XIX LUKU.
Torresin salmi.
Joulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä Nautilus jätti Vanikoron vedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja kolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La Perousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.
Varahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.
"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!"
"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin Pariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan vastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää, mitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat? Toivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että tämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?"
"Toden totta", Conseil virkkoi, "olen ymmällä mitä tähän vastata. Varmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei meillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä. Viimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos kaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä lopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain mielitte saada."
"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi kysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään kädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana."
"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt."
Ja alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.
Tammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt Australian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri. Nautilus kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan matalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p. 1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut, jollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut runkoon repimänsä reiän.
Mielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman mittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät ukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme niin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan korallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia erilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan kokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat poikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä, vain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja, jotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja ilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon silmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita. Kasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat, tahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli ihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.
Kuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun 4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti aikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned Landista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten kyntämiä vesiä.
Torresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten vedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien ihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta. Jälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen pinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.
Torresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä lukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen perin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan vedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri piiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.
Seuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin yläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi perämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä ohjaavan Nautilustaan. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin salmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.
Meri kohisi ja vaahtosi raivoisasti Nautiluksen solakan rungon ympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän kilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan merestä kohoavien korallikallioiden huippuja.
"Tämäpä on sangen kelvoton väylä", sanoi Ned Land minulle.
"Kerrassaan inhottava", vastasin; "aivan arvoton sellaisen aluksen kynnettäväksi kuin Nautilus on."
"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin", jatkoi kanadalainen, "olla varma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa tuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä."
Asemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta Nautilus näytti aivan kuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain karien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti käyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova tärähdys että lensin pitkäkseni. Nautilus oli vihdoinkin törmännyt kariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin keula.
Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään käsittämättömällä kielellään.
Tilamme oli tällainen:
Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi. Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta. Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti loppu!
Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta näyttäen, lähestyi minua.
"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.
"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.
"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan jota niin inhootte."
Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen, ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:
"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei Nautiluksen tila ole toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten. Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."
"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, "Nautilushan on käynyt karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa paikassa."
"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä olette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus luoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on tammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu. Olisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen seuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden meidän irtipäästäksemme."
Näin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi Nautiluksen sisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat korallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen rakennusmuuriinsa.
"No, professori, mitä kuuluu?" tiedusteli Ned Land, joka astui luokseni kapteenin poistuttua.
"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä yhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla päästämään meitä pintehestä."
"Eikä muuta?"
"Ei muuta."
"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane koneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos tästä pälkähästä?"
"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn", virkkoi Conseil yksinkertaisesti.
Kanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.
"Herra professori", lausui tuo kokenut merenkulkija, "voitte uskoa minuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden päällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni on nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta."
"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion Nautiluksen kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua siihen keinoon jollei Nautilus pääse irti, mikä minun mielestäni olisi perin surkea tapaus."
"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."
"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"
"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."
"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."
Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi oli pysyä Nautiluksen vankina kuin joutua villien papualaisten käsiin.
Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että Ned Land yksin saisi ohjata venettä.
Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni, heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.
Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.
"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie! Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken tämän merellisensyönnin jälkeen."
"Senkin herkkusuu!" sanoi Conseil; "ihanhan saat puheellasi veden nousemaan suuhuni."
"Kunhan vain tietäisimme", huomautin, "että noissa metsissä todella on metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa metsästäjää takaa."
"Antaa tulla mitä vain sattuu", vastasi kanadalainen, jonka kiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; "minä syön vaikka tiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä."
"Kuoma on aina suuri veitikka", virkkoi Conseil.
"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai kaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan pyssyn kanssa."
"Kas niin!" sanoin, "nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia."
"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa. Viidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla tavallani laitetun murkinapalan."
Puoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään kunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.
XX luku.
Muutama päivä kuivalla maalla.
Väkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa rantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin julistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi kuukautta olleet Nautiluksen "matkustajina", kuten sen kapteeni Nemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.
Eipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman päähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista alkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat virranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen maankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien muodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista muutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa köynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat vienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-, teak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita kämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.
Mutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin Uuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä luottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas muutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden maidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei Nautiluksen kokki siitä olisi tullut mieliinsä.
