V LUKU.
Arapian tunneli.
Samana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva Nautilus 23°30' pohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin Djeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja Itä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset, laitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat laivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla, loi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin valkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai ruokomajat beduiinien asumaa aluetta.
Pian katosi Djeddah illan varjoihin, ja Nautilus painui heikosti fosforihohtoiseen veteen.
Seuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia ohitsemme eteläänpäin. Nautilus painui jälleen veden alle; mutta kun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä, jonka vuoksi se kohosi pintaan.
Conseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko kuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta vastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti kädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:
"Näettekö tuollapäin mitään, professori?"
"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä."
"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen tasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?"
"Totta tosiaan", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun suuntaan, "näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla."
Ja todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä tumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa merenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme, jättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.
Ned Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat ahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo keihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä käydäkseen sen kimppuun!
"Ah, professori", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minä en ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!"
Samassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja käsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:
"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin taitaisi se polttaa sormianne?"
"Polttaisi maarkin, kapteeni."
"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa ammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?"
"Ikävääkö — kaikkea muuta!"
"Koettakaa siis onneanne."
"Kiitos, kapteeni", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.
"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla viskaisi harhaan."
"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?" minä kysyin, välittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.
"On toisinaan", kapteeni vastasi. "Se käy hurjasti vainoojainsa kimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin ei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä käsi."
Samassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä kuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty köysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui soutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme hänen lähelleen.
"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?" kysyin.
"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea."
Vene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se nopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin päässä Nautiluksesta.
Tultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti ja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä asettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään perään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan mereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta nyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli kiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin kulkua veden alla.
Minäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa. Merilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen sireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen pyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin manaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja terävällä torahampaalla.
Se otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli varmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan eviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui varsin helpolta.
Vene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän eläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon veneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja heilutti keihästä tottuneessa kädessään.
Äkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu valaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.
"Vie sun lempo!" karjasi kanadalainen. "Ohitse meni!"
"Ei", sanoin, "eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle veristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen."
"Keihääni, keihääni!" huusi Ned Land.
Merimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen vedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu veneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.
Tämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava ei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla vauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi kintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä. Kanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe joka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.
Voi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti saavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat kirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma vaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.
Tuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään että hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen päähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua. Se kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan meidän kimppuumme.
Kanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.
"Pitäkää varanne!" huusi hän.
Perämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin toistaakseen varotuksen soutajille.
Tultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä, pärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon kärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi kimppuumme.
Vene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja nielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan pois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin, ettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned Land pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt hampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura saalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä osaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei, kanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta sydämmeen.
Kuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan, ja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään. Mutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman silmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla ilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi kulkunsa Nautilusta kohti.
Tarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle. Se painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä nähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat tässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle päivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli paistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton naudanlihastakin.
Huomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa Nautiluksen keittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka ovat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka, harmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat siivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat. Samoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin hyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja mustantäplikkäät.
Nautilus kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren suolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan iltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on Kivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.
Nautilus poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin lahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean vuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.
Kello 6 sivuutti Nautilus, uiden milloin pinnalla, milloin sukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi punertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui maan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi pelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske rantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.
Kello 8 ja 9 välillä Nautilus kulki muutaman sylen syvyydellä pinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä Suezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan heijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän kapenevan.
Neljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin yläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää raitista yöilmaa.
Pian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman valonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.
"Vilkkuvalkea!" sanoi joku takanani.
Käännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.
"Se on Suezin majakkalaiva", hän sanoi. "Kohta tulemme tunnelin suulle."
"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?"
"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata perämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas, niin painuu Nautilus heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle, ennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi."
Seurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt täytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.
Kun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.
"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini" hän kysyi. "Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja merenalaisesta matkasta."
Hän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän avasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän hyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen takaosassa.
Hytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas, josta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset lasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.
Hytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin erottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta kirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.
"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme", sanoi kapteeni Nemo.
Peränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa, niin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa Nautilukselle minkä vauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa, ja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.
Katselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua liu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä kaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle. Tunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä. Sen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä, zoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria saksiaan meitä vastaan.
Kapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui hytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle, joka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.
Neljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme ammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. Nautilus syöksähti rohkeasti sen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen meren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen. Nuolen nopeudella Nautilus seurasi mukana, vaikka koneet kaikista voimistaan työskentelivät taaksepäin.
Tunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja tulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.
Kello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun päin kääntyen:
"Välimeri!"
Vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli Nautilus virran mukana kulkenut Suezin kannaksen alatse.