XIII LUKU.
Etelänavalla.
Minä ryntäsin yläkannelle. Niin, me olimme todellakin jälleen avoimella merellä. Töintuskin erotti silmä joitakuita irtaiminaan ajelehtivia jäälohkareita ja jäävuoria, muuten lainehti kaikkialla ympärillämme aava ulappa; kokonainen lintumaailma parveili ja kirkui ilmassa päittemme päällä ja lukemattomia kaloja uiskenteli syvällä allamme vedessä, joka eri syvyyksillä vaihteli sinisestä oliivinvihreään. Lämpömittari näytti+ 3° C. Oli melkein kuin kevät täällä tuon jylhän rintajäävyöhykkeen takana, jonka etäiset piirteet kuvastuivat pohjoista taivaanrantaa vastaan.
"Olemmeko navalla?" kysyin kapteenilta väpättävin sydämmin.
"En vielä tiedä", hän vastasi. "Puolipäivän aikaan mittaamme korkeuden."
"Mutta voiko aurinko näyttäytyä tuon sakean usvan lävitse?" kysyin, katsellen harmaalle taivaalle.
"Vaikka siitä näkisimme vain vilahduksen, niin riittää se meille", vastasi hän.
Noin 16 km. päässä Nautiluksesta kohosi merestä yksinäinen saari parinsadan metrin korkeuteen. Me lähestyimme sitä, mutta varovaisesti, sillä tämä meri voi olla rikas vedenalaisista kareista. Noin tunnin kuluttua olimme purjehtineet saaren ympäri. Se saattoi olla 7—8 km. ympärimitaten. Kapea salmi erotti sen suuremmasta maakaistaleesta, ehkäpä mantereesta, jonka rannat häipyivät silmistämme näkymättömiin. Tuon maan olemassaolo tuntui tukevan Mauryn oletusta. Tämä älykäs amerikkalainen on huomauttanut, että etelänavan matemaatillisen paikan ja 60 parallellipiirin välillä on meri täynnänsä niin suuria jäävuoria, ettei sellaisia tapaa koskaan Atlannin pohjoisosassa. Tästä tosiasiasta hän tekee sen johtopäätöksen että etelänapapiiri sulkee sisäänsä melkoisia mantereita, koska jäävuoret eivät voi syntyä avoimessa meressä, vaan ainoastaan rannikoilla. Hänen laskelmiensa mukaan muodostavat etelänapaa ympäröivät jääröykkiöt suunnattoman suuren hatun, jonka ympärysmitta on ainakin 400 peninkulmaa.
Minun näitä asioita mietiskellessäni oli Nautilus, varoen karille käymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta, jolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin veteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat korkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen aamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut myöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen hiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä maihin, mutta minä pidätin häntä.
"Teille, kapteeni", sanoin, "kuuluu kunnia laskea kaikkein ensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle."
"Aivan niin, professori", hän vastasi; "ja kun en epäröi polkea etelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento ennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä."
Tämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka hänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös kalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan päin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja leimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan kuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin ajan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.
"Astukaa maihin, olkaa hyvä!" huusi hän minulle.
Minä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien jäädessä veneeseen.
Saaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti tiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei sen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi joistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen tulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle korkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa tulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä samoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin täysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]
Kasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti olevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla laavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät, purppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen vaatimattomina elähyttäjinä.
Alemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä ja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.
Ilmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli tuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä meidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita, ollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä astua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka uidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan raskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat ryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä. Ilmassa parveili "valtamerten kotkia", albatrosseja, joiden siipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä myrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän, selältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita merilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat, ja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle ominaisia.
"Nuo linnut", sanoin Conseilille, "ovat niin ihraisia, että Fär-saarten asukkaat panevat niihin kangassydämmet ja käyttävät niitä sitten tulisoihtuinaan."
"Eipä paljoa puutukaa etteivät ne ole todellisia lamppuja", vastasi palvelijani. "Mutta eihän voi vaatiakaan että luonto jo ennakolla varustaisi ne sydämmillä."
Kauvempana oli maankamara täynnä pingviininpesiä, jonkunlaisia maakuoppia, joihin nämä linnut laskevat munansa; meidät älyttyään ne juosta paapertivat syrjemmälle. Kapteeni Nemo tapatti niitä myöhemmin useita satoja, sillä niiden musta liha oli syötävää. Ne ovat hyvin hanhen muotoisia, selästä mustanharmaat, vatsanpuolelta valkoiset ja kaulassa heleänkeltainen juova. Ne huusivat melkein kuin aasit, ja antoivat tappaa itsensä kivillä, yrittämättä ollenkaan lähteä pakoon.
