KAHDEKSAS LUKU
Joen merkitys. — "Resoluten" päällikkö. — Kennedyn arsenaali. —
Sijoitukset. — Jäähyväis-päivälliset. — Lähtö helmikuun 21:nä. —
Tohtorin tieteelliset esitelmät. — Duveyrier, Livingstone. —
Ilmapurjehduksen yksityisseikkoja. — Kennedy saatettu vaikenemaan.
Helmikuun 10:nä olivat varustukset melkein päättyneet. Pallot olivat aivan valmiit ja sisäkkäin. Tehtiin koetus puristetulla ilmalla, ja havaittiin ne erittäin lujiksi.
Joen riemulla ei ollut ääriä ensinkään. Myötäänsä hän kulki Greek streetin ja Mittchellin tehtaan väliä, aina touhussa, mutta aina hilpeällä mielellä, kernaasti kertoillen heidän matkastansa, vaikk'ei häneltä tiedusteltukaan, ylpeänä ennen kaikkea siitä, että pääsee herransa mukaan. Luulenpa kuin luulenkin, että ilmapallon näyttäminen, tohtorin aatetten ja aikomusten selitteleminen, tilaisuuden hankkiminen näkemään häntä avonaisessa akkunassa tahi ulkona kadulla, — että se tuotti tuolle kunnon pojalle muutamia puolicrowneja. Ja kenpä häntä siitä moittisi! Olihan hänellä oikeus käyttää hiukan hyödykseen aikalaistensa ihmettelyä ja uteliaisuutta.
Helmikuun 16:na Resolute kävi ankkuriin Greenwichin kohdalle. Se oli kahdeksansadan tonnin vetoinen propellilaiva, nopeakulkuinen ja oli käynyt viemässä muonavaroja sir James Rossin retkikunnalle polariseuduissa. Kapteeni Pennet kuului olevan miellyttävä mies, jossa tohtorin matka herätti erittäin suurta intressiä, ja joka tohtoria kohtaan oli jo kauan aikaa tuntenut kunnioitusta. Tämä Pennet oli enemmän tiedemies kuin soturi, vaikka hänen laivassaan olikin neljä vanhan-aikuista tykkiä. Pahaa ne eivät kumminkaan olleet tehneet vielä kellenkään; niitten oli yksinomaisena määränä pitää pauhua vain kaikkein rauhallisimmassa tarkoituksessa.
Resoluten ruoma oli laitettu sellaiseksi, että ilmapallon saattoi sijoittaa siihen, ja helmikuun 18:nä pallo vietiinkin laivaan, mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Se laskettiin peräosaan, suojaan kaikilta sattumuksilta. Gondoli esineineen, ankkurit, köydet, ruokatarpeet, vesiarkut, jotka oli määrä täyttää Zanzibarissa, kaikki ne lastattiin laivaan Fergussonin oman valvonnan alla.
Niinikään otettiin laivaan kymmenen tonnia rikkihappoa ja kymmenen tonnia romurautaa vetykaasun valmistamista varten. Siinä oli jo enemmänkin kuin tarvittiin, mutta täytyihän olla mahdollisten vahinkojenkin vara. Kaasunkehitys-laitos, johon kuului kolmekymmentä tynnyriä, pantiin ruoman pohjalle.
Nämä lähtöhankkeet päättyivät 18:na helmikuuta illalla. Kaksi mukavasti sisustettua hyttiä oli valmiina tohtori Fergussonia ja hänen ystäväänsä Kennedyä varten. Viimeksimainittu, joka yhä vannoi, ett'ei hän lähde, nousi laivaan, mukanaan kokonainen arsenaali ampuma-aseita: kaksi mainion tarkkaa, takaa-ladattavaa kaksipiippuista pyssyä ja verraton karhiini, Purdey Moore et Dickson'in tehtaasta Edinburgissa: moisella luikulla Kennedy häikäilemättä lennättää kauriin silmään luodin kahdentuhannen askelen päästä. Lisäksi oli hänellä kaksi kuusipiippuista Coltin revolveria odottamattomain sattumusten varalta. Kruutisarvet, patronat, lyijyt ja luodit, riittävissä määrin kaikkia, eivät painaneet yli sen kuin tohtori oli määrännyt.
Kolme retkelle-lähtijää nousivat laivaan helmikuun 19:nä. Kapteeni ja upseerit ottivat heidät vastaan suurella kunnioituksella. Tohtori oli kylmä kuin ainakin, mielessään vaan retki; Dick oli hieman levoton, mutta ei näyttänyt olevansa niitä miehiäkään; Joe kulki keikutellen ja kompia ja sanansutkauksia lasketellen. Hänestä tulikin oikea huvimestari matrossien kajutassa, jossa hänellekin oli varustettu oma koju.
