SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Länttä kohti. — Joen heräjäminen. — Hänen itsepäisyytensä. — Joen historian loppu. — Tagelel. — Kennedyn levottomuus. — Pohjoiseen. — Yö lähellä Agadesia.
Tuuli tyyntyi yöksi, ja niinpä Victoria saattoi rauhallisesti pysyä asemillaan, kiinnitettynä pitkään sykomoripuuhun. Tohtori ja Kennedy pitivät vuoroin vahtia, jolla välin Joe nukkui yhtämittaa neljäkolmatta tuntia.
— Siinä lääke, jota hän parhaiten tarvitsee, — sanoi Fergusson. —
Luonto pitää huolen hänen paranemisestansa.
Aamuisissa nousi tuuli jälleen, mutta puhalteli nyt kovin oikullisesti. Milloin se heittäysi pohjoiseen, milloin etelään, mutta läksi vihdoin viemään Victoriaa länteen päin. Kartta osoitti pallon olevan nyt Damergun kuningaskunnan kohdalla. Tämä on aaltoilevaa, erittäin hedelmällistä seutua. Kylissä on majat punottu pitkistä kaisloista ja asklepian oksista. Kaduilla näki kaikkialla vilja-aumoja pienillä lavoilla, joissa ne olivat turvassa hiiriltä ja termiteiltä.
Pian saavuttiin Zinderin kaupungin kohdalle, joka on surullisen kuuluisa laajasta teloitustoristaan. Sen keskellä kasvaa kuoleman puu. Pyöveli vartijoitsee sen juurella, ja ken vaan puun varjoon astuu, se hirtetään ehdottomasti.
Kompassiin vilaistuansa ei Kennedy malttanut olla sanomatta:
— Kas niin, nyt kuljetaan jälleen pohjoista kohti.
— Mitäpä tuosta! Jos se vie meidät Timbuktuun, niin ei meillä ole syytä valittaa! Ei ole matkaa koskaan tehty tämän suotuisammissa oloissa.
— Eikä tän paremmassa terveydenkään tilassa, — liitti Joe, pistäen iloiset kasvonsa esiin teltan uutimien takaa.
— Siinähän meidän uljas ystävämme! — huudahti Skotlantilainen. —
Siinähän meidän pelastajamme! Kuinka jaksat?
— Ihan niinkuin luonnollista on, mr Kennedy: niinkuin jaksaa pitääkin. En ole koskaan voinut paremmin. Ei mikään virkistä ihmistä niin kuin pikkuinen huvimatka, sittenkuin ensin on pistäynyt Tshad järvessä ottamassa kelpo kylvyn. Eikö niin, tohtori?
— Kunnon mies! — vastasi Fergusson, puristaen hänen kättään. —
Kuinka paljon tuskaa ja levottomuutta tuotitkaan meille!
— Entäs te! Luulettekos, että minä olin levollinen teidän kohtalostanne! Kylläpä säikäytitte poika paran!
— Emme me yksimielisiksi milloinkaan tule, Joe, jos sinä otat asiat tuolta kannalta.
— Putoaminen ei näy miestä muuksi muuttaneen, — lisäsi Kennedy.
— Sinun uhrautumisesi, poikaseni, oli ylevämielinen teko, ja se meidät pelasti, sillä Victoria oli putoamassa järveen, ja jos se kerran sinne olisi joutunut, niin ei mikään olisi saanut sitä enää ylös.
— Mutta jos minun uhrautumiseni, joksi te suvaitsette sanoa minun kuperkeikkaani, pelasti teidät, niin eikös se pelastanut minuakin, sillä tässähän sitä nyt ollaan yhdessä, terveinä joka mies? Niinmuodoin ei ole olemassa mit'ikään, josta meidän tarvitsisi syyttää itseämme.
— Ei siitä pojasta ikinä urkkaa saa, — virkkoi metsästäjä.
— Ja siksipä, — vastasi Joe, — on paras, ett'ei puhuta koko asiasta mitään. Tehty mikä tehty. Oli hyvin tai pahoin, ei se siitään muutu.
— Itsepäinen mies! — naurahti tohtori. — Kertonet toki historiasi meille?
— Jos mielitte kuulla! Mutta antakaas kun ensin paistaa pyöräytän tämän lihavan hanhen, sillä mr Kennedy, näen mä, ei ole tällä välin istunut ristissä käsin.
— Tee niin, Joe!