"Mainiota!" sanoi Ned Land.
"Verratonta!" säesti Conseil.
"Enpä usko", jatkoi kanadalainen, "teidän Nemonne panevan vastaan, jos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?"
"Enpä tiedä", vastasin, "mutta hän ei ainakaan itse maista niitä."
"Sen pahempi hänelle itselleen", sanoi Conseil.
"Ja sen parempi meille", virkkoi Ned Land; "sittepähän jää meille enemmän."
"Sananen vain, mestari Land", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi ryöstämään toista palmupuuta. "Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta ennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa onko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona. Tuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä Nautiluksen ruokalistaan."
"Isäntä on oikeassa", sanoi Conseil, "ja minä ehdotan että jaamme tyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen vihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä nähneet vilahdustakaan."
"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!"
"Jatkakaamme nyt matkaamme", sanoin, "mutta tarkkaavin silmin. Vaikka tämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata toisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja kuin me."
"Krak, krak!" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.
"Mitä nyt, Ned?" huudahti Conseil.
"Totta vie", vastasi kanadalainen, "alanpa jo vähin käsittää ihmissyönnin suloja!"
"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa minun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain aamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna."
"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään tarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni."
"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän täytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä jonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan passaamaan itseään."
Näin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin alla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.
Onni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja eräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä arvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan leipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä tapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat nimellä "rima".
Tämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan runkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen pyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset nystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut seutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää kahdeksana kuukautena vuodessa.
Ned Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla merimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä sisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen hänessä hillitöntä ruokahalua.
"Professori", hän sanoi, "minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa leipäpuuntahdasta!"
"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan täällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi."
"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia," vastasi kanadalainen.
Polttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi iloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat hedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä, ja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen sisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain poimijaa.
Näissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä tusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi viipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:
"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin kun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä tämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa. Oletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?"
"En koskaan, Ned."
"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää tahdo olla harpuunamiesten kuningas."
Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt; valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.
Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä suurella nautinnolla.
"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.
"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.
"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.
"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."
Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla, eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi", ja mehevillä jamssijuurilla.
Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo, mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen. Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8—10 metrin korkuisia palmuja, jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen, syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden tärkeimpiä ruokalajeja.
Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen tunnin perästä saavuimme Nautilukseen. Siellä ei näkynyt meidän tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini, missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.
Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet. Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea sen toisissa osissa.
Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja, joita linnut olivat oppineet varomaan.
Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.
"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.
"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.
"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."
"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."
"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."
Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä. Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin. Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.
Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.
"Paratiisilintuja!" huudahdin.
Malaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille, pyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää hyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut mieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka estää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle että myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa. Meillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut lainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan hukkaan.
Kello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän vuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä kalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen, mutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi ihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan, nimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin vartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi muutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita myöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat niiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun ja maun.
"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?" kysyin kanadalaiselta.
"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä on vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan tyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin."
"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi."
"Jatkakaamme siis metsästystä", esitti Conseil, "mutta nyt merenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja minusta on parempi pysytellä metsätienoilla."
Se oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran kuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä kiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin välttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva Conseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni sellainen muhkea lintu kädessään.
"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!"
"Isäntä suvaitsee imarrella."
"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu — että voi tavoittaa tällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi uskonutkaan."
"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni ollutkaan niin erinomainen."
"Mitenkä niin?"
"Koska lintu on pähkähumalassa."
"Humalassako?"
"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli juuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan tänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!"
"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä — ei se pistos minua koske."
Minä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut erehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan voimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.
Tämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka Uudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan "isoksi smaragdiksi", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli 30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin nokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan ihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet pähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa sitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta kastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä varustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista jännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat ovat antaneet nimen "aurinkolintu".
Mutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin. Itäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat pyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät taitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen. Sitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät vernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät saavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.
Mutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut tyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen metsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2 tienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat sanovat "bari-utangiksi". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille oikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin ylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti aivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos sisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia illallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja Conseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat ystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin, ei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta niistä.
Luulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan, jollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan noita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat n.s. "kenguru-kanien" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa puunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne eivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.
