XVII LUKU.
Golf-virta.
Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20 päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen. Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor Hugon[23] kynä.
Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan. Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan tyynten vetten alla.
Kapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä nähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa tavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan päättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä. Nautilus ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli aivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei pyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä vesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean haudan.
Tällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun 1 p. Nautilus sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti, meidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa. Me seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat omituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.
Se on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin merta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on 1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain tämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön määrä on suurempi kuin minkään maavirran.
Golf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee se Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä ja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä uomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa, lämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä suoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle Brasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista toinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä. Tällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa eri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä pohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään suhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy pohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin kohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta tulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren poikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen kahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa Biskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan Irlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille, missä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan meren.
Tällä merivirralla Nautilus nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan Golf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä kulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä myöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin vain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja nopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia häiriöitä.
Puolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin hänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan kätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei tuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.
"Se johtuu siitä", sanoin hänelle, "että Golf-virran lämpömäärä sen lähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä virta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida ikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin luovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä sulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän."
Tällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa. Sen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja runsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään poikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on niin selvä, että Nautilus Karoliinien kohdalla uursi keulallaan Golf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.
Tämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia olentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat niin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista olivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli melkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine kylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja teräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet, ainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja tylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat ja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että tämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän sähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka tavantakaa uhkasi meitä.
Toukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan rannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa ja syvyys 210 metriä. Nautilus kulkea haihatteli taaskin ilman aikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi myöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat. Asutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä vilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä Meksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja, jotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis toivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30 meripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.
Mutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään kanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me lähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa, sifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran uoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä purrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä. Täytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis vaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota vain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi kypsymästä.
"Professori", sanoi hän minulle samana päivänä, "tämän sietämättömän epätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat tässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi rannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni jo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää pohjoisnavalle."
"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on mahdotonta pakoa ajatellakaan?"
"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava puhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne vesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä puhua. Kun ajattelen että Nautilus muutaman päivän perästä on Uuden Skotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu suuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on minun jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini — silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn. Professori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää viipyä, sillä täällä tukehdun."
Oli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa. Hänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa vankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän kävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi kärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs seitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi ollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen elintapa, muutos hänen mielentilassaan — varsinkin tuon kammottavan kamppailun jälkeen mustekalojen kanssa —, hänen arvoituksellinen vaitonaisuutensa — kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan asioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi aikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla hidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää hyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla kunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi hänestä tullut mainio kala.
"No niin, professori, mitäs arvelette?" huomautti Ned Land, kun ei saanut minulta heti vastausta.
"Hm — niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi kysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?"
"Aivan niin!"
"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?"
"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa ainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo."
"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan välttävän minua."
"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä."
"Minä kysyn häneltä, Ned".
"Milloin?" ahdisti kanadalainen.
"Kun tapaan hänet."
"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?"
"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna…"
"Ei kuin jo tänään!" kivasi Ned Land.
"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan", sanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi pilannut koko asian.
Minä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan edestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä tilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven kahvaa. Se avautui.
Astuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä yli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten poistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää. Hän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin tylysti:
"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?"
"Puhua kanssanne, kapteeni."
"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle itselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla yksin, rauhassa työni aikana?"
Vastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin päättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen vuoksi kylmästi:
"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä viivytystä."
"Mistähän asiasta sitten?" kysyi hän ivallisesti. "Oletteko ehkä keksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri paljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?"
Tuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme. Mutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä olevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:
"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla maailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta koskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan yhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut nimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella, suljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä Nautiluksen asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen aaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen."
Tuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä kirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi! — Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää ilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.
"Herra kapteeni", sanoin, "voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne. Teidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän aikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne tuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi keksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän…"
"Ei koskaan, professori!" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.
"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään käsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi…"
"Vapaiksi?" huudahti kapteeni nousten pystyyn.
"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me olemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn teiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä täällä iät kaiket?"
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni, "minä vastaan teille tänään samoin kuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut Nautilukseen, ei tule siitä koskaan poistumaan."
"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!"
"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!"
"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan."
"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?" vastasi kapteeni Nemo. "Olenko minä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?" Hän katsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.
"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten puuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet siihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille, ettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat tutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka saa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää elää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko toivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni tulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren aaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä, seurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa jaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita minun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien varjoonsa kätkeminä — olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja kohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät. Sillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne nähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne nerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa rinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän tahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa kanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan vieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän asemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin minullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia että hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte kuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja orjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen on — mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää."
Minä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.
"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo! Mitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni en todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori niin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä vaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa. Antakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian puheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en ehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne."
Minä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen tilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja Conseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.
"No, nyt tiedämme", sanoi edellinen, "ettemme tuolta mieheltä voi odottaa enää mitään hyvää. Nautilus lähenee Long Islandia. Meidän on paettava, olipa ilma millainen hyvänsä."
* * * * *
Taivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat hirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla kulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja kävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin päin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti. Myrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän sähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin odotettavana.
Myrsky puhkesi toukokuun 18 p., Nautiluksen juuri purjehtiessa Long Islandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan suusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien raivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta tahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että olisi ottanut turvansa sen uumeniin.
Tuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin nopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan i.p.
Kapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin soidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli köytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin, voidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa kuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa kiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle miehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.
Lakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret pilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin saakka. Nautilus, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan suorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin laivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.
Kello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri siitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa eli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan se kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja ja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti Nautilus loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin sanat: "Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa, joka ei voisi uhmata merta!" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen käsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan terässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja savupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille niiden kanssa.
Minulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita ärjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150—175 metriä pitkiä, ja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen nopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle tultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla on, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren syvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan. Suurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina 1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti. Sellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon 40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona 1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa, kulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana päivänä Amerikan rannikolle saakka.
Myrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski, kuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710 millimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan, joka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui ja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen pystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni yön pimeään.
Kello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa halkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa, mutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun. Hirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat — yhtenäinen jylinä, jossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä kohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko taivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne, kuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa järjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.
Tämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä "myrskyjen kuningas". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa yläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.
Vesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät vesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut melkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa arvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi. Kun Nautilus tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se panssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin näin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.
Voimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin luukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas salonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta olla pystyssä missään Nautiluksen sisäosissa.
Kapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt vähitellen tyhjennettiin, ja Nautilus laskeutui hitaasti meren uumeniin.
Avointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä kaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa tulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. Nautilus laskeutui yhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin 15 metrin syvyydellä. Mutta ei — ylemmät vesikerrokset kävivät vielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin syvyydellä vedenpinnan alapuolella.
Mutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa olisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky ylhäällä repeli valtameren pintaa?