XI LUKU.
Kaskelottien ja valaiden parissa.
Maaliskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä kääntyi Nautilus jälleen etelää kohti. Minä arvelin että se Kap Hornin kohdalle tultuaan poikkeisi länteenpäin päästäkseen Tyyneen valtamereen ja siellä päättäisi maanympäripurjehduksensa. Mutta se ei tehnytkään niin, vaan jatkoi eteläistä suuntaansa. Minne se oikein aikoikaan? Etelänavalleko? Mutta sehän oli mieletöntä! Aloinpa uskoa että kapteeni Nemo hurjanrohkeudellaan osotti todeksi Ned Landin arvelut.
Kanadalainen ei ollut moneen aikaan enää puhellut minun kanssani pakosuunnitelmistaan. Hän oli käynyt itseensäsulkeutuneeksi, melkeinpä äänettömäksi. Näin kyllä kuinka tämä jatkuva vankeus kovin raskautti hänen sydäntään, kuinka viha ja kiukku yhä kiehui hänen sisässään. Kapteenin kohdatessaan hänen silmänsä lieskasivat pahaenteistä tulta, ja minä pelkäsin aina että hänen luontainen kiihkeytensä saisi hänen yrittämään jotakin epätoivoista tekoa.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 14:ntenä, hän ja Conseil astuivat hyttiini. Tiedustin heiltä heidän käyntinsä aihetta.
"Tahtoisimme vain tehdä teille yksinkertaisen kysymyksen", vastasi kanadalainen.
"Puhukaa, Ned."
"Kuinka, monta miestä arvelette Nautiluksessa olevan?"
"Sitä en voi sanoa, hyvä ystävä."
"Minusta tuntuu siltä", jatkoi Ned Land, "ettei sen kuljettamiseen tarvittaisi kovinkaan suurta miehistöä."
"Varmastikin riittäisi nykyisissä oloissa kymmenkunta miestä korkeintaan."
"Hyvä, miksi siis enempää tarvittaisiinkaan?"
"Miksi?" toistin, katsellen tarkkaavaisesti Ned Landia, jonka aikomuksen voi helposti arvata. "Jos aavistukseni ovat osuneet oikeaan ja jos oikein olen käsittänyt kapteenin merenalaisen elämän, niin ei Nautilus ole mikään pelkkä laiva. Se on samalla turvapaikka niille miehille, jotka sen päällikön tavoin ovat katkaisseet kaikki suhteensa maanpäälliseen elämään."
"Ehkäpä", sanoi Conseil; "mutta eihän Nautilukseen voine mahtua enemmän kuin määräluku ihmisiä. Eikö isäntä voisi arvioida näiden mahdollisimman tarkkaa määrää?"
"Millä tavalla, poikani?"
"Laskelmien avulla. Kun laivan kuutiosisällys on tietty ja siis sen sisältämä ilmamääräkin, ja kun toiselta puolen tiedetään jokaisen ihmisen olemassaolon riippuvan hengitysmahdollisuudesta, niin vertaamalla näitä tuloksia Nautiluksen pakkoon nousta joka neljäskolmatta tunti ylös vedenpintaan…"
Conseil ei päättänyt lausettaan, mutta minä arvasin hyvin hänen ajatuksensa.
"Minä ymmärrän mitä tarkotat", vastasin; "mutta tuo laskelma, joka on muuten helppo tehdä, antaa tulokseksi vain epämääräisen luvun."
"Se ei tee mitään", sanoi Ned Land itsepäisesti.
"No, kuulkaapa sitten laskelmaa", virkoin. "Jokainen ihminen hengittää tunnissa niin paljon happea kuin sisältyy sataan litraan ilmaa eli vuorokaudessa niin paljon kuin kahteentuhanteen neljäänsataan litraan sisältyy. Täytyy siis laskea, kuinka monta kertaa Nautilukseen sisältyy kaksituhatta neljäsataa litraa ilmaa."
"Aivan niin", sanoi Conseil.
"Mutta", jatkoin, "kun Nautiluksen kantavuus on tuhat ja viisisataa tonnia ja jokainen tonni on tuhat litraa, niin sisältyy Nautilukseen miljoona viisisataa tuhatta litraa ilmaa, joka jaettuna kahdellatuhannella neljälläsadalla…"
Suoritin jakolaskun sukkelasti lyijykynällä.
"… antaa osamääräksi kuusisataa viisikolmatta. Siis riittäisi Nautiluksen sisältämä ilmamäärä kieltämättömästi kuudellesadalle viidellekolmatta ihmiselle neljäksikolmatta tuntia."
