IX LUKU.
Ned Land kiukkuisena.
En tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla, koska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi heräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat hiljaa kukin nurkassaan.
Noustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja ajatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme sisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme. Vankila oli yhä vankila — ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija oli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.
Mutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui painavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme ennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä. Eikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää tunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun uloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi käyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.
Aivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa, eikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä herätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen ilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko, kuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä hiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla tavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla alukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat neljäkolmatta tuntia?
Olin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla maalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme ilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan tuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa. Avasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita happihiukkasia.
Samalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli ilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.
Nyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini raitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille välitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.
Minun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein yht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen silmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.
"Hyvinkö isäntä nukkui?" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.
"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?"
"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä — täällähän haiskahtaa meri-ilmalta!"
Merimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
"Hyvä" hän vastasi; "tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset äänet, joita kuulimme ajaessamme Abraham Lincolnilla takaa luuloteltua miekkavalasta."
"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa."
"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta päivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla."
"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."
"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta tuntia?" "Niin arvelen."
"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle, tuokoon hän mitä hyvänsä."
"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."
"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"
Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin. Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun laivamiehen kanssa.
Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään — äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.
Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.
Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja edeskäypä ilmautui.
Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta. Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.
Conseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti hänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä hänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni kuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:
"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla minua!"