XV LUKU.
Ilma loppuu.
Nautiluksen ympärillä, yllä ja alla oli siis läpäisemätön jäämuuri. Me olimme rintajään vankeina. Kanadalainen iski suuren nyrkkinsä pöytään. Conseil pysyi vaiti. Minä katselin kapteenia. Hänen kasvoilleen oli palannut entinen järkähtämätön levollisuus. Hän seisoi käsivarret ristissä rinnallaan ja oli vaipunut mietteisiinsä. Nautilus pysyi liikahtamatta paikallaan.
"Hyvät herrat", sanoi kapteeni viimein järeällä äänellä, "kahdella tapaa voi kuolla, kun on joutunut meidän asemaamme." Tuo käsittämätön ihminen näytti näin sanoen aivan matematiikan professorilta, joka selittelee jotain algebran tehtävää oppilailleen.
"Joko me murskaudumme kuoliaiksi", jatkoi hän, "tahi menehdymme raittiin ilman puutteesta. Nälkäkuolemasta ei minun tarvitse puhua, sillä Nautiluksessa on ravintoaineita pitemmäksikin aikaa, kuin meillä on elettävänä. Punnitkaamme siis, kumpi ensin mainitsemistani kuolintavoista on meille edullisempi."
"Mitä tukahtumiseen tulee," huomautin, "niin tuskinpa meidän tarvitsee sitä peljätä, sillä ovathan ilmasäiliömme aivan täydet."
"Aivan oikein", vastasi kapteeni, "mutta niissä riittää meille ilmaa ainoastaan kahdeksi päiväksi. Olemme nyt olleet veden alla kuusineljättä tuntia, ja ilma laivassa on jo niin tympeätä että se tarvitsee raitistamista. Kahdeksanviidettä tunnin kuluttua ovat ilmavarastomme tyyten käytetyt."
"No niin, kapteeni, vapautukaamme siis noiden kahdeksanviidettä tunnin kuluessa vankeudestamme."
"Ainakin voimme koettaa murtaa reikää meitä ympäröivään jäämuuriin."
"Miltä puolelta?" kysyin.
"Siihen voi luotauslanka antaa vastauksen. Minä annan Nautiluksen laskeutua alemmalle jäävuorelle ja panen mieheni sukellustamineihin puettuina käymään jäämuurin kimppuun sen heikoimmalta kohdalta."
"Voiko salonginakkunoita pitää auki?"
"Aivan hyvin, sillä alus pysyy paikoillaan."
Näin sanoen kapteeni Nemo kävi hommaan. Pian kuului viheltävää ääntä, josta arvasin veden tunkeutuvan säiliöihin. Nautilus vajosi hitaasti ja lepäsi viimein jääperustalla 350 metrin syvyydellä.
"Hyvät ystävät", sanoin kohtalotovereilleni, "asemamme on vaikea, mutta minä luotan teidän mielenlujuuteenne."
"Herra professori", vastasi kanadalainen, "minä lupaan etten näinä hetkinä väsytä teitä valitusvirsilläni ja että teen mitä voin yhteisen pelastumisemme hyväksi."
"Hyvin sanottu, Ned", lausuin ja ojensin hänelle käteni.
"Tahdon lisätä", hän jatkoi, "että olen yhtä tottunut käyttelemään jääkuokkaa kuin harpuunaakin, ja että jos voin olla kapteenille hyödyksi, niin hän saa käskeä minut minne hyväksi näkee."
"Hän ei ylönkatso apuanne. Tulkaa, Ned!"
Minä vein hänet siihen suojaan, jossa Nautiluksen miehet paraikaa panivat päälleen korkkipukujaan, ja kerroin kapteenille Nedin tarjouksesta, jonka hän otti vastaan. Kanadalainen pukeutui sukellustamineihin ja oli kohta yhtä valmis käymään työhön kuin toisetkin miehet. Jokaisella oli seljässään Rouquayrol-koje, johon oli säiliöistä pumpattu runsas varasto puhdasta ilmaa. Mutta Ruhmkorffin-lamput olivat tarpeettomat näissä selkeissä ja heijastuskoneen valaisemissa vesissä.