"Kuudellesadalle ja viidellekolmatta!" toisti Ned.
"Mutta siitä saatte olla varmat", jatkoin, "että laskien yhteen matkustajat ja miehistön ynnä päällystön emme saa lukumääräksemme kymmenettäkään osaa siitä luvusta."
"Siinäkin on liiaksi monta kolmea vastaan!" huokasi Conseil.
"En voi siis neuvoa teille, Ned parka, muuta keinoa kuin jatkuvaa kärsivällisyyttä."
"Ja mikä on kärsivällisyyttä parempikin — alistuvaisuutta", lisäsi
Conseil.
Hän oli löytänyt oikean sanan.
"Ja kun oikein ajattelee", jatkoi hän, "niin ei kapteeni Nemo voi iänkaiken kulkea eteläänkään päin. Hänen täytyy toki kerran pysähtyä, jollei muulloin niin ainakin kiinteätä jäätä kohdatessaan, ja palata kaikkien kulkemille merille. Silloin on taas aika ruveta pohtimaan Ned Landin ehdotusta."
Kanadalainen pudisti päätään, sipaisi kädellä otsaansa ja lähti mitään puhumatta tiehensä.
"Suvaitseeko isäntä että teen pienen huomautuksen?" sanoi Conseil vielä. "Ned parka toivoo kaikkea mitä nykyisin on mahdotonta saavuttaa. Hän näyttää kaipaavan kaikkea mikä meiltä on täällä kiellettyä. Vanhat muistot painavat hänen mieltään, ja hänen sydämmensä on ylen raskautettu. Se täytyy meidän toisten ymmärtää. Mitä hänellä on täällä tekemistä? Ei niin mitään. Hän ei ole oppinut mies niinkuin te, eikä häntä huvita meren merkilliset ihmeet niinkuin meitä molempia. Hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä päästäksensä johonkin kotimaansa kapakkaan."
Todella täytyikin laivassa vallitsevan yksitoikkoisuuden tuntua sietämättömältä kanadalaisesta, joka oli tottunut vapaaseen ja toimeliaaseen elämään. Harvoin tapahtui täällä mitään, joka olisi elähyttänyt hänen mieltään. Mutta tänäänpä sattui sentään tapahtumaan jotakin, joka muistutti häntä entisistä onnellisista harpuunamiehen ajoista.
Kun kello 11 tienoissa nousimme vedenpintaan, jouduimme keskelle valasparvea. Tämä kohtaus ei hämmästyttänyt minua, sillä tiesin että nämä ankarasti vainotut eläimet mielellään ottivat turvansa etelänavan ympärillä oleville vaikeakulkuisille vesille.
Istuimme yläkannella. Meri oli tyyni, ja lokakuun aikaan vallitsi näillä eteläisillä leveysasteilla kauniit syyspäivät. Kanadalaisen tottunut silmä se havaitsi ensimmäisen valaskalan itäisellä taivaanrannalla. Kun oikein tarkkaan tähysti sinnepäin, niin näki sen mustanpuhuvan seljän vuoroin nousevan, vuoroon laskeutuvan veden alle noin kahdeksan kilometrin päässä Nautiluksesta.
"Ah!" huudahti kanadalainen; "olisinpa nyt valaanpyytäjälaivan kannella, niin kyllä tässä nousisi hauska elämä. Tuo on aika iso otus. Katsokaapa kuinka voimakkaasti se ruiskuttaa ylös ilma- ja höyrypatsaan syöksyreijistään. Voi sun vietävä, miksi minun pitääkään olla kahlehdittuna tähän rautakattilaan!"
"Mitä nyt, Ned?" huudahdin; "ettekö vielä ole heittänyt vanhoja kalastajahaaveitanne?"
"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa ammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan viehätykseen?"
"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?"
"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä paljon Behringin kuin Davisin salmissa."
"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän asti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla koskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä."
"Mitä sanottekaan, professori?" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän epäilyksen väre.
"Sanon niinkuin asianlaita on."
"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna 1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona tavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään Behringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis teiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on joutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai Hyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?"
"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma", virkkoi Conseil, "ja kuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa."
"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri merenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä eläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin väylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]".
"Täytyykö meidän uskoa teitä?" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen silmänsä.
"Isäntää on aina uskottava", vakuutti Conseil juhlallisesti.