Helmikuun 20:na piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura suuret jäähyväis-päivälliset tohtori Fergussonille ja Kennedylle. Kapteeni Pennet upseereineen oli läsnä tällä aterialla, jossa vallitsi ilo ja vilkkaus, ja jossa maljoja juotiin yksi toistaan mielistelevämpi, ja terveyttä ja pitkää ikää toivotettiin niin runsaasti, että kukin läsnäolija saattoi olla vakuutettu elävänsä ainakin sata vuotta. Sir Francis M…, juhlassakin esimiehenä, johti puheita hillityllä liikutuksella, mutta täynnä arvokkaisuutta.
Dick kävi kovin hämille, kun hänenkin osallensa tuli aimo palanen näitä maljan-ääreisiä onnitteluja. Sittenkuin oli juotu "pelvottoman Fergussonin, Englannin kunnian, onneksi", piti myöskin juotaman "yhtä uljasmieliselle Kennedylle, hänen rohkealle matkatoverilleen".
Dick punastui korviaan myöten, mutta sitä pidettiin vaatimattomuuden merkkinä. Kättentaputukset kajahtivat kahta äänekkäämmin. Dick punastui entistä enemmän.
Jälkiruuan aikana saapui kuningattaren lähettiläs: kuningatar lähettää tervehdyksensä molemmille matkustajille ja toivottaa heidän yrityksellensä menestystä.
Ja tähän piti taas juoda maljoja "Hänen Herttaiselle Majesteetillensa".
Puolen-yön aikana, liikuttavain jäähyväisten ja lämpimäin kädenpuristusten perästä, läsnäolijat hajaantuivat.
Resoluten venheet olivat odottamassa Westminsterin sillan luona. Kapteeni vieraineen ja upseereineen astui venheisin, ja nopeasti ne läksivät viiltämään alas Thames jokea Greenwichiin päin.
Kello yhden aikana makasivat laivalla kaikki.
Huomenissa, helmikuun 21:nä, kello kolme aamulla alkoivat kattilat kihistä; kello viisi nostettiin ankkuri, ja propellinsa työntämänä läksi Resolute painamaan Thamesin suuta kohti.
Sanomattakin on selvä, että keskustelujen aineena laivassa oli yksinomaa tohtori Fergussonin retki. Jo pelkästään hänen personansa ja äänensä herätti sellaista luottamusta, ett'ei vähän ajan perästä kukaan, paitsi Skotlantilaista, rahtustakaan epäillyt hänen hankkeensa onnistumista.
Pitkäin joutohetkien aikana piti tohtori upseereille täydellisen luentosarjan maantieteessä. Viimeisten neljänkymmenen vuoden löytöretket Afrikassa alkoivat innostaa näitä nuoria miehiä. Fergusson kertoi heille Barthin, Burtonin, Speken, Grantin retkistä. Hän kuvaili heidän eteensä tämän salaperäisen tienoon, jonne tiede nyt pyrkii tunkeutumaan joka puolelta. Pohjoisessa oli nuori Duveyrier käynyt tutkimassa Saharaa ja tuonut Parisiin mukanansa Tuaregien päällikön. Franskan hallituksen toimesta valmisteltiin par'aikaa kahta retkikuntaa, joista toinen lähtee pohjoisesta päin, toinen lännestä, jonka jälkeen he yhtyvät Timbuktussa. Etelässä uupumaton Livingstone eteni yhä päiväntasaajaa kohti ja oli, vuodesta 1862 alkaen, kulkemassa Mackensien kanssa ylös Rovoonia virtaa. Ennenkuin yhdeksästoista vuosisata päättyy, lausui tohtori Fergusson, on Afrika varmaankin paljastava ne salaisuudet, joita se on helmassansa kätkenyt kuusituhatta ajast'aikaa.
Kuulijain mielenkiinto kohosi kiihkeimmilleen varsinkin silloin kuin hän rupesi kertomaan heille retkensä valmistusten yksityisseikoista. Heidän teki mielensä tarkastaa, pitävätkö hänen laskunsa paikkaansa; he väittelivät keskenään, ja mielellänsä tohtori otti osaa heidän väittelyihinsä.
Yleensä he hämmästyivät sitä, että hän ottaa verraten vähäisen määrän ruokavaroja. Eräänä päivänä muuan nuori upseeri tiedusteli tätä seikkaa tohtorilta.
— Ja sekö kummastuttaa teitä? — kysäisi tohtori.
— Kummastuttaa niinkin.