Mutta usva ei vain ottanut hälvetäkseen, eikä klo 11 aikaan aurinkoa vielä näkynyt. Se seikka huoletti minua suuresti. Kuinka voisimme nyt mitata auringon korkeutta ja määritellä asemamme? Kuinka saisimmekaan selväksi että todella olimme saapuneet navalle?
Tavatessani kapteeni Nemon näin hänen nojautuvan vaitonaisena kalliota vastaan ja tähystelevän taivaalle. Hän näytti olevan kärsimätön ja harmissaan. Mutta mitäpä tehdä? Tuo rohkea ja mahtava mies ei sentään voinut vallita aurinkoa samalla tavalla kuin merta.
Tuli puolipäivän aika, eikä päivän säteilevä tähti näyttäytynyt edes silmänräpäyksen ajaksikaan. Ei edes sen kumotusta kuultanut harmajan usvapilven takaa. Ja kohta muuttui sumu sakeaksi lumipyryksi.
"Huomenna sitten!" sanoi kapteeni minulle, kun tyhjin toimin palasimme pyryn halki takaisin Nautilukseen.
Mutta lumimyrskyä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yläkannella oli mahdotonta oleskella. Salonkiin, jossa kirjoittelin muistiin näitä havaintojani napamaanmatkaltamme, kuulin myrskylintujen ja albatrossien käheätä kirkunaa niiden leikitellessä ankaran myrskyn keskellä. Nautilus ei pysynyt alallaan, vaan luovi rannikkoa pitkin ja eteni vielä parikymmentä kilometriä etelään päin tuossa puolihämyssä, jonka lumipilvien taakse piiloutuva aurinko loi piirtäessään taivaanrantaa.
Mutta seuraavana päivänä, maaliskuun 20:ntenä, lakkasi pyryttämästä. Oli aika tuima pakkanen. Sumu hälveni, niin että toivoin tänään voitavan toimittaa tarpeelliset mittaukset.
En ollut vielä nähnyt kapteenia, kun vene laski minut ja Conseilin maihin. Maaperä oli täälläkin vulkaanista laatua: kaikkialla näin laava-, kuona- ja basalttiröykkiöitä, mutta en vaan tulivuorta, joka ne oli syössyt kidastaan. Täälläkin antoivat lukemattomat linnut eloa autiolle napamaisemalle. Mutta sen ainoita valtiaita eivät ne enää olleet. Siellä täällä loikoili suurina ryhminä meri-imettäväisiä, jotka katselivat meitä viisailla silmillään. Ne olivat erilaisia hylkeitä. Toiset makasivat pitkänään maassa tahi jäälautoilla, toiset taas polskahtelivat meressä. Ne eivät paenneet meidän lähestyessä, sillä ne eivät olleet vielä koskaan olleet tekemisissä ihmisten kanssa. Peräti huvittavaa oli katsella niiden herttaisia ryhmiä: kuinka isä vartioi perhettään, äiti antoi kaikkein pienimmille lapsilleen rintaa ja isommat lapset leikittelivät hilpeästi vesirajassa muutaman askeleen päässä muusta perheestä. Levätessään maalla hylje-eläimet asettuvat mitä miellyttävimpiin asentoihin, mutta liikkuminen sen sijaan käy niillä hyvin kömpelösti. Tällöin ne tekevät pikku hyppyjä vetämällä ruumiinsa kaareksi ja sitten ojentamalla sen äkisti suoraksi sekä auttamalla epätäydellisellä uimaevällään, joka niillä samaten kuin sireenieläimillä muodostaa todellisen käsivarren. Mutta vedessä ovat ne verrattomia uijia notkeine selkärankoineen, sukkulanmuotoisine, melkein karvattomine ruumiineen ja uimaevineen. Erityisen kauniit ovat niiden viisaat, ilmehikkäät silmät, joiden katsetta ei naisen viekoittelevinkaan silmäys voi suloisuudessaan voittaa. Ne ovat erinomaisen viisaat, kesyttyvät pian ja oppivat kesyinä kaikenlaisia temppuja. Mutta niinpä onkin niillä aivoaines, ihmisaivoja lukuunottamatta, runsaampi ja täydellisemmin kehittynyt kuin millään muilla imettäväisillä eläimillä. Minä arvelen että niitä helposti voisi opettaa tekemään ihmiselle suurta hyötyä jonkinlaisina ajokoirina kalastuksessa.
Hylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia hyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä ruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään eivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.
"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?" tiedusteli Conseil minulta.
"Eivät", vastasin, "jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen puolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja usein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi."
"Joka onkin niille aivan oikein", virkkoi Conseil.
Kolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka suojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se laskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen juurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun hirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä ääntä antamassa.
"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta", sanoi Conseil.
