XVIII LUKU.
Vanikoro.
Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä, joita Nautilus matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja tuhansine muine rautaesineineen.
Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta; hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.
Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän kylmästi:
"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"
Nautilus sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren, joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622 Minervan kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän valtameren saaristot.
Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin, on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden kohdalla valtameri on erittäin syvä.
Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä; ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa alempana olevat tulivuorien huiput.
Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä, sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään. Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.
"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet…"
"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."
Nautiluksen noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan, metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle, jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta. Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria — noiden mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.
Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään kaukaisuuteen, ja Nautilus muutti nyt tuntuvasti suuntaa. Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki. Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan, sillä 15—20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa 14—15° C korkeammalle.
Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja eräänlaisia merikäärmeitä.
Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä — Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä, että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä tarvitsee ravinnokseen.
Joulukuun 25 p. Nautilus kulki Uusien Hebridien saariston halki, jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen. En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten eronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle ja lausui yhden ainoan sanan:
"Vanikoro."
Tämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren luonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La Perouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.
"Viekö Nautilus meidät Vanikoron läheisyyteen?" kysyin.
"Vie."
"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden rantariuttoihin Boussole ja Astrolabe murskautuivat?"
"Jos se vain teitä huvittaa, professori."
"Entä milloin sinne saavumme?"
"Me olemme nyt siellä."
Kapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin katselin ympäri ulappaa.
Koillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta, ympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö. Rehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain huipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi Nautilus tyyneen sisäveteen, joka oli 60—80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä älysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan hämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa vinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan, jota heidän oli varominen.
Tämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan purjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:
Vuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan maailman ympäri korveteilla Boussole ja Astrolabe, joista sittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa tutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien Hebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita ja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan peräisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää, että nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin, jonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen pienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut. Mutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat joutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin heille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.
Mutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän vei minut takaisin salonkiin, Nautilus pantiin uppoamaan muutaman sylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.
Minä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin merenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja ja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita esineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun tuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia virkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:
"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän ankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja Uudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin Namuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron tuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva Boussole törmäsi eteläistä riuttaa vastaan; Astrolabe kiiruhti sille apuun ja haaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla, jälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä. Saarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti vastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen jäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät vapaaehtoisesti saarelle, toiset — enimmäkseen kaikki sairaita ja voimattomia — seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa Salomonin saarille."
"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?"
"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen viimeinen haaksirikko tapahtui!"
Hän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan liljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja minä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.
Ne olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat ohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt huomautuksiaan.
"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!" huudahti kapteeni Nemo. "Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle ja seuralaisilleni samallaisen!"