XII LUKU.
Jäihin vangittuina.
Nautilus kynti jälleen herkeämättä etelätä kohti, kulkien pitkin 50:nettä pituusviivaa aika nopeasti. Yrittikö se suoraan etelänavalle? Tätä en voinut uskoa, sillä kaikki siihenastiset kokeet sen saavuttamiseksi olivat saaneet nolon lopun. Sitäpaitsi oli vuodenaikakin jo sangen myöhäinen, sillä eteläisellä pallonpuoliskolla maaliskuun 13 p. vastaa syyskuun 13 päivää pohjoisella seudulla, jolloin syyspäiväntasaus alkaa.
Maaliskuun 14 p. näin 55° leveysasteella 7—8 metrin mittaisia jäälohkareita, ikäänkuin mitäkin meressä uiskentelevia pikkuluotoja, joita vastaan aallot murtuivat. Nautilus pysyttelihe meren pinnalla. Ned Landille, joka oli ennenkin pyydystellyt napavesillä, olivat nuo pikkuruiset jäävuoret tuttuja nähtäviä. Conseil ja minä saimme nyt ihailla niitä ensi kerran.
Häikäisevä, lumivalkea juova ulottui ilmassa pitkin eteläistä taivaanrantaa. Valaanpyytäjät sanovat sitä "jäähohteeksi". Vaikka pilvet sumentaisivat taivaan kuinka paksulta tahansa, eivät ne jaksa himmentää sen kimallusta. Se tietää ahtojään tahi jäätelien läheisyyttä.
Kohta näkyikin paljon suurempia jääröykkiöitä, joiden kimmellys vaihteli usvan oikullisuuden mukaan. Joillakin niistä näkyi vihreitä juovia, aivan kuin olisi niihin kuparivihtrillillä maalattu valtavia viiruja; toiset taas kumottivat suunnattomien ametistikivien tavoin helakan punasinervinä ja läpäisivät valoa. Edelliset heijastivat valonsäteitä kristallikiteittensä epälukuisista hiomapinnoista; jälkimmäiset matkivat kalkkikiven eloisia valontaittumisia ja olivat niin valtaisen isoja, että niistä olisi voinut rakentaa kokonaisia marmorikaupunkeja.
Mitä kauvemmas etenimme etelään päin, sitä suuremmiksi ja lukuisemmiksi kävivät nämä uiskentelevat jäävuoret. 60° leveysasteelle tultuamme ne ahtautuivat niin tiiviiksi muuriksi eteemme, ettei avointa väylää enää näkynyt missään. Mutta kapteeni Nemo etsi tarkoin ja löysikin aina jonkun ahtaan aukon, josta hän rohkeasti pujahti lävitse, vaikka tiesikin että se pian sulkeutuisi takanamme.
Tällä tavoin Nautilus kapteeninsa taitavan käden ohjaamana sivuutti kaikki nuo erilaiset jäätelit, jotka soluivat ohitsemme luonnon niin täsmällisen tarkasti järjesteleminä että Conseil siitä joutui aivan ihastuksiinsa: jäävuoret, jääkentät, ajojäät ja ahtojäät.
Lämpömäärä oli hyvin alhainen. Lämpömittari näytti ulkoilmassa kahta tai kolmea pakkasastetta. Mutta me olimme verhoutuneet lämpöisiin turkkeihin, joihin hylkeet tai jääkarhut olivat saaneet antaa nahat. Kannen alla Nautilusta lämmitettiin kuten tavallisesti sähköllä, niin ettemme tienneet kylmästä mitään. Sitäpaitsi riitti sukeltautuminen muutaman metrin syvyyteen kohottamaan alustamme ympäröivää lämpömäärää melkoisesti. Jos olisimme tulleet tänne paria kuukautta aikaisemmin, olisimme tällä leveysasteella saaneet nauttia katkeamattomasta päivänvalosta; mutta nyt hämärsi jo kolmen tai neljän tunnin ajan, ja myöhemmin verhoisi kuusikuukautinen yö vaippaansa nämä yksinäiset napaseudut.
Maaliskuun 16 p. olimme Uuden Shetlannin ja Eteläisten Orkney-saarten leveydellä. Kapteeni kertoi minulle että ennen oli näillä vesillä elänyt monia hyljelajia, mutta että englantilaiset ja amerikkalaiset valaanpyytäjät olivat hävitysraivossaan tappaneet erotuksetta kaikki koiraat ja naaraat elävine poikasineen, niin että kuolemankaameus vallitsi nyt samoilla seuduilla, missä ennen oli elämästä ilakoitu.
