XIV LUKU.
Onnettomuusko vai sattuma?
Seuraavana päivänä, maaliskuun 22:ntena, kello 6 aamulla aloimme varustaida paluumatkalle. Valju aamuhämärä muuttui päivän päälle pimeäksi yöksi. Tuima pakkanen vallitsi. Tähdet tuikkivat ihmeellisen kirkkaasti, ja suoraan päittemme päällä kimalteli ihana Etelänristi, joka etelänavanseuduilla vastaa meidän Pohjantähteämme.
Lämpömittari näytti -12°C, ja kun samalla kävi navakka etelätuuli, oli pakkanen aika pureva. Jääkappaleiden luku ja koko kasvoi yhä. Meri näytti jäätyvän kaikkialla. Etelän vedet ovat kuusi kuukautta aivan kulkemattomat; minne ottivat sitten valaat turvansa täksi ajaksi? Epäilemättä ne sukelsivat rintajään alitse etsimään sulia vesiä. Hylkeet ja mursut sen sijaan ovat tottuneet elämään mitä ankarimmissa ilmastosuhteissa, ja ne jäivät sen vuoksi näille jään valtaamille seuduille. Niitä opettaa vaistonsa aukaisemaan avantoja jäähän ja pitämään niitä alati avoimina. Näistä aukoista ne nousevat vähänväliä hengittämään; ja kun linnutkin kääntävät selkänsä etelänavan kolkolle talvelle, jäävät nämä imettäväiset yksinään koko vapamantereen valtioiksi.
Kun vesisäiliöt oli saatu täytetyiksi, laskeutui Nautilus hitaasti syvään veteen. Se pysähtyi 300 metrin syvyydelle; potkuri alkoi pieksää vettä, ja rautainen alus lähti painamaan suoraan pohjoista kohti 15 solmunvälin nopeudella. Illan tullen se jo liukui rintajään määrättömän pintakuoren alla.
Kello 3 tienoissa aamulla minut havahdutti ankara täräys. Puoliunissani istahdin sängyn reunalle ja koetin kuunnella pimeässä, mutta silloin tuli uusi täräys, joka lennätti minut kauvaksi lattialle. Nautilus alkoi kallistella kovasti.
Kapusin seinää myöten pystyyn ja hapuilin kapeata käytävää pitkin salonkiin, jonka kattolampuista säteili kirkas valo. Huonekalut olivat nurinnarin permannolla. Onneksi olivat museon lasikuvut, joiden sisällä kokoelmain harvinaisia ja kallisarvoisia esineitä säilytettiin, ruuveilla kiinnitetyt alustoihinsa, niin että ne olivat pysyneet paikoillaan. Ylähangan puolella olevat taulut riippuivat tiukasti seinää vasten, mutta alahangan puolella kellottivat niiden alareunat puolen metrin päässä seinästä. Nautilus oli siis kallistunut ylähangan puolelle, ja mikä pahempi, se makasi aivan liikkumatta paikallaan.
Sisältä kuului hätäisiä askeleita ja sekavia ääniä, mutta kapteeni Nemoa ei näkynyt. Olin juuri lähtemäisilläni salongista, kun sinne säntäsivät Conseil ja Ned Land.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin heti.
"Sitä tulen isännältä tietämään", vastasi Conseil.
"Tuhat tulimmaista, minäpä sen tiedän!" äyskäsi kanadalainen. "Nautilus on käynyt karille, ja päättäen sen asemasta en luule että se nyt pääsee yhtä helposti irti kuin edellisellä kerralla Torresin salmessa."
"Mutta on se kai toki noussut jälleen merenpintaan."
"Sitä emme tiedä."
"Se on helposti katsottu." Silmäsin manometriin, mutta suureksi hämmästyksekseni se näytti meidän olevan 360 metrin syvyydellä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin.
"Meidän pitää kysyä kapteenilta", arveli Conseil.
"Mutta missä hänet saa käsiinsä?" virkkoi Ned Land.
"Seuratkaa minua", sanoin heille.
Me lähdimme kaikki salongista. Kirjastossa ei näkynyt ketään. Nyt arvelin että kapteeni oli mennyt vartiopaikalleen perämiehenhyttiin, joten oli parasta odottaa häntä. Me palasimme taas salonkiin.
Tällä tapaa me vietimme puolisen tuntia ja koetimme kuulostaa vähimpiäkin laivan sisäosista kuuluvia ääniä, kunnes kapteeni Nemo viimein ilmestyi salonkiin. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan meitä. Hänen muulloin niin järkähtämättömillä kasvoillaan olin näkevinäni levottomuuden oireita. Hän tarkkasi vaitonaisesti kompassia ja manometriä sekä laski sormensa kartalle Eteläisen napameren kohdalle.
En rohjennut häiritä häntä. Vasta kun hän muutaman minuutin kuluttua sattui kääntymään minuun päin, lausuin hänelle saman sanan, jota hän kerran itse oli käyttänyt karille käydessämme Torresin salmessa:
"Joku ikävä sattumako, kapteeni?"
"Ei, herrani; tällä kertaa se on onneton tapahtuma."
