YHDEKSÄS LUKU
Capin ympäri. — Kokassa. — Joen esitelmä kosmografiassa. —
Ohjattavat pallot. — Ilmavirtain etsimisestä. — Heureka.
Resolute kulki nopeasti Hyvän Toivon nientä kohti. Ilma pysyi kauniina, vaikka merellä kävi kova aallokko.
Maaliskuun 30:nä, seitsemänkolmatta päivää Lontoosta lähdön jälkeen, kohosi taivaanrannassa näkyviin Pöytävuori, Capin kaupunki, joka sijaitsee kukkulaisen amfiteatterin juurella, näkyi jo merikiikareihin, ja pian laski Resolute ankkurinsa sen satamaan. Sinne ei kapteeni pysähtynyt muuta kuin hiiliä ottamaan, mikä oli yhden päivän asia. Huomenna käännyttiin jälleen etelää kohti. Nyt oli kierrettävä Afrikan eteläisin niemi ja laskettava Mozambikin salmeen.
Joe ei ollut ensimmäisellä merimatkallaan. Pian hän oli täälläkin kuin kotonaan. Kaikki pitivät tuosta avomielisestä ja hilpeäluontoisesta miehestä. Suuri osa hänen isäntänsä mainetta heijasteli hänestäkin. Häntä kuunneltiin kuin mitä oraakelia, eikä hän erehtynyt sen enempää kuin muutkaan ennustajat.
Sillä välin kuin tohtori piti esitelmiänsä upseereille, istui Joe kokassa ja luennoitsi historiasta omalla tavallaan, ja sitä tapaahan ne ovat noudattaneet suurimmatkin historioitsijat kaikkina aikoina.
Keskusteltiin tietysti ilmapurjehduksesta. Joella oli ensi alussa työ ja tekeminen, saadessaan noita härkäpäitä käsittämään tämän hankkeen merkitystä, mutta siitä kerran selville päästyä, yltyi merimiesten mielikuvitus Joen kertomuksista niin, ett'eivät he enää pitäneet mahdottomana mitään.
Häikäisevän puhelias kertoja vakuutteli, että tämän matkan perästä tehdään monta muuta. Tämä on vasta ensimmäinen numero kokonaisessa sarjassa ihan yli-inhimillisiä yrityksiä.
— Nähkääs, hyvät ystävät, kun kerran on päässyt tällaisen reissaamisen makuun, niin ei muut meiningit enää kelpaakaan. Ja niinpä sitä ensi kerralla ei kuljetakaan poikkipuolin, vaan pusketaan suoraan yhä ylöspäin.
— Jaa kuuhunko, vai? — kysäisi yksi kuulijoista ihmeissään.
— Vai kuuhun! — arveli Joe; — ei maar; se on liian tavallista; kaikkihan ne nykyjään kuuhun kulkevat. Sitä paitsi, siellä ei ole vettä; sitä pitäisi raahata sinne mukaan suunnattomat määrät, ja ilmaakin pitäisi viedä lasipurkeissa, jos mieli hiukankaan hengittää.
— Mahtaiskohan siellä olla katajaviinaa? — kysäisi muuan, joka suuresti harrasti tätä juomaa.
— Ei tippaakaan, poikaseni. Ei; kuusta me viis. Me lähdetään noihin ihaniin tähtiin, suloisiin planettoihin, joista isäntä niin usein on puhunut. Ensi aluksi pistäytään tervehtimässä Saturnoa…
— Niin sitäkö, jolla on se rengas? — kysyi puosmanni.
— Vihkimäsormus justiin. Ties vaan, minne siltä muija lie saanut!
— Ettäkö ihan niin korkealle? — virkkoi muuan typertynyt kokkipoika.
— Kyll'on koko hiivatti, se teidän isäntä!
— Hiivattiko! On se vähän parempikin.
— Entäs Saturnon jälkeen? — tiedusti muuan kaikkein maltittomimpia.
— Jaa senkö? No sitten käydään Jupiterissa. Se se vasta hassu maa: vuorokaus ei kestä siellä kuin yhdeksän ja puoli tuntia; laiskurien luvattu maa. Mutta vuoden pituus on sen sijaan kaksitoista ajast'aikaa, ja sehän on vallan edullista niille, joilla ei ole enää kuin kuusi kuukautta tallusteltavana tässä matoisessa maailmassa. Se jatkaa ikää, nähkääs.
— Kaksiko toista vuotta! — huudahti kokkipoika.
— Jaa-a, poikaseni. Siinä maassa sinä tähän aikaan vielä imeä jollittaisit, ja tuo mies tuossa, jolla on jo kuudeskymmen meneillään, olisi siellä puolen viidettä vanha paitaressu.
— Se ei pidä kutiaan, — huusi koko kokkapuoli yhdestä suusta.
— Puhdas tosi, — sanoi Joe vakavasti. — Mutta minkäs minä sille? Kun sitä vaan elelee ikänsä kaiken eikä opi mitään, niin typeränä pysyy kuin pässi. Pistäytykääs Jupiterissa, niin saatte nähdä.