Seuraavana päivänä klo 8 aamulla kulki Nautilus 55° pituusasteella eteläisen napapiirin yli. Jäätelit ympäröivät meitä kaikilta tahoilta sulkien kokonaan näköpiirin. Mutta siitä huolimatta etsi kapteeni Nemo käsiinsä aukon toisensa jälkeen ja tunkeutui yhä syvemmälle etelään. En voi sanoilla ilmaista ihastustani näiden uusien tienoiden satumaisesta ihanuudesta. Jäävuoret saivat yhä jyhkeämpiä muotoja. Tuolla ne yhdessä muodostivat itämaisen kaupungin kupukattoisine moskeijoineen ja epälukuisine minareettineen, täällä ikäänkuin ikivanhan, maanjäristyksen maahan jaottaman raunioryhmän. Niiden muodot vaihettelivat alituisesti auringonsäteiden muuttaessa suuntaansa tahi häipyivät vallan näkymättömiin sakeihin lumimyrskyihin tai kaiken kattavaan harmaaseen usvaan. Joka taholta kuului jyrähtelyjä, vyörynää tahi jäälohkareitten kokoonluhistumista. Kun Nautilus laskeusi veden alle yht'aikaa kuin nuo suunnattomat röykkiöt sortuivat, jatkui niiden synnyttämä jylinä vedessä hirvittävän voimakkaasti; ja suunnattomat kurimukset ja pyörteet vyöryttivät vesiä syvällä valtameren uumenissa. Nautilus huojui ja keikkui silloin kuin myrskyn raivoon hervottomasti antautunut alus aavalla ulapalla. Usein, kun en enää nähnyt mitään ulospääsyä, luulin että jo olimme vangitut jäiden keskeen; mutta vaistonsa opetti kapteeni Nemoa etsimään vähäisimmistäkin merkeistä yhä uusia väyliä vapaammille vesille. Hän ei erehtynyt milloinkaan tehdessään huomioitaan sinertävän veden kapeista juovista, jotka uursivat jäätelien kylkiä. Enkä olisi voinut uskoakaan, että hän ilman tätä pettymätöntä taitoaan olisi koskaan uskaltanut kuljettaa alustaan tänne eteläisen napameren miestensyöjille sijoille.
Marraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä väylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan suuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este ei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien kimppuun hirvittävällä raivolla. Nautilus syöksyi johonkin rotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen valtavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten kansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin. Ilmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat hohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi Nautiluksen sen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se sitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle halkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen leveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.
Koko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea, ettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen. Tuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi niin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden läpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät Nautiluksen kupeet paksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt mihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat jäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet loppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä Nautilus voi raivata tietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.
Mutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei Nautiluksen kaikista puskuyrityksistä enää ollut apua — me olimme lopultakin satimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia jääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat lukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen pitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja hajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.
Emme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä. Nautiluksen edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton, ryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin kasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri ennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa suuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä vuorikeiloja 60—70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava ylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä rantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien tavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä auringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen kalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien lepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.
Nautiluksen oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä ikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se, joka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli yhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja niin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei viipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni. Ja näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui ihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että kapteenimme menettely oli perin typerää.
Olin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli moniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:
"No, professori, mitäs tästä arvelette?"
"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa."
"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä sivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen ainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi."
"Luulette siis ettei Nautilus kykene pääsemään tästä irti?"
"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen että teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön."
"Ah, professori, professori", vastasi kapteeni sangen ivallisesti, "te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä esteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että Nautilus ei ainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin."
"Vielä etemmäksi etelään?" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.
"Aivan niin, sen matkan määrä on napa."
"Napa!" huudahdin sangen epäilevästi.
"Niin juuri", vastasi kapteeni levollisesti; "etelänapa — tuo tähän asti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat toisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen Nautiluksellani mitä vain tahdon."
Niin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias äärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki etelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet — tuon navan, joka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle rohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] — sen täytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi antautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen saavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään toisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.
"En vielä, professori", hän vastasi, "mutta me keksimme sen yhdessä. Missä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä onnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt Nautilustani näin kauvas etelän merille, mutta nyt — sen toistan — on se kulkeva vieläkin kauvemmas."
"No niin, minä uskon teitä, kapteeni", sanoin minä nyt puolestani jotenkin ivallisessa äänilajissa. "Minä uskon teitä! Eteenpäin siis! Meille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä rintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee, niin annamme Nautilukselle siivet jotta se voi lentää sen ylitse."
"Ylitsekö, professori?" virkkoi kapteeni rauhallisesti. "Ei ylitse vaan alitse."