Me olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti palata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa kaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia, jotka estivät hänen aikomuksensa.
Kello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa tavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti Nautiluksen selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land kävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa hän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina tuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä, sagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja ananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla sanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon ystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.
"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan Nautilukseen?" arveli Conseil.
"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?" ehdotti Ned Land.
Samassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti harpuunamestarin mietteet.
XXI luku.
Kapteeni Nemon salamat.
Me katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni pysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti tehtävänsä täydellisesti.
"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole meteorikiviä."
Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.
Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.
"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.
"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."
"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.
Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.
Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena korviemme ympäri.
Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin. Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle, kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko hurjimusten menettely Nautiluksen väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan, tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle. Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme alas sen sisäosaan.
Minä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni
Nemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.
"Kapteeni", sanoin hänelle.
Hän ei kuullut minua.
"Kapteeni!" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.
Hän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.
"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne?
Löysittekö harvinaisia kasveja?"
"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon kaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa."
"Minkälaisia kaksijalkaisia?"
"Villejä."
"Villejä?" toisti kapteeni ivallisesti. "Ihmetyttääkö teitä todella, professori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin maapalloa? Villejä — missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne, joita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan ihmiset?"
"Mutta, kapteeni…"
"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."
"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."
"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."
"Mutta näitä villejä on paljon!"
"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"
"Ainakin sadaksi."
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle rannalle, ei Nautiluksen tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."
Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä herättää.
Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää. Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia — mutta niitä enää pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut minuunkin — milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja nukahdin levollisesti.
Yö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän lahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä aukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään nukkuvaan laivaan.
Kello 6 huomenissa — tammikuun 8:ntena — nousin jälleen kannelle. Yön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä saaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.
Alkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin eilispäivänä — arviolta heitä oli 5—600. Jotkut olivat käyttäneet pakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet laivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi heidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua, otsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja hampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat räikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle venytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat aivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita ruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat koristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla lasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja useimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he lingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan jotenkin lähelle Nautilusta ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän oli arvatenkin korkea-arvoinen "mado", sillä hänen hartioillaan oli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut nuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.
Olisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä hän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä aikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä kahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.
Koko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme ympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein huutavan "assai" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin; tarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.
Koko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi Ned Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä kanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi saarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin kello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain huippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti kasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta. Mutta yhtään kanoottia en nähnyt.
Paremman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä kaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia näkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin viimeinen Nautiluksen oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni Nemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa, tammikuun 9:ntenä.
Huusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin, melkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan kalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista. Haavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita sekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia merimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia, jotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys, minkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon palvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista luonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.
Katsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat maksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi koko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen huudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka kolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti. Tahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin ranteesta riippuvan amulettitertun.
"Conseil!" huusin, "maltapas, Conseil!"
"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?"
"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä."
"Voi sitä ruojaa!" huudahti Conseil. "Kuinka mielelläni olisinkaan murskannut hänen kirotun käsivartensa!"
Conseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina melkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia ympäröi nyt Nautilusta. Ne olivat koverretut puunrungoista, pitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä pitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten laitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten painoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden lähestyminen teki minut levottomaksi.
Ilmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä europpalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he nyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja savupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan mitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan välimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli heidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin tutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli kartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät kyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa jyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä jyrinässä.
Juuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle kohta rapisi nuolisade.
"Auta armias kun rakeita tulee!" huudahti Conseil — "ehkäpä oikein myrkytettyjä rakeita!"
"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle", lausuin ja laskeusin alas kannelta.
Menin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin senvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. "Sisään!" kuului vastaus.
Noudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen laskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti matemaattisia suureita.
"Ehkä häiritsen teitä", virkoin kohteliaasti.
"Kyllä todellakin, herra Aronnax", vastasi kapteeni, "mutta luulen käynnillänne olevan vakavaa aihetta?"
"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja kohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme."
"Ah", sanoi kapteeni levollisesti, "ovatko ne tulleet kanooteilla?"
"Aivan niin, herrani."
"No niin, professori, sitten me suljemme luukut."
"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille…"
"Se on helppo temppu", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla sähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.
