XVI LUKU.
Kamppailu mustekalojen kanssa.
Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla. Mutta Nautilus tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä, jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.
Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi. Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä oli mahdoton ajatellakaan.
Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta. Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan Nautiluksen vankeina ja purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon kaikilla vesillä, eikä meillä ollut — kuten Ned Land sanoi — vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan laivassaan.
Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme voineet toivoa Nautiluksen päälliköltä mitään, vaan saisimme luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.
Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan lahjoittaisi meille vapauden.
Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat "Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään Physalia pelagica — jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700 liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja, suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.
Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.
Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen noiden haurakasvien välissä.
"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.
Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin joku satujen hirmuinen tursas.
Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin Nautilus, katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia hampaita.
Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka! Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin 20—25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.
Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana. Ne seurasivat uskollisesti Nautilusta, ja me kuulimme niiden nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin piirustamaan niitä.
Äkkiä pysähtyi Nautilus aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti pitkin pituuttaan.
"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.
"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."
Niin, Nautilus tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.
Minä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin synkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan, hän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten muutaman sanan perämiehelle.
Tämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja kattolamppuihin leimahti valoa.
Minä astuin kapteenin luo.
"Merkillinen kokoelma mustekaloja", sanoin hänelle keveästi, aivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on silmäillyt merelliskokoelmia.
"Niin tosiaan, herra luonnontutkija", vastasi hän; "ja me käymme taistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan."
"Rinta rintaa vastaan", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni väärin.
"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen yhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen pyörimistä."
"Mitä nyt aijotte tehdä?"
"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion."
"Se on vaikea tehtävä, kapteeni."
"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden pehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta räjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun."
"Ja harpuunalla, kapteeni", sanoi kanadalainen, "jollette hylkää minun apuani."
"Minä otan sen vastaan, mestari Land."
"Me tulemme mukaan", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä keskusportaille.
Niillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina käymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme kirveisiin, Ned harpuunaan.
Nautilus oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti luukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun kansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka arvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.
Heti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin jättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa sen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun, joka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun työnnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle, iski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen ja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.
Kapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme hänen perässään.
Mikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen ympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä syleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva ääni: "Apuun! Apuun!" Nämä ranskaksi lausutut sanat saattoivat minut aivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin! En ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!
Miesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään pelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli kuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään vielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita Nautiluksen kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet iskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä upotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti ilman.
Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille, heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.
Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja Nautiluksen kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan lonkero, jota hän ei osannut välttää.
Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi. Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.
"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä kumarsi, sanaakaan virkkamatta.
Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut. Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän meille ja katosivat meren syvyyteen.
Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.