"No niin", sanoi kanadalainen, "kun en ole koskaan pyydystänyt näillä vesillä, en siis tunne täällä liikkuvia valaita?"
"Ette, kuten jo sanoin teille."
"Sitä suurempi syy siis tutustua niihin", huomautti Conseil.
"Katsokaahan tuonne!" huudahti harpuunamestari liikutuksesta väräjävin äänin. "Se lähestyy meitä! Se tulee suoraan vastaamme! Se uhmaa minua! Se tietää etten voi mitäkään sille!"
Ned polki raivoissaan jalkaansa. Hänen kätensä vapisi, kun hän mielikuvituksessaan heilutti väkäkeihästään.
"Ovatko nämä valaat yhtä isoja kuin pohjoisten merien?" kysyi hän.
"Lähellä pitäen, Ned."
"Olenpa nähnyt isojakin valaita, professori, valaita jotka kuonosta pyrstönhuippuun olivat kolmenkymmenenkin metrin mittaisia. Ja olenpa kuullut kerrottavan, että Aleuttien saarten luona joskus tavataan yli viidenviidettä metrin pituisia."
"Se tuntuu minusta liiottelulta", vastasin. "Ne eläimet ovat vain selkäevällisiä juoksiaisia, ja kuten kaskelotitkin ovat ne pienempiä kuin nämä valaat."
"Ohoo!" huudahti kanadalainen, jonka silmä ei jättänyt valtameren ulappaa; "se tulee lähemmäksi, se tulee Nautiluksen vesille!"
Sitten hän uudestaan jatkoi äskeistä puhetta.
"Te puhutte kaskelotista kuin mistäkin pikku ipinästä. Mutta minä olen kuullut kerrottavan jättimäisistäkin kaskeloteista. Ne ovat perin älykkäitä valaita. Joidenkin väitetään peittävän selkänsä levillä ja hauroilla. Merenkulkijat luulevat niitä pikkuisiksi luodoiksi, nousevat maihin niiden seljälle, asettuvat kodoksi, tekevät valkeata…"
"Ja rakentavat taloja!" keskeytti Conseil hänet.
"Aivan niin, vekkuli", sanoi Ned Land. "Ja sitten jonakin kauniina päivänä otus yht'äkkiä sukeltaakin ja vie kaikki asukkaansa valtameren syvyyksiin."
"Aivan niinkuin 'Sindbad purjehtijan' seikkailuissa", vastasin
nauraen. "Ah, mestari Land, te näytte pitävän merkillisistä jutuista.
Mitähän tavattomia eläimiä teidän kaskelottinne oikein lienevätkään!
Toivon kumminkin ettette usko kaikkia kuulemianne."
"Hyvä herra luonnontutkija", vastasi kanadalainen vakavasti, "kun valaista kerran on kysymys, niin täytyy uskoa kaikkea. Katsokaahan kuinka tuokin tuolla kiitää eteenpäin! Väitetäänpä että nämä eläimet pystyvät tekemään matkan maan ympäri kahdessa viikossa."
"Siihen en osaa eittäenkään vastata", sanoin.
"Mutta sen te varmastikin tiedätte, herra Aronnax, että maailman alussa valaat uivat vielä paljon nopeammin kuin nykyään."
"Todellako, Ned? Kuinka se oli mahdollista?"
"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain niinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme huomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön neljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä ylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin."
"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan, "täytyykö minun todella uskoa tätä?"
"Ei vallan sananmukaisesti", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen; "ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat sadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia."
"Se olisikin todella liikaa", sanoin. "Mutta myönnettävä on että jolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä tynnyriä öljyä."
"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen", sanoi kanadalainen.
"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat painavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka valtava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin täydellä vauhdilla."
"Onko totta", kysyi Conseil, "että ne voivat paiskata laivojakin kumoon?"
"Laivoja — tuskinpa vain", vastasin. "Olen kuitenkin lukenut, kuinka juuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi Essex nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän metrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän takaa ja Essex meni melkein heti kumoon."
Ned Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.
"Omasta puolestani", hän sanoi, "olen kerran saanut täräyksen valaanpyrstöstä — tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen täräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin korkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus oli vain sylivauva."
"Elävätkö semmoiset tursaat kauvan?" kysyi Conseil.
"Tuhat vuotta!" vastasi kanadalainen silmiään räpäyttämättä.
"Kuinka sen tiedätte, Ned?"
"Koska se tiedetään, tiedän mä."
"Entä kuinka se tiedetään?"
"Tiedetäänpähän vain!"