— No niin! Katsotaanpas, mitä tämä afrikalainen otus tykkää, kun pääsee europpalaisiin vatsoihin.
Hanhi oli pian paistettu vartaalla hormin liekissä ja syötiin vähitellen loppuun. Joe piti puoliaan, niinkuin konsanaankin mies, joka ei ole ruokaa nähnyt moneen päivään. Teen ja groggin jälkeen hän alkoi kertoa seikkailuistaan. Hän kertoi jonkunlaisella innostuksella, ottaen kumminkin asiat tavanmukaiselta filosofilliselta kannaltansa. Tohtori ei malttanut olla tuon tuostakin puristamatta hänen kättänsä, huomatessaan tämän kunnon palvelijan huolehtineen enemmän isäntänsä kohtaloa kuin omaansa.
Vihdoin tuli Joe kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän, ollessaan suohon vajoamaisillaan, oli päästänyt viimeisen epätoivoisen huudon.
— Luulin olevani mennyttä miestä, tohtori hyvä, — jatkoi hän, — ja ajatukset ne lensivät teidän luoksenne. Rupesin ponnistelemaan minkä jaksoin. Enkä tiedä itsekään, miten siinä lienen piehtaroinut, mutta niin päätin, ett'ei miestä sentään noin vaan suohon syöstä. Ja siinäpä äkkiä huomaan parin askelen päässä, arvatkaas minkä? Vastikään katkaistun köydenpään. Ponnistan vielä viimeisetkin voimat ja saan miten kuten siitä kiinni; minä vedän … ei anna perää … minä kiskon yhä lujemmin, ja hetken perästä on jalkaini alla luja pohja… Ja köyden toisessa päässä on — ankkuri! … Ja älkää pahaks panko, mutta silloin minä sanoin, että tämä on se autuuden ankkuri. Tunsinhan minä sen! Victorian ankkureita! Te olitte olleet maissa siinä paikassa. Köyden asennosta minä näin, minnepäin te olitte lähteneet, minä riuhtaisin uudestaan ja pääsin viimein rämeiköstä. Läksin kulkemaan ja vaelsin osan yötä yhä kauemmaksi järvestä. Vihdoin saavuin erääsen aukioon keskellä suunnatonta saloa. Siinä oli aitaus, jossa hevoset pureskelivat ruohoa, mitään pahaa aavistamatta. Elämässä on hetkiä, jolloin joka ihminen osaa ratsastaa, eikös ole? Silmänräpäystäkään vitkailematta, minä hypätä heilahdin yhden nelikoipisen selkään, ja sitten aika kyytiä pohjoista kohti! En rupea kertomaankaan kaupungeista, joita en nähnyt, enkä kylistä, jotka vältin. En ensinkään. Viljavainioitten poikki sitä vaan kiidettiin, pensastoista läpi ja aidoista yli. Minä kiihoitin ratsuani, minä yllytin, minä ärsytin sitä! Jo loppui viljelty maa! Hyvä juttu! Erämaa edessä. Sehän passaa! Siinähän paremmin näkee eteensä. Yhä toivoin saavani näkyviini Victorian, mutta turhaan! Kolmen tunnin kuluttua tulla tuiskahdin suoraa päätä erääsen arabialaiseen leiriin. Ja nytkös se otuksenajo alkoi! Katsokaas, mr Kennedy, ei metsämies ymmärrä, millaista se ajo oikein on, ennenkuin itse joutuu ajettavaksi! Vaikka parasta ois ett'ei koskaan sitä koettais, jos suinkin laatuun käy, sen minä sanon. Ratsu kaatuu mun altani; jo ovat pahukset ihan ottamaisillaan minut kiinni … minä väistän … minä hyppään erään arabialaisen taakse ratsun selkään… Enhän minä mitään pahaa meinannut, ja eihän tuo mies toki vihaa pitäne siitä, että kuristin hänet kuolijaksi! Mutta minä olin nähnyt teidät ja … lopun te tiedätte. Victoria kiitää jäljissäni, ja te sieppaatte minut lennosta, niinkuin konstiniekka sieppaa renkaan miekkansa kärkeen. Enkös ollut sitten oikeassa, luottaessani teihin? Niin, niin, tohtori; katsokaas, kuinka kaikki käy niinkuin huiluttaen vaan! Ei seikkaa sen luonnollisempaa. Minä olen valmis uudistamaan koko tempun, jos siitä on jotain hyötyä teille. Ja sitä paitsi, niinkuin jo sanoin, ei maksa vaivaa puhua siitä.
