XVII LUKU.

2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.

Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani ja kiipesin yläkannelle, missä Nautiluksen varapäällikkö toisti minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.

Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli värähtämättä merelle.

Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko Nautiluksen matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.

Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja, samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään — eräänlaisia isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä. Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja, jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia, hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja, samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa, jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon silmukoita.

Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista ruokavaroista, sillä Nautiluksen nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn pantaviksi.

Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin Nautiluksen palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja lausui ilman pitempiä puheita:

"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt herää rauhallisesta unestaan!"

Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!

"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin! Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto eläimillä on.

"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia. Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä. Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan. Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta jäätyy ainoastaan pinnalla.

"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan 40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä: ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.

"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää liikuntoa ja elämää — elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin asti kaikissa maailmanmeren osissa — tämän meren jota sanotaan kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu lukemattomille eläimille — ja minulle!"

Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla minuunkaan koskematta.

"Niin", hän lisäsi, "— sen kohdussa elämä vasta todellista on! Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka Nautiluksen tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään — ne jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias…"

Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:

"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"

"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville saatu."

"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin tarkistaa niitä?"

"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni", sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä, jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen keskisyvyys noin 7 kilometriä."

"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."

Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas. Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.

Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin. Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä kartalle, niin että voin tarkoin seurata Nautiluksen reittiä.

Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.

Nautiluksen suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta 100—150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden. Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan yhteinen kaikilla leveysasteilla.

Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet 2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä merenpintaa ylemmäksi.

Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki, joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.

Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen. Nopeudestaan huolimatta kulki Nautilus useamman tunnin ajan tuon suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään tuttua lajia.

Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä puoliavoimista luukuista. Nautilus makasi liikahtamatta. Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja niukasti näyttäytyy.

Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:

"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"

"Mikäs nyt on, Conseil?"

"Isäntä saa sitten nähdä."

Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.

Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti toinen ajatus aivoihin.

"Laiva!" huudahdin.

"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on uponnut miehistöineen ja kaikkineen."

Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten. Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin niitä viisi — neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä, sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori. Nautiluksen räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä, jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä, joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.

Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.

Nautilus pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea nimen:

Florida, Sunderland.