X LUKU
Merehinen
Laivan päällikkö se meille päin puhui.
Hänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija, joka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan isännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti laivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä koston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla kanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa hidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän kohtauksen jatkoa.
Nojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli päällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan? Kaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin ajattelin.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä rohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla äänellä:
"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa, kaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut vastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten miettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne kävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta sekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että kohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin Luonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin ja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari Amerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla Abraham Lincolnilla."
Minä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä, joihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä kieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli minun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.
Hän jatkoi seuraavaan tapaan:
"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa ruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että päästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti punnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä. Olen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet teidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä muuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni ja askareihini."
"Tahtomattamme!" uskalsin lausua.
"Tahtomattanne?" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään. "Tahtomattaanko Abraham Lincoln ajeli minua takaa kaikilla merillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne alukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua harpuunallaan?"
Minä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin syytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja minä annoin sen.
"Herrani", sanoin, "epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että Amerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat johtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa, ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän mainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on koetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus on yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että ajellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli Abraham Lincoln vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka tihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu."
Päällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui vielä kylmemmällä äänenpainolla:
"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä kernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä elävää merihirviötä hyvänsä?"
Kysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni
Farragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.
"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä vihollisinani?"
Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki parhaimmatkin todistelut?
"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"
"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."
"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita. Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta niistä minulle!"
Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?
Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala — jos hän Hänet uskoo, omatunto — jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit, joiden edessä hän oli vastuunalainen.
Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.
Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen puhelustamme.
"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani, koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä ehtoa."
"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että jokainen kunnianmies voi siihen suostua."
"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä — teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta. Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"
Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa, joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan viimeisiä.
"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä teiltä yhtä asiaa — yhtä ainoata."
"Kysykää."
"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."
"Täysin vapaat."
"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"
"No — vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä tapahtuu — joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä, nautimme."
Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.
"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."
"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"
"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"
"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."
"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."
"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi päällikkö kuivasti.
"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"
"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani. Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta — koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi teitä — vartioin vain omaa turvallisuuttani."
Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää auttanut vedota.
"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän valita elämän ja kuoleman välillä?"
"Aivan niin."
"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana ei sido meitä tämän aluksen isäntään."
"Ei mikään", vastasi tuntematon.
Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:
"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät, professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä. Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea — ette ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."
Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin sanomaan:
"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"
"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni Nemo[12]; ja te ja toverinne olette matkustajia Nautilus-laivalla."
Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen sanoen:
"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."
"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun näyttää teille tie."
"Olen käytettävänänne, kapteeni."
Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään. Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.
Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia, joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.
Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä tuntui olevan runsaasti fosforia.
Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.
"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi.
"Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut
maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa.
Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."
"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.
"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."
"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."
"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia. Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."
Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.
"Te rakastatte merta, kapteeni?"
"Rakastanko — kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa. Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita. Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja, niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani, elämä — elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen vapaa!"
Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi puoleeni sanoen:
"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa Nautilusta, niin lähden liehtariksi."
Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.
Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.
"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen, että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."
"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin suuria etuja, professori?"
"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."
"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana päivänä, jolloin Nautilus ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti käytettävänänne."
Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä vain käteen sattui.
"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."
"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on myöskin tupakkasalonki."
"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"
"Tottahan toki."
"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."
"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette tupakantuntija."
Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä. Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen päivään.
"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."
"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa, jota kokoan merestä, joskin niukalti."
Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä ja viisi korkea.
Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin, Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon, Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia. Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin, Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n sävellyksiä.
Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja, polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia; eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.
Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:
"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."
"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni; mutta minun täytyy tunnustaa että Nautilus kaiken kaikkineen, nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa määrässä. — Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita, joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."
"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia Nautilus kykenee tarjoamaan vierailleen."
Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni — en mitään ahdasta hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.
"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon, josta juuri lähdimme."
Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.
Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.