XIV LUKU.
Kutsukortti.
Seuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta — olin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan tiedustamaan "miten olin yöni viettänyt" sekä auttamaan minua pukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi nukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo palvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle. Tahdoin vain tavata kapteenia.
Heti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se oli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja herbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin värinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli eläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti edustetut.
Koko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin isot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.
Nautiluksen suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista solmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen syleen.
Seuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa yksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja Conseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut sairaaksi — vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?
Mutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi, täydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti ja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme eriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme halunneetkaan valittaa.
Tänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa, jonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon seikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.
Marraskuun 11 päivänä, aamulla varahin Nautiluksen sisäosiin virtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren pinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita myöten yläkannelle.
Kello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta tyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä ylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli vangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena suolaista meri-ilmaa.
Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta mitäpä merkitsivät tuulet ja säät Nautilukselle, jonka ei tarvinnut peljätä myrskyjäkään!
Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen, sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):
"Nautron respoc lorni virch".
Mitä ne merkitsivät, en tiedä.
Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin. Arvellen Nautiluksen aikovan palata vedenalaiselle reitilleen suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.
Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei näkynyt.
Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen. Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:
/# PROFESSORI ARONNAXille, Nautiluksella.
Marrask. 16 p. 1867.
Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle, joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen seuralaistensa liittyvän mukaan.
KAPTEENI NEMO, Nautiluksen päällikkö. #/
"Metsästämään!" huudahti Ned.
"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.
"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.
"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun sisällön.
"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran maistaa tuoretta lihaa."
Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:
"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."
Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja 157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari". Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja Nautiluksen suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.
Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä pohjoisen Tyynen meren aavaa.
"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa hän ainakin valita aution kohdan."
Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän lähtivät luotani.
Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.
Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että Nautilus makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.
Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan, kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.
Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa, en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.
"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.
"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan siihen."
"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte metsiä Crespo-saarella?"
"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä metsiä, vaan vedenalaisia."
"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.
"Niin, professori."
"Ja sinne te kutsutte minua?"
"Aivan niin."
"Jalkaisinko sinne mennään?"
"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."
"Ettäkö oikein metsästämään?"
"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."
Minä tuijotin Nautiluksen päällikköön, enkä todentotta tuntenut sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.
"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni. "Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."
Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen hyvänsä.
Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.
"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."
Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia. Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat valmistavat Rhodomenia palmata nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:
"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini, niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan tule koskaan tuomita umpimähkään."
"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun…"
"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."
"Minä kuuntelen."
"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään, ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."
"Se on sukelluskoje", virkoin.
"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me olisimme samalla tapaa riippuvaiset Nautiluksesta, emme pääsisi liikkumaan pitkälläkään."
"Millä tapa siitä voi vapautua?"
"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50 atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen, sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon molemmat kumiputket päättyvät."
"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se kelpaa hengitettäväksi."
"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä tuntia varten."
"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa. Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun veden alla olisi käytettävä."
"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."
"Siis ilmapyssy?"
"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"
"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa tiheämpää kuin ilma."
"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota Nautiluksen pumput hankkivat minulle yltäkyllin."
"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"
"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."
"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin paljon tiheämmässä alkuaineessa."
"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on siitä paikalla henki lähtenyt."
"Miksi niin?"
"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja, joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot, joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen. Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."
"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."
Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä, jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.