"Onko se pahempaakin laatua?"
"Mahdollisesti."
"Uhkaako meitä välitön vaara?"
"Ei!"
"Onko Nautilus törmännyt karille?"
"On."
"Kuinka se kävi päinsä?"
"Luonnon oikusta eikä ihmisten taitamattomuudesta. Mitään erehdystä ei aluksen ohjauksessa ole tehty. Inhimillisiä lakeja voi uhmata, mutta ei luonnon lakeja."
Kapteeni Nemo oli valinnut merkillisen hetken filosoofisiin mietiskelyihinsä, mutta nykyistä onnettomuutta ne eivät ollenkaan selittäneet.
"Saanko tiedustaa, herra kapteeni, tämän onnettoman tapahtuman syytä?"
"Suunnaton jäälohkare, kokonainen jäävuori on kallistunut nurin aivan eteemme", hän vastasi. "Kun lämpimämpi merivesi tahi tavantakaa sattuvat yhteentörmäykset toisten jäävuorten kanssa kalvavat tällaisten jättilohkareiden alapintaa, niin nousee niiden painopiste korkeammalle ja ne heilahtavat puolen kierrosta ympärinsä, kaatuen laellensa. Juuri näin on tässä käynyt. Muuan tämmöinen jäävuori kääntyi nurin ja törmäsi Nautilusta vastaan sen syvälle mennessä, liukui sitten sen emäpuun alle ja nosti sen vastustamattomalla voimalla vähemmän tiheisiin vesikerroksiin; ja siellä laivamme nyt makaa kyljellään ja liikkumattomana."
"Mutta eikö alusta saa irti tyhjentämällä vesisäiliöt ja siten keventämällä sen painoa?"
"Sitä juuri yritetään paraikaa, professori. Voitte kuulla kuinka pumput ovat täydessä toimessa. Silmätkäähän manometrineulaa! Se näyttää että Nautilus kohoaa, mutta jäävuori kohoaa yhtä haavaa sen kanssa; ja siksi kunnes joku este tulee väliin pidättämään sen ylöspäin käyvää liikettä, ei asemassamme voi tapahtua minkäänlaista muutosta."
Nautilus kallisteli yhä ylähangan puolelle. Se nousisi varmastikin pystyyn, hetikun jäävuori pysähtyisi itsestään. Mutta kukaties se silloin törmäisi ylempänä olevaa rintajäätä vastaan ja joutuisi puristuksiin näiden kahden jääjättiläisen väliin?
Minä mietiskelin kaikkia mahdollisia seurauksia sellaisesta tilanteesta. Kapteeni Nemo tarkasteli edelleen manometrineulan kulkua. Nautilus oli sitten jäävuoren keikahduksen jälkeen kohonnut noin viisikymmentä metriä, mutta pysyi yhä kallellaan.
Yht'äkkiä tuntui aluksen runko liikahtavan hiukan. Nautilus nousi jonkun verran pystyyn. Seinät asettuivat taas kohtisuoraan asentoon. Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan; kaikki otimme vain sykkivin sydämmin vaaria laivan liikunnasta ja tunsimme, kuinka se hitaasti kohosi kölilleen. Tällä tapaa kului moniaita minuutteja.
"Vihdoinkin seisomme pystyssä!" huudahdin.
"Niin teemme", virkkoi kapteeni ja astui salongin ovelle.
"Mutta pääsemmeköhän irti?" kysyin vielä.
"Kyllä varmastikin", hän vastasi. "Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi, kohoaa Nautilus jälleen merenpintaan."
Kapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin nouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian törmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi oli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta avattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi salonkiin molemmilta sivuilta.
Me olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan metrin päässä Nautiluksen kummallakin sivulla kohosi kimalteleva jäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä ja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme suunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka kahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla kohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä asennossa. Nautilus oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin, joka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen oli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin ja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti rintajään alla.
Kattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen täytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä tunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen monisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen orkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien kerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain säkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet kävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä täällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde keskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä ei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti aivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin vahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien lävitse usvaiseen ilmaan.
"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!" huudahteli
Conseil hurmioissaan.
"Niin on", sanoin, "todella ihana näky! Eikö totta, Ned?"
"Niinpä on, pahus vieköön!" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. "Se on kerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata ilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se käy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen, niin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on tahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä."
Ned olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto
Conseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.
"Mitä se oli?" kysyin.
"Sulkekaa silmänne, isäntä, elkääkä katselko!" Näin sanoen Conseil peitti molemmin käsin silmänsä.
"Mikä sinulla on, poikaseni?"
"Valo sokaisi minut, olen sokea!"
Silmäni kääntyivät tahtomattani akkunaan päin, mutta eivät voineet ollenkaan sietää niistä sisäänvirtaavaa tulenlieskaa.
Minä ymmärsin mitä oli tapahtunut. Nautilus oli lähtenyt nopeaan liikkeeseen. Jäämuurien heijastukset sulivat yhtenäiseksi häikäiseväksi hohteeksi.