— Kunnon Joe! — lausui tohtori liikutettuna. — Emme erehtyneet, luottaessamme sinun älykkäisyyteesi ja sukkeluuteesi.
— Hui-hai! Kun antaa mennä vaan, minne tapaukset vie, niin sitä selviää niin… Varminta kaikista, nähkääs, on ottaa asiat juuri sellaisinaan kuin ne ovat.
Tämän kertomuksen aikana oli pallo nopeasti kulkenut erään avaran maan yli. Kennedy huomasi pian taivaanrannassa joukon majoja, järjestettyinä jonkunlaiseksi kaupungin tapaiseksi. Tohtori tarkasti karttaansa ja huomasi sen olevan Tagelel nimisen kauppalan Damergussa.
— Tässä olemme Barthin kulkemalla tiellä, — puhui hän. — Täällä hän erosi tovereistaan, Richardsonista ja Overwegista. Edellisen oli määrä lähteä Zinderiin, jälkimmäisen Maradiin, ja muistattehan, että Barth oli näistä kolmesta ainoa, joka palasi Europpaan.
— Niinmuodoin, — virkkoi Kennedy, katsellen karttaa, — niinmuodoin me kuljemme suoraan pohjoiseen!
— Niin juuri.
— Etkä ole milläsikään, Samuel?
— Kuinka niin?
— Tämä suuntahan vie meitä juuri Tripolia kohti suuren erämaan poikki.
— Niin kauas emme joudu, ystävä hyvä; niin toivon kumminkin.
— Mutta missäs aiot pysähtyä?
— Kuulepas, Dick! Huvittaisko sinua nähdä Timbuktu?
— Timbuktuko?
— Tietysti, — pisti Joe väliin. — Käydä Afrikassa, näkemättä
Timbuktua, sehän olis ihan nurinkurista.
— Sinä olisit viides tai kuudes Europpalainen, joka on käynyt tässä salaperäisessä kaupungissa.
— Olkoon menneeksi!
— Sitten meidän täytyy päästä 17:nen ja 18:nen leveys-asteen välille ja koettaa löytää sieltä ilmavirta, joka vie meidät länteen.
— Vieläkö on pitkältikin kuljettava pohjoiseen?
— Vähintänsä 275 kilometriä.
— Käykää maata siksi aikaa, mr Kennedy, — virkkoi Joe. — Ja tehkää te samoin, tohtori. Te tarvitsette kyllä lepoa, sillä minä olen valvottanut teitä ihan armottomasti.
Metsästäjä oikaisihe vuoteelleen, mutta Fergusson, johon väsymys näkyi varsin vähän pystyvän, pysyi paikallaan.
Kolmen tunnin perästä kulki Victoria huimaa vauhtia erään vuorisen seudun yli, jossa kohoili alastomia granittivuoria, muutamat yksinäiset kukkulat 1200:kin metriä korkeita. Giraffeja, antiloopeja ja kamelikurkia vilisi näissä metsissä, joissa kasvoi akasioita, mimosoja, suaheja ja daadelipuita. Siinä maassa asuu Keluaseja, jotka pitävät pumpuliharsoa kasvoillaan, niinkuin heidän vaaralliset naapurinsakin, Tuaregit.
Kello kymmenen illalla, kuljettuansa kiivasta vauhtia 450 kilometriä, Victoria pysähtyi erään suurenlaisen kaupungin kohdalle. Kuun valossa matkustajat näkivät yhden osan sitä; se oli puoliksi raunioina. Siellä täällä välähteli moskeain minareeteja. Tähtimittausten mukaan huomasi tohtori nyt oltavan Agadesin kohdalla.
Tämä kaupunki, aikoinaan suunnattoman laajan kaupan keskus, oli jo tohtori Barthin käydessä siellä kokonaan rappiolla.
Pimeässä ei Victoriaa huomattu, ja niinpä se asettui yöksi 3-4 kilometrin päähän Agadesin kaupungista, keskelle avarata hirssivainiota. Yö kului rauhallisesti, ja aamun koittaessa kello viiden aikaan, alkoi hiljainen tuuli heilutella palloa, painaen sitä länteen, hiukan eteläänkin.
Fergusson kiirehti käyttämään hyödykseen tätä seikkaa. Pallo kohosi nopeasti ja läksi liikkeelle auringon ensimmäisten säteitten lempeässä valossa.