— Mutta kuinka kauan te sitten luulette matkani kestävän? Kuukausmääriä, niinkö? Suuri erehdys. Jos sitä kovin kauan kestäisi, niin me olisimme hukassa, me emme pääsisi perille. Eihän Zanzibarista Senegalin rannalle ole kuin 6500 kilometriä, sanokaamme vaikka 7000. Jos nyt lukee 38 km tunnissa — mikä ei vielä vastaa junainkaan nopeutta meillä, — niin ennättäisi Afrikan poikki seitsemässä vuorokaudessa, kulkien yöt päivät.
— Silloinhan te ette ennättäisi nähdä mitään, ette tehdä maantieteellisiä havainnoita ettekä tutkia seutuja.
— Mutta, — vastasi tohtori, — koska pallo on minun vallassani, koska minä nousen ja lasken mieleni mukaan, niin minä pysähdyn, milloin hyväksi näen, varsinkin milloin liian kovat ilmavirrat uhkaavat temmata minut mukaansa.
— Ja niitä teidän tiellenne kyllä sattuu, — virkkoi kapteeni Pennet.
— On orkaaneja, jotka kulkevat 450:kin kilometriä tunnissa.
— Sepä se, — vastasi tohtori. — Moisella vauhdilla pääsisi Afrikan poikki kahdessatoista tunnissa: heräisi Zanzibarissa ja laskisi levolle Saint-Louisissa.
— Mutta, — arveli muuan upseeri, — saattaako pallo seurata mukana sellaisessa vauhdissa?
— On niinkin sattunut.
— Ja pallo kesti?
— Vallan hyvin. Se tapahtui Napoleonin kruunauksen aikaan, v. 1804. Ilmassa-purjehtija Garnerin laski Parisissa kello yksitoista illalla pallon, johon oli kultaisilla kirjaimilla merkitty: "Parisi, 25 p. frimaire kuuta v. XIII, jolloin Hänen Pyhyytensä Pio VII kruunasi keisari Napoleonin". Seuraavana aamuna kello 5 Roman asukkaat näkivät saman pallon leijuvan Vatikanin yli campagnalla ja laskevan vihdoin Braccianon järveen. Niinmuodoin, hyvät herrat, pallo kestää sellaisen vauhdin.
— Pallo kyllä, entäs ihminen? — uskalsi Kennedy virkkaa.
— Ihminen myöskin, sillä liikkumatonhan pallo on sitä ympäröivään ilmaan nähden, toisin sanoen: eihän se ole pallo, joka eteenpäin kiitää, vaan itse ilmakehys sen ympärillä; saatte huoleti sytyttää kynttilän gondolissa: liekki ei lävähdäkään. Jos Garnerinin pallossa olisi ollut mukana purjehtija, ei hän olisi tuosta vauhdista kärsinyt vähääkään. Enkä minä sitä paitsi aio koetella sellaista vauhtia, vaan milloin minun sopii yöksi tarttua kiinni puuhun tai johonkin muuhun esineesen, en ole suinkaan käyttämättä tilaisuutta hyödykseni. Mitä taas ruokavaroihin tulee, niin onhan meillä niitä kahdeksi kuukaudeksi, ja mikäpäs estäisi meidän taitavaa metsästäjäämme hankkimasta meille metsänriistaa riittävästi, maissa käydessämme!
— Niitä mestarilaukauksia, mr Kennedy! — huudahti muuan nuori midshipman, kateellisin silmin katsellen Skotlantilaista.
— Puhumattakaan siitä, — lisäsi toinen, — että tähän huviin liittyy vielä suuri kunnia.
— Hyvät herrat, — virkkoi metsästäjä, — teidän mielistelynne ovat hyvin liikuttavia … mutta ohitse ne minusta menevät.
— Mitenkä? — huudettiin joka puolelta, — ettekö sitten mene mukaan?
— En mene.
— Ettekö aio seurata tohtori Fergussonia?
— En ainoastaan ole seuraamatta häntä, vaan minä läksin tänne, pysäyttääkseni hänet vielä viimeisessä silmänräpäyksessä.
Kaikkien katseet kääntyivät tohtoriin.
— Älkää kuunnelko häntä, — virkkoi tohtori tyyneesen tapaansa. — Siitä asiasta ei maksa kiistellä hänen kanssaan; hän tietää kyllä lähtevänsä.
— Pyhän Patrikin kautta! — huudahti Kennedy, — minä vannon…
— Älä vanno, ystävä Dick; sinut on mitattu ja punnittu, sinut, niinkuin sinun kruutisi ja pyssysi ja luotisikin; emme siis puhu siitä sen enempää.
Ja todellakin: siitä hetkestä, hamaan siihen asti kuin tultiin Zanzibariin, ei Dick avannut suutansakaan. Ei hän puhunut tästä asiasta eikä mistään muustakaan. Hän vaipui äänettömäksi.