Salongin akkunaluukut suljettiin, mutta pitkän aikaa pidimme käsiä vielä silmäimme edessä, jotka olivat aivan sokaistuneet. Kesti kauvan, ennenkun niiden verkkokalvoa kohdannut ärsytys lakkasi tuntumasta.
"Sitäpä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi!" sanoi Conseil.
"Enkä minä usko sitä vieläkään", tokaisi kanadalainen.
"Kun kerta taas nousemme maihin", lisäsi Conseil, "nähtyämme niin paljon luonnon ihmeitä, niin mitä osaamme ajatellakaan kaikista noista vaivaisista pikkuasioista, joita tulemme kohtaamaan ihmiskätten muodostelemissa maanosissa? Ei, asuttu maailma ei oikeastaan ole sen arvoinen että sinne enää palaammekaan!"
Tällainen ihastuksenpuuskaus muuten niin levollisen flaamilaispoikani suusta osottaa, kuinka korkealle hurmauksemme oikein oli noussut. Mutta Ned Land ei malttanut olla jäähdyttämättä sitä kipollisella kylmää vettä.
"Asuttu maailma!" sanoi hän ja pudisti päätään. "Ole rauhallinen, kuomaseni, sinne emme palaja enää koskaan."
Kello oli 5 aamulla. Silloin tunsimme taas tärähdyksen Nautiluksen kokan puolella. Älysin että sen panssarikeula oli törmännyt jäävuorta vastaan. Sen täytyi olla aiheutunut väärästä ohjauksesta, sillä tämä jäälohkareita täynnä oleva merenalainen tunneli ei ollut helppo kulkea. Arvelin että kapteeni Nemo oli muuttanut suuntaansa ja koetti kiertää näitä esteitä tai noudattaa tunnelin mutkia. Mutta vastoin luuloani tunsin Nautiluksen tekevän aivan selvästi tajuttavan takaperoisen liikkeen.
"Kuljemmeko nyt taapäin?" kysyi Conseil.
"Siltäpä tuntuu", vastasin. "On selvää ettei tunnelista ole ulospääsyä äskeiseen suuntaan."
"Entä sitten?"
"No, silloin on yksinkertainen keino jälellä. Me palaamme samaa tietä takaisin ja etsimme ulospääsyä eteläpäästä. Siinä koko temppu!" Minä koetin puhuessani näyttää levollisemmalta kuin todella olinkaan.
Nautiluksen takaperoinen liikunta kiihtyi yhä edelleen, ja potkurinsa kiidättämänä kulki se vinhaa vauhtia eteläänpäin.
"Se viivyttää ulospääsyämme", arveli Ned.
"Mitäpä merkitsee jokunen minuutti enemmän tai vähemmän, kunhan pääsemme tästä vankilasta vapauteen!"
"Totta kyllä", väitti Ned, "jos nimittäin todella koskaan pääsemmekään."
Minä kävelin jonkun minuutin edestakaisin salongin ja kirjaston väliä. Ned Land ja Conseil istuivat vaitonaisina. Vihdoin heittäydyin sohvalle ja otin käteeni kirjan, jonka lehtiä koneellisesti selailin.
Neljännestunnin kuluttua tuli Conseil luokseni ja sanoi:
"Taitaa olla se hyvinkin huvittava kirja, jota isäntä lukee?"
"Onpahan vaan", vastasin.
"Sen kyllä uskon, sillä se on isännän omaa käsialaa."
"Mitä tarkotat?"
Ja todella pidinkin omaa teostani "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuuksia" kädessäni. Nakkasin sen sohvalle ja alotin jälleen kävelyni. Ned ja Conseil nousivat lähteäkseen pois.
"Odottakaahan vielä vähän, ystäväni", sanoin ja pidätin heitä luonani.
"Niinkuin isäntä käskee", vastasi Conseil.
Näin kului moniaita tunteja. Minä katselin usein salongin seinällä riippuvia kojeita. Manometri ilmotti Nautiluksen yhä pysyttelevän 300 metrin syvyydellä, kompassi sen pitävän edelleen eteläistä suuntaa ja sähköloki sen kulkevan 20 solmunvälin vauhdilla, joka tuntui aivan liialliselta näin ahtailla vesillä. Mutta kapteeni Nemo tiesi ettei hän sittenkään voinut liiaksi kiirehtää, sillä täällä vastasivat minuutit vuosisatoja.
Kello 8.25 tuntui jälleen täräys, ja tällä kertaa perän puolelta. Minä kalpenin. Ned ja Conseil lähenivät minua. Minä tartuin uskollisen palvelijani käteen. Me katsoimme tiukkaan toisiamme silmiin, eivätkä sanat olisikaan voineet niin hyvin tulkita mitä tänä hetkenä tunsimme.
Nyt saapui kapteenikin salonkiin. Minä riensin häntä vastaan.
"Onko etelänpuolinen tunnelinsuu tukossa?" kysyin.
"On, herrani. Jäävuori on muuttanut asentoaan ja salvannut meiltä kaiken ulospääsyn."
"Olemme siis loukussa?"
"Niin olemme!"