XVIII LUKU.
Joukkouhri.
Aamunkoitteessa nousi Nautilus jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt heilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky oli jo tauvonnut.
Silloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka seisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.
"Kapteeni!" huudahdin silloin.
Hän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin ja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.
"Mistä tuo laukaus kuului?" kysyin.
Kanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella näkyi laivanhahmo. Se läheni Nautilusta, ja huomasi hyvin sen yhäti lisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.
"Se oli tykinlaukaus!" virkkoi Conseil.
"Mikähän laiva se on, Ned?" tiedustin uudestaan.
"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa, että se on sotalaiva", vastasi kanadalainen. "Ah, jospa se kävisi kimppuumme ja ampuisi tämän kirotun Nautiluksen mäsäksi!"
"Ned kuoma", sanoi Conseil, "mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä Nautilukselle? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se sitä meren pohjalla?"
"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?" kysyin.
Kanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli tuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.
"En, professori, sitä en voi sanoa", vastasi hän vihdoin. "Se ei ole nostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se on, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta."
Me tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa alusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta olisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa Nautilusta, vielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan edessään.
Kohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso, kaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä päällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista savupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään kansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä liian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui pitkänä, kapeana nauhana.
Outo alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi sen jotenkin likelle Nautilusta, niin aukenisi meille ehkä vihdoinkin pelastuksen tie.
"Kuulkaas, professori", sanoi kanadalainen minulle, "jos tuo laiva tulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja kehotan teitäkin tekemään niin."
En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.
Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja Nautiluksen vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului paukaus.
"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.
"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"
Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta. Epäilemättä oli kommendantti Farragut Abraham Lincolnin tavattua Nautiluksen ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä hirvittävää hävityskonetta!
Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti Nautilustaan persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen, pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin, sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten kuviteltua taruhaamua.
Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä, kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.
Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat Nautiluksen pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän kilometrin päässä meistä.
Kanadalainen sanoi silloin minulle:
"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme rehellisiä ihmisiä!"
Näin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta hän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi käsi paiskasi hänet kumoon kannelle.
"Hullu!" jyrähti kapteeni Nemon ääni. "Tahdotko että seivästän sinut Nautiluksen keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?"
Päällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin hetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät kokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui. Kallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä kanadalaisen hartioihin.
Sitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka luodit vinkuivat hänen ympärillään.
"Sinä tiedät, kuka minä olen — sinä, joka kuulut kiroomalleni kansakunnalle!" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. "Minun ei tarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän sinulle omani!"
Ja hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen hän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin luoti vinosti Nautiluksen kupeeseen ja murskauduttuaan aivan lähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Menkää alas!" sanoi hän lyhyesti. "Menkää alas, te ja toverinne!"
"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?" huudahdin silloin.
"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin."
"Sitä ette saattane tehdä!"
"Sen minä teen", vastasi hän kylmästi. "Ja minä neuvon teille, professori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani. Sattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi tarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!"
"Mikä laiva tuo sitten on?"
"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää silloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!"
Kanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa kuin totella. Ainakin viisitoista Nautiluksen merimiestä seisoi päällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä lähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen elähyttävän heitä kaikkia.
Juuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan Nautiluksen kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:
"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et kuitenkaan vältä Nautiluksen panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla et vielä ole hukkuva!"
Me palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. Nautilus lähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan päähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi pysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.
Klo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli auki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä vielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta, joka oli 8—10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa luovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa leikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään itäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä epäröi.
Minä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän antoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan sanoen:
"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla näette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen rakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut — isänmaan, vaimon, lapset, isän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä! Ja kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko enää mitään!"
Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän.
Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.
"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.
"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"
"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti.
"Odotelkaamme iltaa."
* * * * *
Yö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti Nautiluksen pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe merenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan puolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä, jolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin kuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille päästyämme koettaisimme torjua Nautilusta uhkaavan vaaran tahi ainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo ryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa lähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.
Alkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me odotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen. Emme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin kiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin häntä. Minun luullakseni tuli Nautilus käymään sotalaivan kimppuun merenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin paeta.
Klo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle. Kapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi lähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli herkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan. Jupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat kilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin tätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja katkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten rinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.
Sotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki yhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi Nautiluksen läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt, viheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta poikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos savupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.
Viivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti huomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä lähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä esiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan jyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin Nautiluksen käydessä terässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi jättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä tuomitsemaan.
Juuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan tovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita matruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen Nautilusta taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset. Kansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen ja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän terässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi estänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.
Minä palasin salonkiin. Nautilus uiskenteli vielä vedenpinnassa. Muutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot keinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään punaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun toinen.
Klo 5 ilmotti loki minulle, että Nautilus hiljensi vauhtiaan.
Minä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen.
Tykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä.
Luodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti
sihisten.
"Ystävät", sanoin silloin, "ratkaiseva silmänräpäys on tullut.
Kädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!"
Ned Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta minä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme kirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille vievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.
Kanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin tuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin. Muutaman minuutin perästä Nautilus todella laskeutuikin jonkun metrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon aikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen vedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan suojattomaan puukylkeen.
Nyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme jälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa murhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme takaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Minä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.
Nautiluksen vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia. Koko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan huudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua. Minä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia rasahduksia — Nautilus oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien lävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.
En voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin ulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä, synkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta akkunasta.
Suunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan alapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen täydellisestä perikadosta seurasi Nautilus sen mukana syvyyteen. Kymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä suunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä kaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen täynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.
Vesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät raakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen. Silmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä, jotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan kuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät seljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin tuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut akkunaruutuun.
Laivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava räjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös sen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen ruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova, että Nautiluskin veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän onnettomuuspaikalta.
Nyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat täynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset ihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston huippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa kaikki ruumiit — kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.
Minä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja, oikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun kaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat häntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa kuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku lapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan vaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun itkuun.