KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Nopeata kulkua. — Viisaita päätöksiä. — Karavaanit. — Pitkällisiä rankkasateita. — Niger. — Mungo-Park. — Laing. — Réné Caillié. — Clapperton. — Lander veljekset.
Toukokuun 17:s kului rauhallisesti, ilman mitään sanottavia sattumia. Erämaa alkoi. — Kohtalaisella tuulella kulki Victoria lounaista kohti, poikkeamatta puoleen tai toiseen. Sen varjo muodosti hiekalle yhtämittaisen suoran viivan.
Tuuli kun oli sopiva, niin päätti tohtori kulkea läpi yön, varsinkin kun oli kirkas kuutamo. Victoria kohosi 150 metrin korkeuteen. Tämä öinen matka, jonka kuluessa katkaistiin 110 kilometriä, ei olisi häirinnyt lapsenkaan herkkää unta.
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, muutti tuuli suuntaansa taas, kuljettaen palloa luodetta kohti. Muutamia kaarneita lenteli ilmassa, ja taivaanrannassa näkyi parvi korppikotkia, jotka kaikeksi onneksi pysyttelivät loitolla.
Näitä lintuja nähdessään Joe onnitteli tohtoria sen johdosta, että tämä oli keksinyt lähteä liikkeelle kahdella pallolla.
— Missähän sitä oltaisiinkaan nyt yhdellä ainoalla? Tämä toinen pallo se oli kuin venhe laivan perässä: siihen sitä haaksirikkoon jouduttua sopii turvautua.
— Oikeassa olet, hyvä ystävä, vaikka alankin olla hiukan levoton minun venheeni tähden: ei ole se laivan veroinen.
— Mitäs tarkoitat? — kysäisi Kennedy.
— Tarkoitan, ett'ei uusi Victoria ole entisen veroinen. Lieneekö kangas ollut liian kovan koetuksen alaisena, vai lieneekö spiraliputken kuumuus sulattanut guttaperkkaa, varma on, että olen huomannut kaasun haihtuvan. Tähän saakka siitä ei ole ollut haittaa, mutta varteen otettava seikka se kumminkin on. Pallo pyrkii laskeutumaan, ja minun täytyy yhä enemmän ohentaa vetyä.
— Pahus! — virkkoi Kennedy. — Mikähän keino siinäkin auttaisi!
— Ei mikään, rakas ystävä. Senpä vuoksi on paras jouduttaa matkaa, pysähtymättä öiksikään.
— Vieläkö ollaan kaukana rannasta? — kysyi Joe.
— Mistä rannasta, poikaseni? Ties minne meidät kohtalo vie! Sen vaan saatan sanoa sinulle, että Timbuktu on vielä noin 750 kilometrin matkassa länteen päin.
— Milloinkahan osapuille ollaan siellä?
— Ellei tuuli vie meitä kovin paljoa syrjään, niin saavumme sen kohdalle tiistaina iltapuoleen.
— Silloin, — sanoi Joe, huomatessaan pitkän jonon elukoita ja ihmisiä kulkea kimmurtelevan erämaan poikki, — silloin olemme siellä ennen tuota karavaania.
Fergusson ja Kennedy kurottautuivat ja huomasivat koko joukon kaikenlaisia eläviä olentoja. Siinä oli pari sataa kamelia, niitä, jotka kahdestatoista kulta-mutkalista (125 markasta) kulkevat Timbuktun ja Tafiletin väliä, seljässä 250 kilon kuorma. Kullakin oli häntään sidottu pieni pussi lannan kokoamista varten, joka on ainoa polttoaine näissä seuduin.
Nämä tuaregilaiset kamelit ovat parhainta laatua. Ne jaksavat olla kolme, jopa seitsemänkin päivää juomatta ja kaksi päivää syömättä. Nopeudessa ne voittavat hevosen ja ymmärtäväisesti tottelevat khabirin, karavaanin oppaan, ääntä. Ne ovat niissä seuduin tunnetut "meharin" nimellä.
Tällaisia tietoja antoi tohtori, toisten kahden katsellessa tätä miesten, naisten ja lasten paljoutta. Siinä he vaivalloisesti astuivat puoleksi liikehtivässä hiekassa, jota hädin tuskin pitivät koossa ohdakkeet, kuihtuneet kasvit ja vaivaiskasvuiset pensaat. Tuuli lakaisi heidän jälkensä umpeen melkein heti.
Joe tiedusteli, millä tavoin Arabialaiset osaavat erämaassa pysyä oikeassa suunnassa ja löytävät tien kaivoille näillä suunnattomilla lakeuksilla.
