XVI LUKU.
Merenalainen metsä.
Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa. Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin synkkiin korpiin?
Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen asento — asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.
Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!
Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä, joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään, pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä vedenalaisessa maailmassa!
Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen. Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita, joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa: siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää, harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä — ei enää kuivattuna niinkuin Nautiluksen kokoelmissa — viuhkanmuotoista riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja merikasveja.
"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta eläinkunta kantaa kukkia!"
Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa — jotka olivat suuria kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin peljästyneet kurppaparvet.
Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin lentoon lähtevät nuolet.
Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata. Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin. Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli mitä hullunkurisimmalla tavalla.
Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.
Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.
Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen, kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil ja Nautiluksen matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen kiemurtelevan hengenlähdössä.
Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä. Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan, mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet Nautilukseen antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.
Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle. Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä. Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30 metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat voineet veden sisässä oleskella.
Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta metrin laajuudelta.
Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.
Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.
Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä, suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia, mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis vihdoinkin tapasimme maata!
Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua. Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei halunnut jalkaansa panna.
Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti. Luulin huomaavani, ettemme palannut Nautilukseen samaa tietä kuin olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja, mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet tavanneet.
Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui — kuului kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen, olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla, uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään sukupuuttoon.
Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta; paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä. Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin ja jalat ilmassa.
Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein albatrossi.
Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin Nautiluksen heijastaja. Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.
Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani. Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.
Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa, kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen fosforikimallusta.
Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö, synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja, joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä, jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.
Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme Nautiluksen luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme varuskammioon.
Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme; ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella matkallamme.