"Ei, hyvä Ned, sitä ei tiedetä, se otaksutaan ainoastaan, ja kas seuraavasta syystä! Neljäsataa vuotta takaperin, kun valaanpyyntiä tiedetään ensi kerran harjotetun, olivat nämä eläimet kooltaan paljon isompia kuin nykyään. Siitä on tehty se loogillinen johtopäätös että nykyisten valasten vähempi koko aiheutuu siitä, ettei niillä ole ollut aikaa kasvaa täyteen mittaansa. Tämä seikka on saanut luonnontutkija Buffonin arvelemaan, että valaat voivat ja niiden pitäisikin elää tuhannen vuotta. Ymmärrättekös?"
Mutta Ned Land ei ymmärtänyt mitään. Hän ei enää kuullut mitä puhuttiin. Ensiksi näkemämme valas tuli yhä lähemmäksi. Hän ahmi sitä silmillään.
"Ahaa!" hän huudahti, "siinähän ei olekaan vain yksi valas! Niitä on kymmenen, kaksikymmentä — kokonainen katras! Eikä tässä voi toimittaa mitään! Että pitääkin olla näin kahlittu käsistä ja jaloista!"
"Mutta, hyvä ystävä Ned", sanoi Conseil, "miksi ette pyydä kapteeni
Nemolta lupaa saada käydä niiden kimppuun?"
Conseil oli tuskin ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kanadalainen pyörähti ympäri, huippasi alas kansiluukusta ja lähti etsimään kapteenia käsiinsä. Tuokion perästä olivat molemmat jo yläkannella.
Kapteeni Nemo katseli valasparvea, joka leikitteli vedenpinnalla vajaan parin kilometrin päässä Nautiluksesta.
"Ne ovat etelän valaita", sanoi hän. "Siinä olisi; saalista kokonaiselle valaanpyyntilaivueelle."
"No niin, kapteeni", huomautti kanadalainen, "enkö saisi lähteä pyydystämään niitä, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin siksi, etten perin unohtaisi vanhaa ammattiani?"
"Miksi pitäisi tuhota ainoastaan tuhoamisen tuottaman huvin lakia?" vastasi kapteeni. "Me emme tee mitään sen ihralla tässä laivassa."
"Mutta sallittehan te Punaisella merellä meidän pyydystää merilehmän", huomautti kanadalainen.
"Silloin minä tarvitsin tuoretta lihaa miehiäni varten. Tässä tapettaisiin ainoastaan tappamisen vuoksi. Tiedän kyllä hyvin, että ihminen pitää sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalten rinnalla, mutta minä en voi sallia sellaista veristä ajanvietettä. Kun te ja teidän vertaisenne, mestari Land, surmaavat etelän valaita, jotka ovat rauhallisia kelpo eläimiä, niin teette moitittavan teon. Sillä tapaa on niistä tyhjennetty koko Baffinin lahti ja hävitetty kokonainen luokka hyödyllisiä eläimiä. Antakaa siis noiden poloisten valaitten olla rauhassa. Niillä on yllinkyllin luontaisia vihollisia, ilman että teidän tarvitsee sekautua leikkiin — kaskelotteja, miekka- ja sahavalaita."
Voi kuvitella minkälaista naamaa kanadalainen näytti kuullessaan tätä ripitystä. Sellaisten ajatusten lausuminen niin innostuneelle pyyntimiehelle olikin turhaa ajanhaaskausta. Ned Land tuijotti aluksen päällikköön ilmeisesti ymmärtämättä sanakaan tämän puheesta. Kuitenkin oli kapteeni aivan oikeassa: valaanpyytäjäin raakamainen ja ajattelematon ahneus tekee aikanaan sen, että tästä maapallon mahtavimmasta eläinrodusta jolloinkin vielä tulee aivan loppu.
Ned Land vihelsi "Yankee Doodlea"[19] hampaittensa välistä, työnsi kädet taskuihinsa ja käänsi meille selkänsä.
Kapteeni Nemo katseli vielä hetkisen valasparvea ja sanoi sitten minun puoleeni kääntyen:
"Olin aivan oikeassa kun väitin että valailla on, ihmisiä lukuunottamatta, toisiakin, luontaisia vihollisia. Nuo eläimet saavat kohta kestää kovan kamppailun. Näettekö tuolla tuulen alla, lähes kolmentoista kilometrin päässä täältä, muutamia mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tännepäin?"
"Näen kyllä, kapteeni", vastasin.
