X LUKU.
Sargassomeri.
Nautilus ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut käydä arvailemaankaan.
Tänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa. Jokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan Golf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki ja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä. Mutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä, jakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan rannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin, ja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa jälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän vesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta valtamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka muodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran etelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen ympäri.
Sargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa Atlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla keinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen mantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta todennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat meriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että Golf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen laivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti niiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini niihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän alueen läpi.
Tällaiseen seutuun Nautilus nyt tuli, oikealle meriniitylle, jossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi nurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi leikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka tahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen kasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.
Nimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta "sargazzo", joka merkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen muodostumisessa.
Syyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan Atlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury teoksessaan "Maapallon fyysillinen maantiede" seuraavasti:
"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia hyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin huomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi keskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan. Puheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana, Golf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä rauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat."
Minä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta tutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat muuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia esineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin merikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein tai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet alas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten palasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita — kaikki niin raskaina simpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös vedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä, että nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet esineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat tyhjentymättömiä kivihiilikerroksia — kallisarvoisen aarreaitan, jonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten, jolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.
Tässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa näin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät perässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja sinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä, joiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat sinipunervat korureunusteet.
Koko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä merikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat ruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut tavallisen näkönsä.
Lähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun 12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä Nautilus meitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella vuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun merenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään etteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen valtameren eteläosaan.
Ned Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla, saarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä muutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa vastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka ylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä taivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.
Eikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen suoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän valallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle ilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka vahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme, me varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan hänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse alusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa salassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa Nautiluksessa. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui arvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon. Eikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka saattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa sattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi? Minä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne Conseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.
Yllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään merkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa, jonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia kirjoja avattuina. Minun teokseni "Suurista merensyvyyksistä", jota hän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia, jotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni kanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja alakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän vallitessa, kun Nautilus oli nukahtanut autiolle merenselälle.
Tällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten pinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan muutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat kulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman valaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin suunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta kapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää turhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla pitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia matkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne jos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain väkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista valastamme.
Tällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta silloin suoritti Nautilus luotaustöitä, jotka erikoisesti kiinnittivät mieltäni.
Olimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä leveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli toimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei luotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14—15,000 metrin syvyydellä. Kapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin mahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.
Selvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin suuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni sivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten Nautilus tulisi laskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri pantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen iskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan paineen alaisena Nautiluksen runko tärisi pitkin pituuttaan niinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä suuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.
Vähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa kalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle painuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata valtameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen salonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka kohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten Himalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.
Mutta Nautilus tunkeutui vielä syvemmälle, vaikka sen kestämä vedenpaine oli kerrassaan hirvittävä. Minä tunsin rautalevyjen vapisevan; karaistusta teräksestä taotut emäkset notkistuivat ja salongin isot akkunalasit tuntuivat painuvan sisään. Ja tämäkin vahva rakennus olisi epäilemättä lysähtänyt kokoon, jollei — kuten kapteeni sanoi — se olisi voinut vastustaa kaikkea painetta yhtä hyvin kuin mikäkin kallionjärkäle.
Kulkiessamme näiden merenalaisten kallionhuippujen lähitse näin vielä joitakin elollismaailman ilmiöitä, moniaita simpukoita, kotiloita ja eräitä meritähtiä. Mutta pian sivuutimme nämä eläinkunnan viimeisetkin edustajat sekä koko niitä käsittävän vyöhykkeen, aivan niinkuin ilmapallo kohotessaan niiden ilmakerrosten yläpuolelle, missä vielä voi hengittää. Olimme tällöin saapuneet 16,000 metrin syvyyteen, jossa Nautiluksen oli kestettävänä 1,600 ilmakehän paine, s.o. 1,600 kg. jokaista pintansa neliösentimetriä kohti.
"Mikä verraton tilaisuus", huudahdin vieressäni seisovalle kapteenille, "saada kulkea näissä alhaisissa vesikerroksissa, minne ei vielä kukaan ihminen ole voinut tunkeutua! Katselkaas, kapteeni, noita komeita kallioryhmiä, noita asumattomia luolia, noita maapallon syvimpiä seutuja, joissa ei mikään elämä ole enää mahdollista! Kuinka ihmeellisiä tienoita! Miksi pitää meidän ollakaan niin kykenemättömiä, ettemme voi ottaa niistä mukaamme muuta kuin muiston!"
"Tahtoisitteko viedä mukananne jotakin parempaa kuin pelkän muiston?" kysyi kapteeni Nemo.
"Mitä tarkotatte näin kysyessänne?"
"Sitä vain, että on varsin helppo ottaa valokuva näistä vedenalaisista seuduista."
Ennenkun ennätin tulkita ihmetystäni tämän uuden esityksen johdosta, kannettiin jo valokuvauskone kapteenin käskystä salonkiin. Avonaisista akkunoista loisti vastaamme sähköheijastimemme mitä kirkkaimmin valaisema vesipaljous. Ei auringonvalokaan olisi voinut olla sopivampi valokuvaamiseen kuin tämä kokonaan varjoton ja pilkuton keinotekoinen valaistus. Nautilus pysyi potkurinsa ja sivutasojensa avulla liikkumattomana paikoillaan. Valokuvauskone suunnattiin äsken vaarinottamiani merenalaisia seutuja kohti, ja muutaman minuutin valotuksen jälkeen olimme saaneet erinomaisen selvän negatiivilevyn.
Tässä valokuvassa näki aivan hyvin nuo ikikalliot, joita ei auringonvalo ollut koskaan valaissut, nuo graniittivuoret, jotka muodostavat maaemon valtaisen vuoteen, nuo terävät vuoristojonot, joiden jyrkät reunapiirteet kuvassa esiytyivät mustina kuin jonkin flanderilaisen mestarin maalaamassa taulussa, ja kaiken taustana etäisimpien huippujen piirtämän aaltomaisen näköpiirin. En voi kuvata sitä merkillistä tehoa, millä minuun vaikuttivat nuo kiiltävän mustat, sammalpeitteettömät kalliojärkäleet haaveellisille muotoineen, kaikki tukevasti nojautuen meren hiekkapohjaan, joka kimalteli sähkövalon säteissä.
Saatuaan työnsä valmiiksi sanoi kapteeni Nemo minulle:
"Nouskaamme nyt ylös, professori. Ei ole viisasta pidättää Nautilusta kauvempaa moisen paineen alaisena."
"Niin, nouskaamme toki pintaan!" vastasin.
"Tarttukaa hyvin kiini johonkin!"
En ennättänyt tiedustaa, minkä takia piti näin olla varuillaan, kun lennähdin selälleni lattiamatolle.
Kapteenin antamasta merkistä oli potkuri pantu käymään takaperin, sivutasot asetettu kohtisuoraan asentoon, ja Nautilus kohosi ylöspäin kuin ilmapallo suoraan ylös ilmaan, halkoen vesivuorta hirvittävällä nopeudella. Kuulin omituista hankaavaa ääntä laivan kyljiltä, mutta en voinut erottaa mitään esineitä ulkopuolelta. Neljässä minuutissa oli aluksemme suorittanut tuon 16,000 metrin pituisen matkan valtameren syvimmästä pohjakuilusta ylös sen pintaan.