"Ei, ne ovat mursuja."
"Tappelevatko ne?"
"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät."
"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä mölykurkkuja katselemassa?"
"Käykäämme vain."
Me tunkeuduimme mustien kalliojärkäleiden lomitse kaikenlaisia äkkiarvaamattomia rotkoja myöten ja pitkin iljanteisia kiviä, joilla lankesin useammin kuin kerran loukaten aika pahasti itseäni. Conseil, joka oli vikkelämpi ja väkevämpi kuin minä, auttoi minua pystyyn ja sanoi:
"Levittäkääpä, isäntä, sääriänne haraan, niin pysytte paremmin tasapainossa."
Päästyämme harjanteen huipulle näimme edessämme suuren, valkean ranta-aukean, joka oli aivan täynnänsä mursuja. Ne päästelivät ilohuutoja eikä vihan karjahduksia.
Mursut ovat hylkeitten näköisiä ruumiinrakenteeltaan ja jäsentenmuodostukseltaan. Niiltä tosin puuttuu jälkimmäisten isku- ja etuhampaat alaleuvasta, mutta yläleuvan iskuhampaat ovat niillä sen sijaan muodostuneet hirvittäviksi, keihäsmäisiksi aseiksi, jotka ovat 80 sm. pitkiä ja juuresta 33 sm. ympärimitaten. Nämä hampaat ovat läpeensä kiinteätä norsunluuainetta, mutta ovat paljon kovemmat kuin norsunhampaat eivätkä kellastu niin pian; sen vuoksi ne ovatkin hyvin haluttua kauppatavaraa. Mursuja pyydetään niiden hampaitten takia niin innokkaasti, että niitä piankin voi uhata sukupuuttoon häviäminen, sillä pyytäjät surmaavat erotuksetta tiineet naaraatkin ja poikaset.
Kulkiessamme näiden omituisten eläinten ohi voin aivan rauhassa ja visusti tarkastella niitä, sillä ne eivät piitanneet meistä mitään. Niiden nahka oli paksu ja ryppyinen ja karva harvaa ja lyhyttä. Jotkut niistä olivat 4 1/4 metrinkin mittaisia. Ne eivät olleet niin arkoja kuin maapallon pohjoisosissa asuvat sukulaisensa, että olisivat asettaneet erityisiä vartijoita suojelemaan leiripaikkansa suuta.
Nyt oli aika palata, sillä kello oli 11; ja jos kapteeni Nemo arveli tänään voitavan toimittaa tähtitieteelliset mittaukset, niin tahdoin minäkin olla mukana. Mutta suuria toiveita niiden onnistumisesta ei nytkään ollut, sillä matalalla kulkevat pilvet peittivät auringon näkyvistämme. Puolituntisen taivalluksen jälkeen kapeita solia myöten saavuimme jälleen maihinnousupaikallemme ja tapasimme kapteenin siellä. Hän seisoi basalttikalliolla, mittauskojeet vieressään ja tähystellen pohjoista taivaanrantaa, jonka yllä aurinko nykyisin piirti matalaa rataansa.
Tuli puolipäivän aika, mutta aurinkoa vain ei näkynyt. Se oli meille onneton sattuma; mitään mittauksia emme tänäkään päivänä voineet suorittaa. Ja jollemme huomennakaan, maaliskuun 21 p., onnistuisi, niin saisimme luopua koko yrityksestä määritellä maantieteellistä asemaamme. Sillä silloin oli kevätpäiväntasaus, jota emme ennen tulleet ajatelleeksikaan; silloin katoaisi aurinko kokonaan näkyvistämme kuuden kuukauden ajaksi ja alkaisi yhtä pitkä napaseudun yö.
Ilmaisin huomioni ja pelkoni kapteeni Nemolle.
"Te olette aivan oikeassa, herra Aronnax", hän vastasi. "Jollen huomenna voi mitata auringonkorkeutta, niin jää se tekemättä puolen vuoden ajaksi. Mutta koska sattuma on vienyt minut juuri maaliskuun 21 päiväksi näille seuduille, on minun helppo määritellä asemani, jos vain aurinko huomenna puolipäivän aikaan näyttäytyy meille."
"Kuinka aijotte menetellä, kapteeni?"
"Minä käytän ainoastaan kronometriäni, sillä muilla koneilla voi täällä tähän aikaan vuodesta tehdä erehdyksiä. Jos pohjoinen taivaanranta huomenna maaliskuun 21 päivänä puolipäivän aikaan jakaa auringonkehän tarkalleen kahteen puoliskoon, niin tiedän että olemme etelänavalla."
"Se on kylläkin totta" huomautin; "mutta se keino ei ole matemaattisen tarkka, sillä päiväntasauksen ei tarvitse välttämättömästä aina tapahtua juuri puolipäivän hetkellä."