"Ne ovat kaskelotteja, hirmuisia raatelueläimiä, joita olen välistä tavannut kaksi-, jopa kolmisatapäisinä joukkueina. Näitä julmia ja vahingollisia petoja saa kyllä kaikella ankaruudella hävittää."
Viime sanat kuultuaan kanadalainen käännähti äkisti ympäri.
"No siis, kapteeni", puhuin harpuunamestarin puolesta, "nyt on aika käsissä käydä puolustamaan valaita…"
"On aivan tarpeetonta että ihmishenkiä pannaan sen takia vaaranalaisiksi, herra professori. Nautilus kykenee yksinäänkin hajoittamaan tuon kaskelottiparven. Sillä on teräksinen panssarikeula, jonka luulen olevan yhtä tehokkaan aseen kuin ikänä mestari Landin harpuunan."
Kanadalainen kohautti hartioitaan. Hyökätä sukkelien tursaiden kimppuun kömpelö panssarikeula aseena! Oliko sellaista hullutusta koskaan kuultu?
"Vartokaahan vain, professori!" sanoi kapteeni. "Kohta näytämme teille ajometsästyksen, jonka veroista ette ennen ole nähnyt. Ei mitään armoa noille hirmuvalaille! Ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita!"
Pelkkää kitaa ja hampaita! Sen paremmin ei voi kuvatakaan kaskelottia, jonka ruumis toisinaan kasvaa viidenkolmatta metrin pituiseksi. Sen suunnaton pää on suunnilleen kolmas osa koko ruumiin pituudesta. Sen sijaan kuin tavallisella valaalla yläleuka on varustettu vain hetuloilla, joista n.s. valaanluu saadaan, on tällä hirmuisina aseina viisikolmatta valtaista hammasta, jotka ovat kaksikymmentä sentimetriä pitkät, ylempää lieriön ja kärjestä terävän keilan muotoiset. Tuon mahtavan pään yläosassa, rustomaisten väliseinäin erottamissa onkaloissa tavataan 3—400 kg. sitä kallisarvoista öljymäistä ainetta, joka kaupassa kulkee "spermacetin" nimellä. Kaskelotti on ruma ja kömpelö eläin, joka enemmän muistuttaa kampelaa kuin kalaa. Sen ruumiin vasen kylki on aivan rujokas, eikä se näe vasemmalla silmällään juuri mitään.
Tuo merkillinen petoeläinten parvi läheni lähenemistään. Ne olivat älynneet valaat ja varustausivat hyökkäämään näiden kimppuun. Jo ennakolta voi arvata kaskelottien voittavan taistelussa, sillä ne eivät ainoastaan ole paljon taistelukykyisempiä kuin turvattomat vastustajansa, vaan ne voivat oleskella paljon kauvemman aikaa veden sisässä, tarvitsematta nousta ylös pintaan hengittämään.
Oli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä menimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen viereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena. Kohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi vauhtiaan.
Kamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut, kun Nautilus saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen suoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet suurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta sekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.
Millainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan hurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko Nautilus oli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla kädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja leikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa sätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia pyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen. Surmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti sen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista käsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella peräsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi valtameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin pintaan — aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.
Mikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä! Kuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä ääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta vaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Noin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien onnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen yhteisellä ryntäyksellä murskata Nautiluksen ruumismöhkäleittensä painolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä niiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset, muodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan pui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan hyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa vastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta Nautilus pani potkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään tahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden suunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.
Vihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni jälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku avattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.
Meri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei valtavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa noita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä ruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä muodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi pakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla värjäytynyt punaiseksi, niin että Nautilus tuntui uiskentelevan verimeressä.
Kapteeni Nemo tuli luoksemme.
"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?"
"Kapteeni", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla laimentunut, "se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole mikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää teurastamista."
"Se oli verisauna raatelueläimille", sanoi kapteeni, "eikä Nautilus ole mikään teurastusveitsi."
"Minä pidän harpuunaani parempana", väitti kanadalainen.
"Kullakin on omat aseensa", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned
Landiin.
Minä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää itseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille voisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän näki muutaman valaan lähestyvän Nautilusta.
Eläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin sen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta päästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin valaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on kaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja kellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen silvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei myöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta valui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain lävitse.
Kapteeni kuljetti Nautiluksen aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi miehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni heidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota tuli pari kolme isoa astiaa täyteen.
Kapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä. En voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui minusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan erinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.
Otinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito oli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi keitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.
Siitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin ärtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää tarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.