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle paljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo muukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa kokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen näköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon lähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin vesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea suurten merensyvyyksien salaisuudet.
Molemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista kuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä oli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi heistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin tarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen kumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se oli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin suurta koronvaihtelua.
Toinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei käsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin katseellaan.
Minä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän käyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin että jouduin yhä enemmän ymmälle.
"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil, "niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."
Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.
Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut sanallakaan.
Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä hyvin kuin saksaakin — nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla ymmärretyiksi.
"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."
Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa juttuamme.
Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10] kielet heille samaa hepreaa.
Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo kunnon poika, virkahti:
"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."
Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.
Ovi tärähti kiini.
"Voi kiukkujen kirous sentään!" äikähti Ned Land varmaankin kolmannenkolmatta kerran; "me tässä päästelemme noille vintiöille ranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä edes vastata meille!"
"Tyyntykäähän toki", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, "ei tässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi."
"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä nälkään rautahäkissämme?"
"Ei nyt sentään", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, "tässä heti hätäpoikia olla."
"Hyvät ystävät", lausuin, "säilyttäkäämme toki mielenmalttimme. Olemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun mielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän aluksen päälliköstä."
"Minun arvosteluni on valmis", sähähti Ned kiukkuisesti. "Ne ovat joka sorkka hirtettäviä konnia."
"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?"
"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!"
"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut. Myönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee vaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia eivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja hänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän suonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän ulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia vaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön."
"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil, "tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."
Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti pukeutuessamme niihin kattoi palvelija — mykkä ja arvattavasti kuurokin — pöydän kolmelle hengelle.
"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.
"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."
"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.
Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa, lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause. Koko kaiverrus oli tällainen:
/p
MOBILIS IN MOBILI.[11]
N.
p/
N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.
Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen kohtalostamme — nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä näännyttää.
Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla, jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.
"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki", vakuutti Conseil.
"Minä myös", myönsi Ned Land.
Molemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta sikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia aivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät mieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän kanssamme leikitteli? Minä tunsin — tai pikemminkin kuvittelin mielessäni — että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa valtameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat minua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni kokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua vankila-aluksemmekin tuntui olevan — samalla lailla elävä, liikkuva ja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume hälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin etäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.