"Nyt se on tehty", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Pursi on paikoillaan ja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit lyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet puhkaistuiksi?"
"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara."
"Mikä sitten, professori?"
"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme Nautiluksen ilmavaraston."
"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla."
"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka voimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?"
"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?"
"Siitä olen varma."
"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä miksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan viattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella maksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40 iltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee vahingoittumattomana Torresin salmesta."
Nämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten minulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.
Huoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini tuloksesta.
"Kuulehan, poikaseni", sanoin hänelle, "kun ilmaisin kapteenille pelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä hyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua luottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle."
Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti. Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä ryömivistä muurahaisista.
Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia kuutiometrejä happea Nautiluksen ummehtuneisiin suojiin.
Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.
Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti 2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen, ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi Nautiluksen tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi, niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.
Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä Nautiluksen rungossa.
Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.
Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.
"Nyt lähdetään", hän sanoi.
"Ahaa!" huudahdin.
"Olen käskenyt avaamaan luukut."
"Entä villit?"
"Villitkö?" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.
"Eivätkö ne tunkeudu sisään Nautilukseen?"
"Millä tapaa se tapahtuisi?"
"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä."
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, "sillä tapaa ei kukaan tunkeudu sisään Nautiluksen luukuista, ei edes niiden avoimina ollessa."
Minä tuijotin häneen.
"Ettekö ymmärrä minua?" hän kysyi.
"En ollenkaan."
"No niin, tulkaa siis katsomaan."
Minä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina katselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa kannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.
Luukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti niiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä kaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös päästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten vimmatusti.
Kymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki kymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.
Conseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa pakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.
"Lempo soi!" hän karjasi, "salamako se minuun iski?"
Tämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään tavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei alhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän täräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi laskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa että hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon, jonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.
Säikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän kyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land parkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.
Mutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama Nautilus rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä, kuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti. Vähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa pintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.
XXII luku.
Kuumehoureita.
Seuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, Nautilus jatkoi kulkuaan kahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa. Sen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea sen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan alukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden symboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta salaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta kappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.
Länttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja saimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä alkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita. Mikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän palata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille? Kumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies ihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti? Sivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme vihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille näyttävä.
Tammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. Nautiluksen vauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa uiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä pinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin että vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän jopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin, että merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin syvyydessä kaikilla leveysasteilla.
Näillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle. Meren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet sekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat. Nautilus kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan valo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen peililasiakkunain takaa.
Tammikuun 18 p. oli Nautilus 105° pituus- ja 15° eteläisellä leveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät korkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka jo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin yläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja odotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni Nemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.
Muutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä näköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan sanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran mielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän levollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta varapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä tavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin huolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään erikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin reunalla.
Kapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta minuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli vakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi tuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti merelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?
Nautilus oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä lähimmästä rannikosta.
Varapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli kiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen tuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman kiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo loppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään laineita entistä vinhemmin.
Juuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota johonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi kaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä tunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan mainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen komeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani vaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.
Mutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun se äkisti temmattiin pois käsistäni.
Käännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en ollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen silmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen, hänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt — kaikki hänessä osotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri hänen jalkoihinsa.
Olinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen? Luulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt jonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; — minä en ollut hänen vihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan tuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.
Vihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti asettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä apulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.
"Herra Aronnax", hän sanoi käskevästi, "pyydän teitä muistamaan mikä ehto teitä sitoo minuun."
"Mitä tarkotatte, kapteeni?"
"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi, siksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät."
"Te olette herra laivallanne", vastasin, katsellen häneen kiinteästi.
"Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?"
"En ainuttakaan, herrani!"
Tästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin. Astuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille kapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki kuumaveriseen kanadalaiseen.
Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella ja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen yömme Nautiluksella.
Ned Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin kiini hänen jälestään.
"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?" pyysi Conseil.
Kerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat siitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan itsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta kuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin juuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned Landin huudahdus: "Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!"
Ja todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä määräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan Nautiluksen vauhtia.
"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?" tiedusteli palvelijani.
"Annahan kuulla, poikaseni."
"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä mitä vielä tapahtuukaan."
"Oikeassa olet, Conseil."