— Arabialaisilla — puhui Fergusson — on luonnostaan merkillinen vaisto pysyä oikealla tiellä. Missä Europpalainen joutuisi aivan eksyksiin, siinä he erehtymättä kulkevat eteenpäin: mitätön kivi, mätäs, vivahdus hiekan värissä — siinä heille jo varmat viitat. Öisin he merkitsevät suuntansa pohjantähden mukaan. He eivät kulje enempää kuin 3-4 kilometriä tunnissa ja lepäävät pahimman helteen hetket. Siitä arvaa, kuinka pitkä aika heiltä kuluu matkalla Saharan poikki, jota on seitsemättätoista sataa kilometriä.
Mutta jo oli Victoria kadonnut hämmästyneitten Arabialaisten näkyvistä. Lienevät kaiketikin kadehtineet sen nopeutta. Illalla se kulki yli pituuspiirin 2° 20' ja eteni yön aikana vielä toista astetta.
Maanantaina muuttui ilma kokonaan, tuoden mukanaan ankaran sateen, josta oli paljo haittaa matkamiehille, se kun suurissa määrin lisäsi pallon ja gondolin painoa. Nämä alituiset sateet ovat synnyttäneet näihin seutuihin laveita soita ja rämeitä, joissa paikoin kasvaa mimosa-, baobab- ja tamarini-puita.
— Piakkoin saamme nähdä Niger virran, — virkkoi tohtori. — Seutu alkaa muuttaa muotoansa, ja se tietää suurten virtain läheisyyttä. Nämä väylät ovat ensin tuoneet tullessaan kasvullisuuden, niinkuin tuovat myöhemmin sivistyksenkin. Niinpä Nigerkin, 4600 km pitkä virta, on sirotellut varsilleen Afrikan tärkeimmät kaupungit.
— No ilmankos, — pisti Joe väliin, — ilmankos se entinen mies ihmetteli sitä Luojan viisautta, että virrat pantiin kulkemaan justiin niitten suurten kaupunkien kautta!
Puolenpäivän aikana kulki Victoria erään kauppalan pahaisen yli, jonka muodosti ryhmällinen varsin kurjia mökkejä. Se oli Gao, ennen muinoin suuri kaupunki.
— Tässä — kertoi tohtori — kulki Barth Nigerin poikki, palatessaan Timbuktusta. Kas tuossa tuo muinaisajan suuri virta, Niilin kilpakumppali, joka pakanallisen traditionin mukaan saa taivaasta alkunsa. Samoin kuin Niili, on Nigerkin vetänyt kaikkina aikoina maantieteilijäin huomiota puoleensa. Sen, niinkuin Niilinkin, tutkiminen on kysynyt monilukuisia uhreja, jopa enemmänkin.
Leveänä vieritteli Niger jotenkin kiivaasti vesiään äyräittensä välitse etelää kohti. Matkamiehet tuskin ennättivät panna sen omituisia rajapiirteitä paperille.
— Aikomukseni oli puhua teille jotain tästä virrasta, — sanoi Fergusson, — mutta nyt se on jo kaukana meistä! Dhiuleban, Maijon, Egirreun, Kvorran ynnä monen muun nimisenä se kulkee suunnattoman laajan alan kautta, kilpaillen pituudessa itse Niilinkin kanssa. Nuo eri nimet merkitsevät vain "virtaa" aina sen maan kielellä, mistä kautta se kulkee.
— Onko Nigerin lähteet löydetty? — tiedusteli Joe.
— Jo aikaa sitten, — vastasi tohtori. — Monilukuiset matkustajat ovat käyneet tutkimassa Nigeriä ja sen lisäjokia. Mainittakoon heistä vain huomattavin: Mungo-Park, Walter Scottin ystävä, Skotlantilainen hänkin. Lontoon Afrikalaisen Seuran lähettämänä hän lähtee retkelleen v. 1795, saapuu Bambarraan, näkee Nigerin, kulkee erään orjakauppiaan seurassa 900 kilometriä Gambian rannoille ja palajaa Englantiin v. 1797. Hän lähtee uudelleen v. 1805, saapuu toistamiseen Nigerin rannalle, mutta silloin on väsymys, puutteet, paha kohtelu, huonot säät ja epäterveelliset seudut niin vähentäneet hänen joukkonsa, että neljästäkymmenestä Europpalaisesta on hengissä enää yksitoista. Siitä huolimatta hän vaeltaa vielä toista vuotta, kunnes saapuu Bussaan Nigerin varrella, mutta siellä hänen venheensä särkyy säpäleiksi koskessa, ja poloinen itse saa surmansa alkuasukkaitten käsistä.
