XIII LUKU.
Musta virta.
Sen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän yli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin 2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka halkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia. Samansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja virrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.
Geoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi. Valtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi siluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka jälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät uudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä maa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.
Mantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi: Pohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin mereksi ja Tyyneksi mereksi.
Viimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä Aasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis 145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat ovat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat. Tällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin merkillisten olosuhteiden vallitessa.
"Herrani", sanoi kapteeni Nemo, "jos suvaitsette niin määräämme nykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt neljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan."
Hän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat ajamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen vähenemisellä Nautiluksen kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan liikkumattomaksi.
"Nyt olemme saapuneet merenpintaan", sanoi kapteeni.
Nousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian Nautiluksen yläkannella.
Tämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla oli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi. Huomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen muistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin erehdytty luulemaan sitä — kiikarillakin katsoen — joksikin jättimäiseksi merihirviöksi.
Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella. Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa, seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä valaisemassa.
Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä. Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin rannattomasta ulapasta.
Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.
"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette…"
Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä määritteli kapteeni asemamme — se oli 137°15' läntisellä pituus- ja 30°7' pohjoisella leveysasteella.
"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."
"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.
"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."
Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.
Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.
Sitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan, ja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme leveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.
Merellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat erottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta. Huomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt maapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin meren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen valtameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian meren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin merivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi muodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.
Tällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista, jaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin lahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä kulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy vihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen mukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden tuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä puhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa Nautilus nyt noudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen meren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned Land ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.
Molemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään ilmautuvia ihmeitä.
"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?" huudahti kanadalainen.
"Quebecinko museossa?"
"Hyvät ystävät", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, "ette ole Kanadassa, vaan Nautiluksessa kuusikolmatta syltä syvällä merenpinnan alla."
Nyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut selville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja minne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset tietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.
"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä nähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö, professori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen — kaksikymmentä — viisikymmentä vai satako?" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa karkausajatustaan.
"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on että iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut Nautiluksen valtaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen laivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi minua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta päästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu."
"Katselkaamme!" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään; "mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja purjehdimme silmittömästi kuin sokeat."
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo sammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.
Me jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen yllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului kirisevä ääni, aivan kuin olisivat Nautiluksen kylkilevyt luisuneet toistensa ylitse.
"Nyt se on loppujen loppu!" sanoi Ned Land.
Äkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä kahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi sähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin vavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat sisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka voivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.
Me erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän Nautiluksen ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata valovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!
Me tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus on paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset ainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä. Erinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä, voi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden läpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä. Ja nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla Nautiluksen yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa. Se ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.
Salongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan vesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen valon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä akkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut suunnattoman akvaarion lasiseinä.
"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!"
"Merkillistä, merkillistä!" jupisi kanadalainen, joka näytti unohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen valtaan. — "Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla moista näkyä!"
Koko kahden tunnin ajan Nautilusta saattoi meren ihmeellinen armeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja toisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä: vihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta juova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin salamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä ruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä teräviä hampaita, monia muita mainitsematta.
Ihastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä, Conseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden notkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen minulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja vapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia niitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse, kaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä kaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä sähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.
Äkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas umpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä vielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin merkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri näytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen syvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä. Kello oli viisi.
Ned Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin kammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului kilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa erikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen merilohen selkäpaistia.
Illan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi pettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin pian sikeästi, Nautiluksen soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran uumenissa.