IX LUKU.
Mereen vajonnut mannermaa.
Seuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan hyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.
"No, niin se kävi, herrani!" sanoi hän.
"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen."
"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä, jolloin meidän oli määrä lähteä pakoon."
"Niin, Ned, hänellä oli asiaa pankkiirinsa luo."
"Pankkiirinsa?"
"Tai oikeammin pankkihuoneensa. Tarkotan valtamerta, jonka helmassa hänen aarteensa ovat paljon varmemmassa säilyssä kuin minkään valtiopankin kassaholvissa."
Kerroin nyt kanadalaiselle eilispäivän tapahtumista, toivoen voivani kiinnittää hänet sen kautta lähemmin kapteeniin ja hänen laivaansa, mutta saavuttamatta muuta tulosta kuin että Ned valitti katkerasti sitä seikkaa, ettei hän itse ollut päässyt koettamaan onneansa Vigon merenalaisella taistelutantereella.
"Mutta vielä ei kaikki ole loppu", sanoi hän. "Äskeinen yrityksemme oli vain onnistumaton harpuunanheitto. Toisella kerralla me onnistumme, ja vaikka jo tänä iltanakin jos niiksi tulee…"
"Mihin suuntaan Nautilus nyt kulkee?" kysyin.
"En tiedä", hän vastasi.
"No niin, puolipäivämittauksen aikaan otamme selvää auringonkorkeudesta", virkoin.
Kanadalainen lähti Conseilin luo. Hetikun olin pukeutunut, menin salonkiin. Kompassi ei rauhoittanut minua. Nautiluksen suunta kävi etelälounaaseen. Me käänsimme siis selkämme Europalle.
Kärsimättömänä odottelin auringonkorkeuden merkitsemistä kartalle. Kello puoli kaksitoista tyhjennettiin vesisäiliöt, ja alus nousi vedenpintaan. Minä kiirehdin kannelle. Ned Land oli siellä jo ennen minua.
Maata ei ollut enää missään näkyvissä; ääretön, rannaton ulappa vain. Taivaanrannalla muutamia purjeita; arvatenkin sellaisia aluksia, jotka jo Kap da Rocan kohdalla etsivät suotuisia tuulia päästäkseen kiertämään Hyväntoivonnientä. Taivas oli pilvinen. Navakka tuuli oli odotettavissa.
Ärtyisä Ned Land koetti katseillaan lävistää pilvien peittämää näköpiiriä. Hän toivoi vielä, että hänen niin innokkaasti ikävöimänsä mantere pistäisi jossakin näkyviin usvan sisästä.
Puolipäivän aikaan pilkotti aurinko esiin lyhyen hetken.
Apulaispäällikkö käytti tätä hetkeä hyväkseen määrätäkseen asemamme.
Mutta kun meri rupesi yhä kovemmin käymään, menimme kaikki alas ja
luukut suljettiin.
Kun tunnin perästä silmäsin karttaa, näin Nautiluksen asemaksi merkityn 16°17' pituus- ja 33°22' leveysasteen, joten olimme yli puolentoista sadan kilometrin päässä lähimmältä rannikolta. Pakoa oli siis mahdotonta ajatellakaan; ja lukija voi kuvitella kanadalaisen mielentilan, kun ilmotin tästä hänelle.
Itse puolestani en ollut kovinkaan pahoillani. Tunsin vapautuneeni painostavasta ahdistuksesta ja voivani jälleen jotenkin levollisesti antautua tavallisiin töihini.
Kello 11 aikaan kapteeni Nemo odottamatta kävi minua tervehtimässä. Hän kysyi minulla hyvin rakastettavasti, olinko vielä väsyksissä viime yön valvomisesta. Minä vastasin kieltävästi.
"Siinä tapauksessa, herra Aronnax, ehdottaisin teille merkillistä huvimatkaa."
"Ehdottakaa, kapteeni."
"Olette tähän asti tutkinut merenpohjaa vain päiväseen aikaan ja auringonvalossa. Huvittaisiko teitä nähdä sitä pimeänä yönä?"
"Mitä mieluisimmin."
"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan sangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta erään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri kehuttavassa kunnossa."
"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis lähtemään kanssanne."
"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme sukellustamineisiimme."
Pukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä laivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni Nemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia otettavaksi mukaan.
Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa varuksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt, mutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin kapteenin huomiota siihen seikkaan.
"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä", hän vastasi.
Minä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan kysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän sisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua, tavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin meren pohjaa 300 metrin syvyydessä.
Puoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo osotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä Nautiluksesla kimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa. Minkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät ja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä — sitä en kerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin hehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka turhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.
Eteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme alla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä. Sen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen. Merenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko, että nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä, merenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle mahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun sisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa kostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin tavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.
Puolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä kallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja pennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä täällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja yhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla hauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin kupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen Nautiluksen valkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.
Mutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä vahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon alkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se jokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla — joku maankamaran tiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö — vai ylläpitikö ehkä ihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä alhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka elivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi käyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia, jotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet turvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä? Kaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin taivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat kaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti ällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä vedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.
Tiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta 250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain pelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi, tuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren vastakkaisella rinteellä.
Kapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien kivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti oli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan. Minä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui minusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni loistavaa näköpiiriä vastaan.
Kello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta voidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava sukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille poluille. Niin — metsä se todella oli, täynnä kuolleita, lehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta olivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni jättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa kivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä pohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan aavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä kiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden puunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina keinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun kalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin aivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.
Mikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa lukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa uumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota tavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen valolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi lisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli, jotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta lumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä, joihin katse hukkui.
Mutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut jäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani oli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen näillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen reunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta raskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.
Kahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen, ja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu, jonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan sädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat repeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului sekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun tieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava saksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain loistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat pesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä — jättiläishummereiden, jotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät saksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka lepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien mustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa käärmekiharoitaan.
Mikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon kuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio muodosti aivankuin toisen kuoren?
Mutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut noihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota. Olimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet ihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja kivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset muurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja, joita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja levät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.
Mutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen saaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä kadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt niin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita ja hautakumpuja? Minne olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut oikein johdattanut?
Olisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin hänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti päätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen sanoa:
"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!"
Minä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan minuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin kymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana olevaa sekavaa kallioryhelmää.
Minä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä puolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta tasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa korkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä. Käännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle ympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti salamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli todellakin tulivuori.
Vajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella rinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui avarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella laavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun siellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä tulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen juurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.
Sanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa, mutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen vaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden alla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä voimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne ensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan voivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat näitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot valuivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin kohtasivat toisen Torre del Grecon.
Sillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty kaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen, raunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen — kaupunki, jonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja hävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen toskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä jälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea pengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä; sivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama suojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin sitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin sortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle särkyneinä taloryhmineen — kas tässä täydellinen veden alle hautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua ihmeteltäväkseni!
Missä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin hintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa vaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän eleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan basalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan:
ATLANTIS.
Mikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! Atlantis — Theopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen, Porphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin kieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin, mutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius, Ammianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort, Buffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen vielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis tuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli sijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden toisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten kansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa ensimmäiset sotaretket.
Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.
Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat. Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella, joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.
Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita, jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat huojuneet.
Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes, joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä, jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?
Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo, nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä — hän joka niin kammoi nykyajan elämää?
Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa, uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.
Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme erotin Nautiluksen valonheijastajan, joka pimeästä paistoi vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.