"Alitse!" huudahdin. Ja äkisti aloin hämärästi tajuta kapteenin suunnitelmia. Minä ymmärsin: Nautiluksen ihmeelliset ominaisuudet tulisivat auttamaan meitä tässä yli-inhimillisessä yrityksessä.
"Huomaanpa että jo alamme ymmärtää toisiamme, professori", sanoi kapteeni hiukan hymyillen. "Te näette jo edessänne tämän yrityksen mahdollisuuden, mutta minä näen sen varman onnistumisen. Mitä muilla aluksilla on mahdotonta koettaakaan, se käy helposti päinsä Nautiluksella. Jos napaa ympäröi mannermaa, niin pysähdyn tämän mannermaan eteen. Mutta jos sen ympärillä lainehtii avoin meri, niin purjehdin aina navalle saakka."
"Aivan niin", sanoin, viehättyen kapteenin puhelusta; "jos meren pinta on hyytynyt jääksi, niin ovat kumminkin alemmat vesikerrokset edelleen vapaat sen Kaitselmuksen viisaan lain kautta, että meriveden tiheys yhä lisäytyy kylmän kasvaessa. Ja jollen erehdy, niin suhtautuu tämän rintajään vesirajan alapuolella oleva osa sen yläpuolelle kohoavaan kuten neljä yhteen."
"Jotensakin niin, professori. Joka metriä kohden, mikä näistä jäävuorista sijaitsee veden yläpuolella, tulee kolme metriä sen alapuolella. Mutta kun nämä vuoret eivät missään kohoa sataa metriä korkeammiksi, niin voi niiden suurimmaksi syvyydeksi laskea vain kolmesataa metriä. Mutta mitä merkitsee Nautilukselle kolmensadan metrin syvyys?"
"Ei yhtään mitään, kapteeni."
"Jopa voi se paljon suuremmallakin syvyydellä etsiä sen lämpömäärän, mikä on yhteinen kaikille syvien merien vesille; ja siellä voimme huoleti kulkea välittämättä vähääkään 30 tai 40 asteen pakkasista pinnan yläpuolella."
"Aivan oikein, kapteeni!" huudahdin kiihtyneenä.
"Ainoa vaikeus on se", jatkoi kapteeni Nemo, "että meidän silloin täytyy viipyä veden alla voimatta toimittaa ilmanvaihtoamme."
"Eikö muuta?" vastasin. "Nautiluksessahan on isoja säiliöitä; me täytämme ne puhtaalla ilmalla ja saamme niistä kaiken sillä aikaa tarvitsemamme hapen."
"Hyvin ajateltu, professori Aronnax. Mutta kun en tahdo että saisitte perästäpäin aihetta syyttää minua liiasta uhkarohkeudesta, niin tahdon alistaa kaikki vastaväitteeni teidän punnittavaksenne."
"Onko teillä niitä vielä enemmän esitettävänä?"
"Ei muuta kuin yksi ainoa. Jos meri ulottuu aina etelänapaan saakka, niin voi olla mahdollista että tämä meri on jäätynyt pohjaan asti, niin ettemme enää pääse takaisin sen pintaan."
"Hyvä, kapteeni; mutta elkää unhottako että Nautiluksella on hirvittävä puskuri, ja että me voimme antaa sen iskeä alhaalta päin kohtisuorasti jääkenttiä vastaan, jotka silloin törmäyksestä avautuvat ja antavat kauniisti meille tietä."
"Ah, professori, te olette tänään täynnä hyviä aatteita."
"Sitäpaitsi", jatkoin yhä enemmän innostuen, "miksikäs emme tapaisi avointa merta etelänavalla yhtä hyvin kuin sitä on tavattu pohjoisnavallakin? Kylmyyden napoja ja maan napoja ei saa sekoittaa toisiinsa, ei eteläisellä eikä pohjoisella pallonpuoliskolla; ja siksi kunnes saamme kouraantuntuvan todistuksen päinvastaisesta asiantilasta, täytyy meidän olettaa löytyväksi joko mannermaa tahi jäätymätön valtameri maapallon pituusviivojen kummassakin päätepisteessä."
"Niin uskon minäkin, herra Aronnax", vastasi kapteeni Nemo. "Tahdon vain huomauttaa, että te ensin koetettuanne tehdä niin monia vastaväitteitä esitystäni vastaan, nyt oikein kasaamalla kasaatte eteeni todistuksia, jotka kaikki puhuvat sen puolesta."
Kapteeni Nemo oli oikeassa. Minun uljuuteni oli voittanut yksin hänenkin uhkarohkeutensa! Minä se hänet johdatin etelänavalle! Ei, ei — minä hupsuparka! Kapteeni Nemo tiesi paremmin kuin minä, mitkä syyt puhuivat tuon yrityksen puolesta, mitkä sitä vastaan; ja häntä vain huvitti nähdä minun hurmioissani unelmoivan mahdottomia asioita!
