XV LUKU.
Kävelymatka valtameren pohjalla.
Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä Nautiluksen varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen meitä kävelymatkalle lähtijöitä.
Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.
"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia metsiä."
"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen lihan saannista. — "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua tuohon kummituspukuun?"
"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."
"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."
"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.
"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.
"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee",
Conseil vastasi.
Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki. Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.
Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan — todellinen Herkules kooltaan ja voimiltaan — Conseil ja minä olimme pian puetetut noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.
Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina laukaistavaksi.
"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"
"Tänä hetkenä, professori, on Nautilus viiden sylen syvyydellä, niin että saamme heti lähteä matkaan."
"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"
"Saatte heti nähdä."
Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan huoletta.
Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.
Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina. Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä pimeys ympäröi meidät.
Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin. Nähtävästikin oltiin jossakin Nautiluksen sisäosassa avattu vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat jalkamme valtameren pohjaa.
Ja sitte — kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni? Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?
Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.
Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa, tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.
Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?
Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa. Nautiluksen runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.
Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.
Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan, muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle, tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen, punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon vierettäin-asettelu — sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut, kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän kuin kannattikaan.
Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää "luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat, jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja — joita ennen nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" —, lihaisesta levystään riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme yön aikaan.
Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa, jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät, jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina 40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet olla yli 500 metrin pituisia.
Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta — ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja "taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin, jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.
Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen, joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.
Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan; hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat hämärää takalistoa vastaan.
"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä erehtynytkään.