VIII LUKU.
Vigo-lahti.
Atlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa neliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen leveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein tuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia ja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita uudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat Europan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan altaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata, Orinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal, Elbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin, toiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla lakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja ja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten pelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.
Nautilus halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan kolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan; matkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän nyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus hämärässä kohdussaan?
Gibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella merellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä nauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja Conseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi Kap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki. Etelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin että Nautilus keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä yläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot. Menimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen raitista, suolaista meri-ilmaa.
Minä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta kanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea matkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa toimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.
Suljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua siunaaman aikaa vaitonaisena.
"Ned ystävä", lausuin, "minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi moittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa sellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli."
Ned Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja rypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain itsepäistä tuumaa.
"Mutta", jatkoin, "sittekään ei meidän vielä kannata antautua epätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana eivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme löytää pakopaikan. Jos Nautilus Gibraltarin salmesta lähdettyään olisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä mantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä. Mutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman seutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia aivan turvallisesti."
Ned Land tähysteli minua vielä itsepintaisemmin. Vihdoin hän lopetti vaitiolon ja sanoi:
"Tänä iltana me yritämme."
Minä kavahdin pystyyn. Täytyy myöntääkseni etten ollut odottanut häneltä semmoista vastausta. Olisin tahtonut väittää vastaan, mutta en löytänyt sanoja.
"Me sovimme keskenämme että vartoisimme suotuisata hetkeä", hän jatkoi. "Tämä hetki on nyt tullut. Tänä iltana tulemme vain moniaan kilometrin päähän Espanjan rannikolta. Yö on pimeä, tuuli käy mereltä päin. Olette antanut minulle lupauksenne, herra Aronnax, ja minä luotan teihin."
Kun yhä vaikenin, nousi kanadalainen pystyyn ja läheni minua.
"Tänä iltana kello 9 se tapahtuu", hän sanoi. "Olen jo käskenyt Conseilin pitämään varansa. Siihen aikaan on kapteeni sulkeutunut hyttiinsä ja on arvatenkin jo käynyt levolle. Eivät koneenkäyttäjät eivätkä muutkaan laivamiehet voi huomata meitä. Conseil ja minä käymme keskusportaille. Te, professori, odotatte merkkiäni kirjastohuoneessa, parin askeleen päässä meistä. Airot, masto ja purje ovat purressa. Onpa minun onnistunut viedä sinne vähän ruokavarojakin. Olen sitäpaitsi hankkinut itselleni ruuviavaimen, jolla kierrän auki purtta laivankyljessä pitelevät ruuvit. Kaikki on siis varattu valmiiksi täksi illaksi."
"Meri käy kovasti", virkoin.
"Myönnän sen, mutta sen tukaluuden voi sulattaa. Vapaudesta mielellään maksaakin jotain. Muuten on pursi vakavakulkuinen, ja muutaman kilometrin purjehdus kovallakin tuulella ei merkitse suuria. Kenpä tietää vaikka alus huomenna olisi sadan kilometrin päässä rannasta avoimella merellä. Toivokaamme että olosuhteet ovat meille suotuisat, niin että kello 10 ja 11 välissä joko laskemme maihin tahi ei meitä enää ole. Jumalan avulla siis yritämme tänä iltana!"
Näin sanoen kanadalainen poistui ja jätti minut jotenkin ymmälle. Olin kuvitellut että ratkaisevan hetken tullen saisin tarpeeksi miettimisaikaa. Itsepäinen seuralaiseni ei nyt suonut minulle sellaista. Ja mitäpä muuten olisinkaan voinut sanoa hänelle? Ned Land oli satakertaisesti oikeassa. Tämä tilaisuushan oli tavallaan aivan oivallinen pakoyrityksen toimeenpanemista varten, ja tietysti käytti hän sitä hyväkseen. Voinko minä nyt todellakaan rikkoa antamani kunniasanan ja ottaa niskoilleni vastuun siitä, että toverieni henki ja tulevaisuus joutuisi vaaraan minun tieteellisten harrastusteni takia? Ja eikö kapteeni Nemo jo huomenna saattaisi kuljettaa meidät kauvaksi kaikesta mantereen nimellisestä?
Tällä hetkellä ilmoitti minulle vahva, viheltävä ääni, että vesisäiliöitä par'aikaa täytettiin ja että Nautilus oli painumassa syvälle Atlantin aaltojen alle.
Minä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi voinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni hyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni ja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun nyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja jättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien tuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa mantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin arvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.
Kahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö Nautilus todella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle päin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen keulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.
Minun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan. Matkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin muistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.
Monet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi ajattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa, että se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla itselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan; päinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa osottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti kuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun tällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään vala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon — eikä kunniansanaamme — hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi läheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää meitä elinkautisessa vankeudessa — eikö se oikeuttanut meitä käyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?
En ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet Santorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen askeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.
Päivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei ollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni. Kello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia — minä laskin ne — oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin. Levottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin vielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon, jossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.
Salongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin hyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi ja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan, lähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja astuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.
Silmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni tullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista historiallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista uhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko, Puolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell, Irlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain perustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka orjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan rodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.
Mikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko tämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan salamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja, orjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä…
Kello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut unelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.
Silmäni osuivat kompassiin. Se osotti meidän yhä kulkevan pohjoista kohti. Loki näytti melkoista nopeutta, manometri noin 60 metrin syvyyttä. Olosuhteet tuntuivat siis suosivan kanadalaisen yritystä.
Menin huoneeseeni ja pukeuduin lämpimiin vaatteisiin: saukonnahkaiseen lakkiin, hylkeennahalla vuorattuun takkiin ja pitkävartisiin merisaappaisiin. Olin nyt täysin valmis ja vartosin sovittua merkkiä. Vain potkurin kumina häiritsi syvää äänettömyyttä laivassa. Kuuntelin ja teroitin korviani. Kellon ollessa muutamia minuuttia vaille 9 panin korvani kapteenin hytin ovelle. Sieltä ei kuulunut mitään. Lähdin salongin kautta kirjastoon. Yhä sama hiljaisuus ja puolihämärä. Asetuin keskusportaille vievän oven viereen ja odottelin Ned Landin merkkiä.
Silloin alkoi potkurin kumina hiljentyä ja taukosi viimein tykkänään. Mitä tämä merkitsi? Suosiko vai estikö se Ned Landin aijetta? En kyennyt siihen vastaamaan.
Äkkiä tuntui heikko täräys; minä ymmärsin että Nautilus oli pysähtynyt merenpohjalle. Levottomuuteni nousi äärimmilleen. Kanadalaisen merkinantoa ei kuulunut. Tunsin halua mennä hänen puheilleen ja pyytää häntä luopumaan yrityksestään. Tunsin ettei Nautilus kulkenut entiseen tapaansa…
Samassa aukeni salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään. Hän huomasi minut ja sanoi pitemmittä puheitta kohteliaasti:
"Ah, herra professori, teitä juuri etsin. Oletteko perillä Espanjan historiassa?"
Vaikka tuntisikin oman maansa historian niinkuin viisi sormeansa, niin ei tällaisessa mielentilassa olisi voinut kertoa siitä sanaakaan, saatikka sitten vieraan maan historiasta.
"No, herra professori", toisti kapteeni, "ettekö kuullut kysymystäni?
Oletteko perehtynyt Espanjan historiaan?"
"En erittäin", vastasin.
"Kas vain, oppineillakin miehillä on joskus lisää opittavana. Käykäähän istumaan, niin kerron teille merkillisen tapauksen tämän maan historiasta."
Kapteeni heittäytyi sohvaan, ja minä istahdin koneellisesti hänen viereensä puolihämärässä salongissa.
"Herra professori", sanoi hän, "kuunnelkaa nyt tarkasti minua. Tämä kertomus tulee tavallaan teille mielenkiintoiseksi, sillä siitä saatte vastauksen erääseen kysymykseen, jota epäilemättä ette ole voinut muuten ratkaista."
"Minä kuuntelen", vastasin tietämättä mihin puhetoverini oikein tähtäsi.
"Luvallanne, professori", alotti kapteeni, "siirrymme vuoteen 1702. Tiedätte että Ludvig XIV, joka luulotteli voivansa kuninkaallisella viittauksellaan vaivuttaa Pyreneat maan sisään, oli pakottanut espanjalaiset ottamaan kuninkaakseen hänen sukulaisensa Anjoun herttuan. Tämä ruhtinas, joka Filip V:nnen nimellä hallitsi enemmän tai vähemmän kehnosti, sai ulkomailla osakseen vahvaa vastustusta.
"Vuotta aikaisemmin olivat näet Hollannin, Itävallan ja Englannin hallitsijat tehneet Haagissa keskenään liiton riistääkseen kruunun Filip V:nneltä ja antaakseen sen eräälle Itävallan arkkiherttualle, jota jo ennakolta ruvettiin nimittämään Kaarlo VII:nneksi.
"Espanjan täytyi nyt ruveta kestämään tämä vastamyrsky. Mutta sillä maalta puuttui silloin melkein tykkänään sotaväkeä ja merivoimia. Rahoja niiden pestaamiseen oli kumminkin tulossa, jos nimittäin useat jo Amerikasta lähetetyt, kullalla ja hopealla lastatut laivat pääsisivät tulemaan Espanjan satamiin. Vuoden 1702 lopulla odotettiin juuri yhtä sellaista laivastoa, jota suojelemaan Atlantilla risteileviltä vihollislaivastoilta Ranska oli lähettänyt kolmekolmatta sotalaivaa amiraali Château-Renaudin johdolla.