Kun Ned oli valmis käymään työhön käsiksi, palasin salonkiin ja istahdin Conseilin kera avoimien akkunoiden ääreen katselemaan meitä ympäröiviä vesi- ja jääkerroksia. Kohta näimme kaksitoista miestä, joiden joukosta tunsin Ned Landin hänen pitkästä vartalostaan, astuvan jääsillallemme. Kapteeni Nemo seurasi heitä.
Ennenkun vankilamme muureja ruvettiin kovertamaan, toimitutti kapteeni luotauksia, joiden avulla kaivamisen suunta määrättiin. Pitkiä poria työnnettiin sivuseiniin, mutta paksussa ja kovassa jäässä ei niillä päästy viittätoista metriä syvemmälle. Jääkattoon oli tarpeetonta käydäkään käsiksi, sillä sen muodosti enemmän kuin neljäsataa metriä vahva rintajää. Kapteeni antoi silloin tutkia jääsiltaamme.
Se erotti meidät vain kymmenen metrin vahvuudelta alempana olevasta vapaasta vedestä; sen paksumpi ei tuo kiusantekijämme ollut. Meidän tuli siis kovertaa siihen aukko, joka oli Nautiluksen ympärysmitan kokoinen. Meidän täytyi murskata jäätä noin 6,500 kuutiometriä, jotta aluksemme voisi siten syntyneen aukon lävitse laskeutua jääkentän alle.
Työhön käytiin heti käsiksi, ja sitä toimitettiin väsymättömällä uuraudella. Kapteeni Nemo antoi merkitä jäähän tuon suunnattoman aukon ympäryskehän ja pani miehensä sitten yht'aikaa poraamaan reikiä pitkin sen pituutta. Kun tämä kehäviiva siten oli jotenkin tiheillä reijillä lävistetty, ruvettiin sitä pitkin särkemään jäätä tuurilla ja jääkuokilla, jolloin aika isoja järkäleitä irrottui. Vettä raskaamman ominaispainonsa takia nämä lensivät ylös tunnelin kattoholviin, joka täten vahveni sitä mukaa kuin jääsilta sen alla oheni.
Kaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen väsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin voimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme. Nautiluksen perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta merkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan heilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni puserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.
Kun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin laivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron Rouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja Nautiluksen hiilihappoa täynnä olevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan kahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo tyyten vähissä.
Täten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme kahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin paksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä. Sellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää, ennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.
"Viisi yötä ja neljä päivää!" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja Conseilille; "ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi vuorokaudeksi!"
"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta", huomautti Ned, "että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin saatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää uudistaa ilmavarastoamme."
Totta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa, joka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute ennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun Nautilus pääsisi kohoamaan vedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona menehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin hirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme viimeiseen asti.
Kuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin vahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun aamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä oli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän toisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät jäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa Nautiluksen kuin lasikulhon!
Minä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä olisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin vaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä heti kapteeni Nemolle.
"Olen itse huomannut sen", sanoi hän levollisella tavallaan, jota eivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. "Siinä on meille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta sen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla joutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä ensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!"
Ennätettävä ensiksi!… No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen puhetapaansa!
Tänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani. Uuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa työnteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo Nautiluksesta — silloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä raitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön lähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.
Illan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan palatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen suojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä poistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut tulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän, ja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä happea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista uloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää astioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä. Mutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen asemasta käyttää.
Tänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja päästää suuria määriä puhdasta ilmaa Nautiluksen sisäosiin. Ilman sitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä seuraavana aamuna.
Huomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni meidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme lattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat huomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen ennen Nautiluksen irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin olisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän! Minut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista käsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni kumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden kivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia ei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut! Minusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten välissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut…
Samassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä kosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin vahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt ainakin neljä metriä lähemmäksi Nautiluksen runoa.
Kapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä. Me palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen perässään salonkiin.
"Kuulkaapas nyt, professori", sanoi hän minulle, "meidän täytyy turvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me muuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan."