— Eikä tällainen kauhea loppu pelottanut muita retkeilijöitä?
— Päinvastoin, Dick. Nyt oli määränä ei ainoastaan saada tutkituksi tuo virta, vaan löytää vainajan paperitkin. Majori Grayn retkikunta palasi takaisin Europpaan, löytämättä mitään jälkiä Mungo-Parkista. Vuonna 1822 majori Laing läksi uudelle retkelle ja oli ensimmäinen, joka pääsi Nigerin lähteelle. Hänen todistuksensa mukaan tämä suunnaton virta ei ole alkupäässään kuin puoli metriä leveä.
— Yli harpattava, — virkkoi Joe.
— Niinkö vainen! — vastasi tohtori. — Taru käy siitä sellainen, että ken vaan uskaltaa hypätä tämän lähteen yli, hän uppoaa siihen heti, ja ken siitä vettä ammentaa, sen sysää näkymätön käsi pois.
— Saahan tuota olla uskomattakin? — kysyi Joe.
— Saa kyllä. Viisi vuotta myöhemmin majori Laing vaelsi Saharan poikki, saapui Timbuktuun, mutta siellä Arabialaiset hänet kuristivat kuolijaksi siitä syystä, ett'ei hän suostunut rupeamaan moslemiksi.
— Taaskin yksi uhri! — virkkoi Skotlantilainen.
— Silloin läksi liikkeelle muuan Franskalainen, René Caillié, vähillä varustuksilla, ja hänen retkensä ovat uudenajan merkillisimpiä. Useampia kertoja yritettyänsä, hän läksi matkaan huhtikuussa 1827 ja saapui elokuussa Timen kaupunkiin niin nääntyneenä ja sairaana, että vasta 6 kuukauden perästä kykeni jatkamaan retkeänsä. Hän liittyi silloin itämaisessa puvussa erääsen karavaaniin, saapui Jennen kaupunkiin, laski sieltä venheessä alas Nigeriä ja pääsi Timbuktuun huhtikuussa 1828, ollen ensimmäinen Europpalainen, joka on antanut tarkkoja tietoja tästä merkillisestä kaupungista. Samana vuonna hän saapui siihen paikkaan, missä majori Laing oli saanut surmansa, retkeili sieltä käsin Sudanin ja pohjoisen Afrikan välisillä suunnattomilla lakeuksilla, saapui vihdoin syyskuussa Tangeriin ja palasi sieltä Franskaan. Täten hän oli 19 kuukaudessa, sairastettuaan niistä melkein kolmannen osan, kulkenut läntisen ja pohjoisen Afrikan poikki. Jos hän olisi ollut Englantilainen, olisi häntä siellä kunnioitettu rohkeimpana retkeilijänä, mutta kotimaassaan hän ei saanut ansion mukaista tunnustusta.
— Uljas mies, — virkkoi Dick. — Kuinka hänen kävi lopulti?
— Hän kuoli 39 vuoden vanhana retkensä rasituksista. Samaan aikaan teki muuan Englantilainenkin yhtä rohkeita, vaikk'ei yhtä onnistuneita retkiä. Se oli kapteeni Clapperton, Denhamin toveri. Hän seurasi Mungo-Parkin ja Laingin jälkiä ja saapui elokuussa 1829 Sakatun kaupunkiin, joutui siellä vangiksi ja kuoli uskollisen palvelijansa Richard Landerin syliin.
— Entäs Lander? — kysäisi Joe kiihkeästi.
— Hän tunkeutui takaisin merenrantaan ja palasi Lontoosen, tuoden mukanaan kapteenin paperit ja antaen tarkan kertomuksen omasta matkastaan. Sitten hän tarjoutui hallituksen käytettäväksi ja teki veljensä kanssa 1829-1831 uuden retken, kulkien Nigeriä alas Bussasta hamaan virran suuhun asti ja kuvaten jok'ainoan kylän.
— Veljekset siis välttivät yhteisen kovan kohtalon? — kysyi Kennedy.
— Sillä kertaa ainakin. Vuonna 1833 teki Richard kolmannen retken Nigerin varsille, mutta melkein lähellä virran suuta hänet kaatoi luoti, josta ei tiedetä, mistä se tuli. Näette siis, hyvät ystävät, että tämä maa, jonka ylitse nyt kuljemme, on nähnyt yleviä uhrauksia, jotka liiankin usein ovat saaneet vain surman palkaksensa.