XIX LUKU.
Kapteeni Nemon viimeiset sanat.
Akkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen, eikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. Nautiluksen kannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä kauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä suunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti — pohjoiseen vai etelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?
Minä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina. Tunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka ihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä hyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti. Hän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin kostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.
Klo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta siellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin, että Nautilus kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin nopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä sen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin kanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille merille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme sata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama, kunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua. Painajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean hävitysnäytelmän.
Kukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas Nautilus kuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla arvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten seutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä Huippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän tunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle, Obi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa niin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä matkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää ajankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui siltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa. Odotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen Gordon Pymin, "tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi muita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta vesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle".
Otaksun — vaikka voin siinä erehtyäkin — että tämä seikkailurikas matka kesti 15—20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi kestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti katkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla puhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille. Nautilus oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi pintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto luukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä ei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä kulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt kanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä että luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen suustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden tai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen luonaan yötä päivää.
Eräänä aamuna — en voi sanoa minä päivänä — olin nukahtanut ja makasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin Nedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:
"Me aijomme paeta."
Minä kohosin istualleni.
"Milloin sitten pakenemme?" kysyin.
"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen Nautiluksessa, voisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te valmis lähtemään, professori?"
"Kyllä; missä nyt olemmekaan?"
"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi parikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin."
"Mikähän maa se on?"
"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme."
"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät nielaisisikin."
"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua soutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa Nautiluksen keveällä purrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia vesiastioita laivaväen huomaamatta."
"Minä seuraan teitä, Ned."
"Sitäpaitsi", lisäsi kanadalainen, "jos ne yllättävät minut, niin aijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin itseni."
"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!"
Minä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin kannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien laineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi sittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun peitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.
Palasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä kapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin voinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa minussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut seisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa kokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin…!
Kuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen Nautiluksessa. Olin aivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani, jotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni. Minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni syömään vähän saadakseni voimia.
Kello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi:
"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa ei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme. Tulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä."
Kanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.
Tahdoin silmätä Nautiluksen suuntaa ja lähdin sen vuoksi salonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja viidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen kaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja taiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin yhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin paksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni ja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki rajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti paljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut silmätysten hänen kanssaan.
Mitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen hyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen olevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden kahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli yllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan. Tunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä kiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin paremmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä silmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.
Se oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään itseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen kootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat vielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki seikkailuni Nautilukseen jouduttuani, kaikki onnelliset ja onnettomat kokemukseni Abraham Lincolnin kannelta pudottuani: — merenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja villien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan Suezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen, rintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen kamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen kaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi kuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla oli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä suurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut enään mikään vertaiseni — hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen itse!
Kello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni väliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella, en muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä puolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!
Silloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä, synkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin pohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa jättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin uskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut soitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman rajojen taa.
Mutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli lähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse minun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran sittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin minua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla hän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.
Mutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo. Ei ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani. Avasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin, seisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää. Jo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti. Sisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat hiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja tuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli tykkänään vaipunut unelmiinsa.
Hiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi voinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin kokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.
Olin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni herpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna kynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin hänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia valonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti, pikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen ahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin hänen kuiskaavan seuraavat sanat — viimeiset, jotka hänen suustaan korviini saapuivat:
"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!"
Omantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?
Aivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla ja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön luo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat jättäneet auki minua varten.
"Joutukaamme!" huusin.
"Heti paikalla!" vastasi kanadalainen.
Äskenmainittu pyöreä aukko Nautiluksen rungossa suljettiin ensiksi ja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land oli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki niitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.
Mutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä kuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko pakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.
"Aivan niin," vastasin hänelle; "osatkaamme ainakin kuolla miesten tavoin."
Kanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana, toisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa — muuan hirvittävä sana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn Nautiluksen sisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut aikaa eikä halua tehdä mitään.
"Kurimus! Kurimus!"[25] huudettiin joka taholla.
Kurimus! Kaameampi sana ei näin arveluttavana hetkenä olisi koskaan voinut kajahtaa korviimme! Me olimme siis näillä kamalilla vesillä Norjan pohjoisrannikolla. Oliko Nautilus tullut temmatuksi tuohon hornankuiluun samassa hetkessä, kun juuri irrotimme purtta sen kupeelta pakoon lähteäksemme?
Me tiedämme että vuoksen tultua syöksyvät Værø- ja Lofoten-saarten väliin suljetut vedet eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Ne synnyttävät vedenpyörteen, jota ei mikään alus voi rankaisematta lähestyä. Taivaanrannan joka taholta syöksyy yhteen jättimäisiä ärjyaaltoja muodostaen tämän suunnattoman vesisuppilon, jota täydellä syyllä sanotaan "meren navaksi" ja jonka ympärysmitta käsittää viisitoista kilometriä. Siihen jouduttuaan eivät vain alukset mene pirskoiksi, vaan jäämeren valkeat karhut, jopa valaatkin katoavat jäljettömiin.
Näille miesten-syöjille sijoille Nautilus nyt oli joutunut joko vahingosta tahi ehkäpä päällikkönsä vakaasta aikomuksesta. Se piirsi kurimuksen reunalla kierreviivan, jonka säde pienenemistään pieneni. Ja yhdessä sen kanssa kiersi samaa rataa meidän poloinen purtemme, johon jo olimme ennättäneet asettua ja joka vielä oli kiinnitetty emäaluksen kupeelle. Meidät valtasi äärimmäinen kauhu; veri hyytyi suonissamme, ruumiimme peitti kylmänhiki kuten kuolemankamppauksen lähestyessä. Entä mikä pauhina rauskean venosemme ympärillä! Mikä ukkosmainen jylinä, jota kaijut toistelivat peninkulmien päähän! Kuinka kiehuivat ja vaahtosivatkaan nuo aallot murskautuessaan, keilamaista kallionkärkiä vastaan tuolla syvyydessä, missä vahvimmatkin esineet murskautuvat, missä valtaiset ikihongat pirstautuvat tulitikuiksi!
Mihin olimme matkamme lopulla joutuneetkaan! Me keikuimme ja hyppelimme ärjyaallon harjalta sen pohjaan ja jälleen takaisin. Nautilus puolustautui kuin inhimillinen olento. Sen teräslihakset natisivat. Välistä se seisoi kokka pystyssä taivasta kohden, ja meidän purtemme samoin sen mukana.
"Meidän täytyy pidellä kiini", sanoi Ned, "ja koettaa kiertää ruuvit lujasti kiini. Me ehkä pelastumme jos pursi pysyy Nautiluksessa…"
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kuulimme metallin rauskumista. Ruuvikierteet repeytyivät irti ja Nautiluksen kupeella tempaistu purtemme lensi kuin lingosta kivi keskelle pyörrettä.
Päähäni sattui rautapalanen, ja tästä ankarasta täräyksestä menetin tajuni.