VI LUKU.
Kreikan saaristo.
Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi Nautilus vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.
Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä mitään Nautiluksen uroteosta.
"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"
"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.
"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"
"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon ylipääsemättömän kannaksen."
"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.
"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."
Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.
"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät syrjäiset kuule."
Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.
"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"
"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen paatistaan."
En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin valtameren ihmeisiin — milloin minulla enää olisi tarjona sellaista tilaisuutta?
"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan! Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"
Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen ja vastasi verkalleen:
"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä on minun ajatukseni."
"Se loppuukin aikanaan, Ned."
"Missä ja milloin sitte?"
"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren salaisuuksista."
"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.
"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."
"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden päästä, herra luonnontutkija?"
"Ehkäpä vielä täällä — ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että Nautilus on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."
"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä! Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa! Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"
Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta taholtani.
"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme Nautiluksen salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään Nautilus ensi sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."
"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."
"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."
"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä sitä hyväksemme."
"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on mielestänne suotuisa tilaisuus?"
"Sellainen tapaus että Nautilus jonain pimeänä yönä sattuisi lähelle Europan rantaa."
"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"
"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi vedenpinnalla."
"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"
"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."
"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."
Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä; mutta enimmäkseen kulki Nautilus vain etäällä rannikoista ja hyvin syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.
Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.
Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme Nautiluksen asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut Abraham Lincolniin, oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan. Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies ilmoittamaan minulle asianlaitaa.
En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi odottamaton näky.
Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen ja sukeltaen taas alas.
Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:
"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan hyvänsä!"
Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.
Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.
Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää näyttäytynyt.
"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä, jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."
"Tunnetteko hänet, kapteeni?"
"Miksikäs en, herra Aronnax?"
Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun, jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty Nautiluksen alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: Mobilis in mobile.
Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso joukko metalliharkkoja.
Nämä harkot olivat kultaa! Mistä kapteeni saikaan moisen määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?
En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.
Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.
Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.
Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.
"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.
"En mitään, kapteeni."
"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."
Näin sanoen hän lähti ulos salongista.
Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan. Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää ja keikkumista, josta päätin Nautiluksen nousevan alemmista vesikerroksista ylös merenpintaan.
Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka jälkeen Nautilus jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli niiden vastaanottaja?
Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.
"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti kanadalainen.
Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin — aivankuin johtuen kiihottuneesta mielentilastani — tuntui salongissa niin ankaraa kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä Nautilus muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.
Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan sietämättömäksi.
"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.
Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:
"Kaksiviidettä astetta."
"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä lisäytyy, ei täällä enää voi olla."
"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse tahdomme."
"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"
"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä leviää."
"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"
"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."
"Onko se mahdollista?"
"Katsokaa itse!"
Luukut avattiin, ja minä näin meren Nautiluksen ympärillä aivan valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.
"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.
"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."
"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet", huomautin.
"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta. Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla tapahtuukaan."
Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. Nautilus ei liikkunut ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.
Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein kiehumaisillani.
"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.
"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.
Hän antoi käskynsä. Nautilus kääntyi ja jätti jälelleen tuon sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata. Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.
Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta tulimerestä.
Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan, joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin purjehti Nautilus nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.