"Aarrelaivaston oli määrä mennä Cadiziin; mutta kuultuaan englantilaisten laivojen väijyvän siellä päin päätti amiraali poiketa johonkin ranskalaiseen satamaan. Laivaston espanjalaiset päälliköt panivat kuitenkin vastalauseen; he tahtoivat laskea Espanjan rannikolle, ja jollei Cadiziin voitu päästä, niin oli koetettava Vigo-lahteen, joka sijaitsee maan luoteisrannalla ja joka ei silloin ollut vihollisten saartama.
"Amiraali Château-Renaud olikin kyllin heikko taipuakseen tähän, ja laivat laskivat Vigo-lahteen. Mutta kovaksi onneksi se on aivan avoin meren puolelta, joten sitä ei vaaran tullen käynyt puolustaminen. Täytyi siis kiirehtiä purkamaan aarteet aluksista ennen vihollislaivaston tuloa; ja aika olisi sen myöntänytkin, jollei kurja voitonpyynti olisi odottamatta sotkenut asiaa.
"Cadizin kauppiaiden etuoikeutena oli näet ottaa vastaan kaikki Länsi-Intiasta tulevat tavarat. Kulta- ja hopeaharkkojen purkaminen Vigon rannalle loukkasi siis heidän oikeuksiaan. He valittivat Madridiin ja saivat heikon Filip V:nnen suostumaan siihen, että aarrelaivasto viruisi purkamatta Vigon reitillä siihen asti kunnes vihollislaivat olisivat menneet menojansa.
"Mutta juuri tätä päätöstä tehtäessä purjehti Englannin laivasto Vigo-lahteen lokakuun 22 p. 1702. Heikompana voimiltaan puolustautui amiraali Château-Renaud uljaasti; mutta huomatessaan että aarrelaivat siitä huolimatta pian joutuisivat vihollisen käsiin, sytytti ja upotti hän ne, niin että ne suunnattomille rikkauksineen vaipuivat merenpohjaan."
Kapteeni Nemo pysähtyi kertomuksessaan. Minun täytyi myöntää etten ollenkaan käsittänyt, minkä vuoksi tämä historiallinen luento minulle nyt pidettiin.
"Entä sitten?" kysyin vähän hämilläni.
"Ei muuta", vastasi kapteeni, "kuin että nyt olemme keskellä Vigo-lahden pohjaa ja että itsestänne riippuu, tahdotteko tutustua sen salaisuuksiin."
Kapteeni nousi ja pyysi minua seuraamaan häntä. Olin ennättänyt tulla tolkuilleni ja tottelin häntä. Salonki oli pimeä, mutta laineet kimaltelivat lasiruutujen takaa. Katsahdin ulos.
Meri oli valaistu puolen kilometrin laajuudelta Nautiluksen ympärillä; hiekkapohja näkyi selvästi sähköheijastimen valossa. Osa laivan miehiä sukellustamineissaan vyörytteli erilleen puoliksi lahonneita tynnyreitä ja pohjattomia arkkuja, jotka viruivat mustuneiden hylynjäännösten keskellä. Niistä virtasi esiin kulta- ja hopeaharkkoja, metallirahoja ja -koruja. Hiekka aivan peittyi niistä. Tätä kallista aarretta merimiehet siirsivät paraikaa laivaan.
Nyt ymmärsin kaiken. Tässä tapahtui tuo meritaistelu lokakuun 22 p. 1702; tässä olivat Espanjan aarrelaivat upotetut pohjaan. Ja tänne tuli kapteeni Nemo tarpeen mukaan korjaamaan talteensa miljoonia, joita hän käytti aluksensa pohjalastiksi. Häntä, yksin häntä varten oli Amerikka hankkinut kalleimmat metallinsa. Hän oli kaikkien noiden intiaaneilta ryöstettyjen aarteiden ainoa perijä!
"Tiesittekö te ennen, professori", kysyi kapteeni hymyillen, "että meri sisältää sellaisia rikkauksia?"
"Tiesin kyllä", vastasin, "että sen veteen liuvonneen hopean määrä arvioidaan kahdeksi miljoonaksi tonniksi."
"Totta kyllä; mutta tuon hopean erottaminen merivedestä maksaisi paljon enemmän kuin mitä saalis tuottaisi. Minun sen sijaan tarvitsee vain koota se mitä ihmiset ovat kadottaneet; eikä ainoastaan Vigo-lahdesta, vaan tuhansilta muilta haaksirikkopaikoilta, jotka kaikki ovat tarkoin merkityt merikarttoihini. Ymmärrättekö nyt, että minä omistan miljaardeja?"
"Kyllä; surkuttelen vain tuhansia puutetta kärsiviä ihmisiä, joiden kesken tasaisesti jaettuina nämä aarteet tuottaisivat niin paljon hyötyä, sen sijaan kun ne nyt pysyvät ijäti hedelmättöminä heille."
Tuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä loukanneeni isäntääni.
"Hedelmättöminä!" huudahti hän kiivastuen. "Luuletteko siis, herraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä kokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken sanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan tietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja, sorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa tarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että…"
Viime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa jo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet häntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt täydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat hänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton hyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin kuin niiden yksityisiin jäseniinkin.
Ja nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt, jotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme kapinaan nousseen Kreetan vesillä.