Hän ei kumminkaan menettänyt silmänräpäystäkään. Merkin saatuaan katosi perämies komeroonsa. Kapteeni ja hän puhelivat keskenään nopeasti muutaman sanan tuolla käsittämättömällä kielellään; ja joko oli perämies valmistunut uhkarohkeaan yritykseen tahi piti hän sitä mahdollisena, niin ei ainakaan hänen kasvoillaan voinut huomata hämmästyksen merkkiäkään.
Mutta hänen tyyneytensä ei kuitenkaan ollut mitään Conseilin järkähtämättömän levollisuuden rinnalla, kun ilmotin tälle kelpo pojalle aikomuksestamme tunkeutua etelänavalle. "Niinkuin isäntä paraaksi näkee" oli hänen ainoa vastauksensa ilmotukseeni, ja siihen sain tyytyä. Ned Land sitä vastoin kohautteli hartioitaan korvien tasalle.
"Professoria ja sitä vietävän kapteenia voin vain surkutella", arveli hän.
"Mutta entä jos pääsemme etelänavalle, mestari Ned?"
"Se on mahdollista, mutta sieltä ei koskaan palata."
Ned Land meni hyttiinsä, "jottei saisi mitään onnettomuutta aikaan", kuten hän suvaitsi sanoa.
Mutta tällävälin oli jo ryhdytty varusteluihin rohkeata yritystä varten. Nautiluksen mahtavat pumput puristivat ilmaa säiliöihin suunnattomalla paineella. Kello 4 ilmoitti kapteeni Nemo että yläkannen luukku suljettaisiin. Minä loin viimeisen silmäyksen paksuun jääteliin, jonka läpi meidän oli tunkeuduttava.
Ilma oli kaunis, sää selkeä, pakkasta -12° C; mutta kun oli aivan tyyni, ei kylmä tehnyt mitään haittaa.
Kymmenkunta miestä laivanväestä mursi kuokilla ja tuurilla jäätä laivan emäpuun ympäriltä, niin että se pian painui avoimeen veteen. Työ kävi sukkelaan, sillä jää oli vielä sangen ohutta. Me laskeusimme sitten kaikki laivan sisäosiin. Vesisäiliöt täytettiin. Kohta painuikin Nautilus veden alle.
Conseil ja minä olimme asettuneet salonkiin ja katselimme sen isoista akkunoista eteläisen napameren alempia kerroksia. Lämpömäärä yhä nousi. Manometrin neula liikkui taulullaan.
Tultuamme kolmensadan metrin syvyyteen aloimme, niinkuin kapteeni Nemo oli sanonutkin, liukua rintajään aaltomaista alapintaa myöten. Mutta Nautilus painui yhä alemmas, kunnes saavutti 800 metrin syvyyden. Veden lämpömäärä, joka pinnalla oli -12°, yleni täällä -11°:seen. Olimme siis jo voittaneet yhden asteen. Tuskin tarvinnee mainitakaan, että sisäpuolinen lämpömäärä laivassa pysytettiin sähkölämmityskojeiden avulla paljon korkeampana.
"Me pääsemme kyllä perille", sanoi Conseil.
"Minä uskon sen", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.
Tässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti Nautilus suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään 52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen eli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta eli siis noin 200 peninkulmaa. Nautiluksen keskinopeutena oli 26 solmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä menolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.
Conseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin akkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat aivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä umpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään päästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille. Kulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui aivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa vihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa. Hän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.
Huomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle paikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti Nautiluksen vähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti, vesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.
Sydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan vapaassa ilmakehässä?
Mutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti Nautiluksen törmänneen rintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta päättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten sananparttta käyttäen, "hipaisseet karia", mutta vastakkaisessa merkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä oli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä vedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti vahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut mikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa Nautilus uudisti useampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin. Minä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten yhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.
Iltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta. Jään vahvuus oli tosin vähentynyt 4—500 metriksi, mutta yhtä murtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.
Kello oli silloin 8. Nautiluksen jokapäiväisen tavan mukaan olisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta minä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei kapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan ilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko taistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös. Nautilus hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä. Klo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan ainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää Jumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.
Silmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä. Me kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista alapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen säteissä.
Rintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan aallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.
Vihdoin kello 6 aikaan tämän muistiini syöpyneen päivän, maaliskuun 19:nnen, aamuna avautui salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään.
"Nyt olemme avoimella merellä", sanoi hän.