"Aivan oikein professori, mutta muutaman sadan metrin erotus ei tässä merkitse mitään. Yrittäkäämme siis uudelleen huomenna!"
Kapteeni palasi laivalle. Conseil ja minä jäimme vielä maihin klo 5:teen asti tutkimaan rannan kasvi- ja eläinkuntaa. Mitään merkillistä emme kuitenkaan löytäneet, lukuunottamatta harvinaisen suurta pingviininmunaa, josta ihastuneet kokoilijat olisivat mielellään maksaneet jonkun tuhatta markkaa. Conseil kantoi sen varovaisesti kuin jonkun harvinaisen kiinalaisen posliiniastian Nautilukseen. Päivälliseksi söin hyvällä ruokahalulla hylkeenmaksapaistin, joka maultaan muistutti silavaa. Sitten panin pitkäkseni ja rukoilin niinkuin hindut loistavaa päivänkehrää osottamaan meille suosiotaan huomispäivänä.
Huomenissa, maaliskuun 21 p., nousin jo klo 5:ltä yläkannelle. Siellä tapasin kapteeninkin laivasta tähyämässä.
"Ilma alkaa seestyä", sanoi hän. "Minulla on hyvät toiveet. Aamiaisen syötyämme menemme maihin valitsemaan sopivan mittauspaikan."
Kello 9 nousimme maihin, kapteeni Nemo, minä ja kaksi laivamiestä, jotka kantoivat tarvittavia koneita, nim. kronometriä, kiikaria ja ilmapuntaria. Taivas kirkastui kirkastumistaan. Pilvet hajosivat ja kulkivat eteläänpäin. Usva hälveni meren kylmältä pinnalta. Kesti kaksi tuntia, ennenkun perin vaivaloisia teitä pääsimme nousemaan kapteenin valitsemalle vaarinottopaikalle, muutamalle muita korkeammalle vuorikeilalle, joka oli puoleksi porfyyria, puoleksi basalttia.
Sieltä levisi silmäimme eteen määrätön meren ulappa, jonka reuna pohjoisessa leikkautui terävästi näköpiiriä vastaan. Jalkaimme alla levisi häikäisevän valkeita lumikenttiä, päittemme päällä valjunsininen pilvetön taivas. Pohjoisessa näimme auringonkehän paistavan tulipallona ja vähitellen laskeutuvan taivaanrannan taa.
Vuorenhuipulle tultuamme mittasi kapteeni sen korkeuden huolellisesti ilmapuntarilla. Neljännestä vailla 12 hän tarttui kaukoputkeen ja seurasi sillä tarkkaavaisesti auringonkehrää, jonka viimeiset säteet kultasateena valuivat tämän aution mantereen ja vielä autiomman meren yli, joilla tähän asti ei vielä yhdenkään toisen ihmisen jalka ollut astunut eikä mikään alus uraansa etsinyt.
Minä pitelin kronometriä. Sydämmeni sykki aivan kuuluvasti. Jos puoli auringonkehrää katoisi näkyvistämme kronometrin juuri näyttäessä puolipäivänhetkeä, niin tietäisimme olevamme todellakin navalla.
"Kello on 12!" huudahdin.
"Etelänapa!" vastasi kapteeni vakavasti ja ojensi minulle kaukoputken, jonka lävitse näin taivaanrannan jakavan auringonkehrän täsmälleen kahteen yhtäsuureen osaan, toinen sen yläpuolella ja toinen mereen kuvastuvana.
Minä näin sen viimeisten säteiden seppelöivän vuorenhuippua ja varjojen vähitellen kiipeevän tämän rinteitä pitkin yhä ylemmäs. Silloin laski kapteeni Nemo kätensä minun olkapäälleni ja sanoi:
"Minä, kapteeni Nemo, olen tänään, maaliskuun 21 päivänä 1868, saavuttanut etelänavan yhdeksännelläkymmenellä leveysasteella; ja minä valtaan täten tämän osan maapalloa, joka suuruudellaan on kuudes osa kaikista tähän asti tunnetuista mannermaista."
"Kenenkä nimessä, kapteeni?"[22]
"Omassa nimessäni, professori!"
Näin sanoen hän levitti liehumaan mustan lipun, johon oli kullalla kirjailtu kirjain N. Sitten hän kääntyi kohti aurinkoa, jonka viimeiset säteet suutelivat meren äärimmäistä reunaa.
"Hyvästi, aurinko!" huudahti hän. "Katoa, loistava pyörä! Piiloudu näitten vapaitten selkien taa ja anna kuusikuukautisen yön ulottaa varjonsa uuden valtakuntani ylitse!"