"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?"
"Ah, jospa Nautitukseni olisi kyllin vahva musertumatta kestämään tätä puserrusta!" huudahti hän.
"Entä sitten?" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.
"Ettekö ymmärrä", hän vastasi, "että veden jäätymisestä olisi meille apua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi nämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee kovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas apuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?"
"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky Nautiluksella olisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen painetta likistymättä rautapellin ohuiseksi."
"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua luonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä jäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan sivuseinämät kasva kokoon, vaan Nautiluksen edessä ja takana ei ole enää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka taholta."
"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän vapaasti hengittää laivassa?"
Kapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.
"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!" sanoi hän.
Kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta — voiko tuo vastaus kuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän Nautilus oli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja se vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä työssä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä rivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin elävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko olentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.
Kapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja liikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta näytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan seuraavat sanat:
"Kiehuvaa vettä!"
"Kiehuvaa vettä?" toistin typerryksissäni
"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen kuution sisään. Ettekö luule, että jos Nautiluksen pumppujen annetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin kohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen umpeenjäätyminen?"
"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa", sanoin päättäväisesti.
"Niin, koettakaamme siis, professori!"
Lämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni vei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa höyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä. Kattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja Bunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä oleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat veden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan tuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä lämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi kiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen hetken lämmityskoneessa.
Kuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen työskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain -6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa herkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.
"Me onnistumme!" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn edistymistä.
"Minäkin luulen niin", hän vastasi. "Me emme siis tule musertumaan; ainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä."
Yön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei tätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta 2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet kuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä metriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä tunnin yhtä jaksoista aherrusta.
Ilmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä sietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3 tienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin niin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin palkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin jonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi yhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti minun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin hänen supisevan itsekseen:
"Ah, kunpa voisin olla hengittämättä, jotta isännälle jäisi enemmän raitista ilmaa!"
Kyyneleet nousivat silmiini kuullessani tuon uskollisen pojan puhuvan niin.
Tilanteemme laivassa oli kerrassaan hirvittävä. Kuinka kerkeästi pukeuduimmekaan sukellustamineisiimme päästäksemme ulos työskentelemään! Kuokat kajahtelivat jääkerrosta vastaan. Käsivarren lihakset uupuivat, kämmenistä lähti nahka irti, mutta mitäpä välitimmekään näistä vaivoista ja haavoista! Saimmehan elähyttävää ilmaa keuhkoihimme! Voimme hengittää vapaasti!
Eikä kumminkaan kukaan tahallaan viivytellyt työpaikalla. Määräajan kuokkaa heiluteltuaan luovutti kukin mielellään hengityskojeen läähättävälle toverille, jotta hänkin saisi keuhkoihinsa puhdasta ilmaa. Kapteeni Nemo näytti kaikille hyvää esimerkkiä.
Tänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli jälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan kahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä! Mutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se vähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä olijoille. Nautilukseen ei siitä riittänyt rahtuistakaan.
Kun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani. Sellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana päivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli kova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni tunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.
Tänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo murskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska kuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän säilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä lujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten ruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus kevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen ominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle, jonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä laskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö laivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. Nautilus lepäsi nyt jääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu tuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja sata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla Nautiluksen painoa.
Me odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain toivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme. Vaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa kohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja Nautilus laskeutui laskeutumistaan.
"Me pääsemme tästä hornankuilusta!" kuiskasi Conseil korvaani.
En voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.
Äkkiä katosi Nautilus suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.
Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin, jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en enää olisi elävien joukossa.
Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en kyennyt enää ponnistamaan kokoon.
En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi. Tajusin että minun piti kuolla.
Mutta — mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?
Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.
Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p. Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. Nautilus kulki eteenpäin hirvittävällä vauhdilla — 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä kuin ankerias.
Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut surmansa — ja hänen miehensä samalla kertaa?
Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?
Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti Nautilus tehdä sen… Minä tunsin tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.
Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen. Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili Nautiluksen joka osaan.