"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa", tokasi Ned Land.
"Ned kuoma", huomautti Conseil, "mitähän sanoisit jos olisivat tyyten unhottaneet aamiaisemme?"
Se viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.
Me istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.
Juuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava puolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti heti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään. Rupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan aiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka kuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.
Kiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli sekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään tyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät nukutetuiksikin.
Sitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli saanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko Nautilus jättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla? Koetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta. Hengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani kaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain yli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi kuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki unikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.
XXIII luku.
Korallien valtakunta.
Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että makasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni olivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä huomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis oli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi jonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.
Ylös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta olinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita ylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä kiipesin yläkannelle.
Ned Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon kysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen, josta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin ihmeissään herätessään omassa hytissään.
Nautiluksessa oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se halkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt tapahtuneen minkäänlaista muutosta.
Uudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen, josta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin tavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19 p:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset käskynsä alas konehuoneeseen.
Kapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan mykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli minua aamiaispöydässä.
Kello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani, kun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei huomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin uudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle kuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin häntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat ettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan ilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti, nousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen sen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan mitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa. Vihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:
"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?"
Tämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen mitään vastaamatta.
"Oletteko lääkäri?" toisti hän. "Useat virkaveljistänne ovat harjottaneet lääketieteellisiä opintoja."
"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen sairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin vastaan toimeni museossa."
Vastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun en arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen vastata niihin olosuhteiden mukaan.
"Herra Aronnax", hän sanoi, "tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta miehistäni?"
"Onko hän sairas?"
"On."
"Olen valmis seuraamaan teitä."
"Tulkaa siis."
Myönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain yhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni ainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.
Kapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan hyttiin.
Siellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies, todellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.
Kumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli haavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi kaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja tuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun toimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.
Haava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot paljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava. Sairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan suonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä täydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.
Minä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet olivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä estämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon puoleen.
"Mistä tällainen haava johtuu?" kysyin häneltä.
"Mitäpä se merkitsee", hän vastasi vältellen. "Muuan koneen vivuista särkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?"
Epäröin lausua ajatustani.
"Voitte puhua vapaasti", sanoi kapteeni; "tämä mies ei ymmärrä ranskaa."
Katsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:
"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua."
"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?"
"Ei mikään."
Kapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä pusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.
Tarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen hiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan kuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia kasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt vakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä sanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.
"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.
Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua. Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä jota en voinut oppia ymmärtämään.
Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.
"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"
"Seuralaisteniko kanssa?"
"Jos se heitä vain huvittaa."
"Odotamme käskyjänne, kapteeni."
"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."
Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.
Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle sille kovalle pohjalle, jolla Nautilus lepäsi.
Lievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi, jonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan vallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme Tyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä vesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen merkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se oli korallien valtakunta.
Koralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan ja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi, luokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa joukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla kertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on yksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla, mutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa kaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.
Ruhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta paraikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan tämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta jatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia. Mutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä kannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.
Valo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten monikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden kaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa ja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla varustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset vielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat terälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko kukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.
Tämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään. Loistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet, "verikukka", "verivaahto", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita mainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä peitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.
Mutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset pensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien holvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli luonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään käytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan alle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja eikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet suunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti toisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin värein ja valovivahduksin.
Vihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja hänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin päällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen tänne pitkähkön esineen olkapäillään.
Olimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä. Lamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka pitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.
Keskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä muodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät kuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä oli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden olevan ihmiskäden kokoonluomia.
Saatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi vyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman askeleen päähän rististä.
Nyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme hautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden asukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa tähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.
Hauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa vastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen piikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan vainajan.
Nyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis laskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä rinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin rukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin hartaasti päämme alaspäin.
Hauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti pian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.
Tämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja kävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat, ojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle toverille.
Sitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran samojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen lomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.
Vihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen kotona.
Hetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle ja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain viereen.
Kapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:
"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?"
"Niin, herra Aronnax."
"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?"
"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan, ja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin aikoihin."
Ja kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:
"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla."
"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa haikalojen raatelulta."
"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja ihmisiltä", vastasi kapteeni vakavasti.