Ja hänelle naurettiin, mutta puoleksi uskottiinkin, ja hän jutteli heille, kuinka Neptunossa varsinkin merimiehiä suositaan, ja kuinka Mars tähdessä sotamiehet ovat olevinaan niin suuria herroja, että lopulti ihan vihaksi pistää. Mitä taas tulee Merkurioon, niin se se on vihoviimeinen paikka: ei kuin varkaita vaan ja kauppamiehiä, ja niin toistensa näköisiä, ett'ei tahdo osata erottaa kuka on mikä. Ja Veneristä hän vihdoin loi heidän eteensä oikein ihastuttavan kuvan.[12]
— Ja kun me tullaan takaisin tuolta reissulta, niin sitten meidät koristetaan Etelän ristillä, joka kimaltelee siellä hyvin korkealla Pilvien Pitäjän napinlävessä.
— Ja sen te olette hyvin ansainneetkin, — sanoivat merimiehet.
Ja näin ne kuluivat hilpeissä haasteluissa nuo pitkät puhteet Resoluten kokassa. Ja sillä välin tohtorin opettavaiset keskustelut jatkuivat jatkumistaan.
Eräänä päivänä nostettiin kysymys ohjattavista ilmapalloista, ja tiedusteltiin tohtorin mielipidettä tästä asiasta.
— En usko, — sanoi hän, — ohjattavain ilmapallojen mahdollisuutta. Minä tunnen kaikki, mitä tässä tarkoituksessa on koetettu ja ehdotettu, mutta käytännöllistä tulosta ei ole koskaan saavutettu. Arvaatte kyllä, että minä olen tätä asiata miettinyt, se kun on juuri minulle niin ylen tärkeä, mutta min'en ole kyennyt kysymystä ratkaisemaan millään nykyisen mekanikan tarjoamilla keinoin. Pitäisi keksiä aivan erinomaisen voimakas ja samalla äärettömän keveä mootori. Sitä paitsi on tähän saakka koetettu saada ohjatuksi gondolia eikä palloa. Ja se on ollut erehdystä.
— Mutta — väitettiin — ilmapallon ja laivan välillä on sentään paljon yhtäläistä, ja laivaahan käy ohjaaminen mielensä mukaan.
— Yhtäläisyyttä, — vastasi tohtori, — on peräti vähän tai ei ensinkään. Ilma on verrattavasti ohuempaa kuin vesi, johon laiva ei vajoo kuin puoliväliin, jota vastoin ilmapallo ui kokonaan ilmassa ja pysyy liikkumattomana ympärillä olevan aineen suhteen.
— Teidän mielestänne siis aerostatinen tiede on sanonut viimeisen sanansa.
— Ei suinkaan! ei suinkaan! Täytyy keksiä toisia keinoja, ja kosk'ei ole opittu palloa ohjaamaan, täytyy pysytellä edullisten ilmavirtain piirissä. Mitä korkeammalle nousee, sitä tasaisemmiksi ilmavirrat käyvät, yhä liikkuen yhteen suuntaan. Ei niitten tiellä ole laaksoja eikä vuoria, jotka tekevät maanpinnan epätasaiseksi, ja siinähän, niinkuin tiedätte, on pääsyy tuulien vaihteluun ja niitten suunnan muuttelemiseen. Kun kerran näistä vyöhykkeistä on selvillä, niin ei tarvitse muuta kuin saattaa pallo siihen virtaan, mikä milloinkin on edullista.
— Mutta sittenhän, — virkkoi kapteeni Pennet, — sittenhän täytyisi myötäänsä nousta ja laskea. Ja se se vaikeinta, hyvä tohtori.
— Miksikä niin, kapteeni hyvä?
— Käsittäkää minut oikein: se on oleva vaikeata ja hankalaa ainoastaan pitemmillä retkillä eikä pienillä huvimatkoilla ilmassa.
— Ja mistä syystä, jos suvaitsette?
— Ettehän te voi kohota muutoin kuin vähentämällä painolastia ettekä laskea muutoin kuin menettämällä kaasua, ja näin ollen teiltä loppuu pian sekä kaasut että painolastit.
— Siinäpä se asian ydin onkin, rakas kapteeni! Siinä ainoa vaikeus, jonka voittamiseen tieteen tulee pyrkiä. Ei ole päämääränä pallon ohjaaminen, vaan pallon kohottaminen ja laskeminen, niin ett'ei kaasu vähene, kaasu, joka on sen voima, sen veri, sen sielu, jos niin sopii sanoa.
— Te olette oikeassa, hyvä tohtori. Mutta tätä kysymystä ei ole vielä ratkaistu; se keino on vielä keksimättä.
— Suokaa anteeksi, se on keksitty.
— Kuka sen on keksinyt.
— Minä.
— Tekö?
— Enhän minä toki muutoin olisi uskaltanut lähteä yrittämään Afrikan poikki ilmapallolla. Neljänkolmatta tunnin kuluttua ei minulla olisi kaasua yhtään.
— Mutta ettehän tästä puhunut mitään Englannissa?
— En. En tahtonut aiheuttaa asiasta yleistä keskustelua. Se olisi ollut mielestäni hyödytöntä. Minä tein valmistavia kokeita salassa ja olen varsin tyytyväinen. Sen enempiin toimiin ei minun tarvinnut ryhtyä.
— No niin! Saako udella salaisuuttanne?
— Se on pian selitetty; se onkin varsin yksinkertainen asia.
Kuulijakunnan tarkkaavaisuus oli kohonnut korkeimmilleen, ja tohtori alkoi tyyneesti seuraavaan tapaan.