YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Maa Niger virran polvekkeessa. — Homborin vuoret fantastillisessa valossa. — Timbuktu. — Tohtori Barthin pohjapiirros. — Kaasu vähissä.
Tämän ikävän tiistaipäivän kuluessa kertoeli tohtori Fergusson tuhansia erikoisseikkoja siitä seudusta, jonka ylitse he kulkivat. Tasainen oli maanpinta ja esteetön heidän kulullensa. Tohtoria huolestutti vaan tämä itsepintainen koillistuuli, joka huimaa vauhtia vei heitä yhä kauemmas Timbuktun leveyspiiriltä.
Niger, kuljettuansa pohjoista suuntaa, tekee Timbuktun kohdalla polvekkeen ja laskee Atlannin valtamereen monesta suuhaarasta. Tuossa polvekkeessa on maanlaatu peräti vaihtelevaista: milloin hekumallisen hedelmällistä, milloin karua erämaata. Viljelemättömiä tasankoja seuraavat maissipellot ja niitä taas aavat viidakot. Kaikenlaatuisia vesilintuja elää suurin laumoin rannoilla ja soissa.
Silloin tällöin näkyi Tuaregien leiri, jossa miehet makailivat nahkaisissa teltoissaan, vaimoväen askarrellessa ulkona, juottaen kamelintammoja ja poltellen tupakkaa pitkissä piipuissa.
Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pallo edistynyt yli puolen neljättäsataa kilometriä länteen, ja silloin tarjoutui matkamiesten eteen suurenmoinen näky.
Kuu pilkisti pilven raosta; sen säteet liukuivat pitkin sateen muodostamia raiteita ja lankesivat Homborin vuoriselänteesen. Ei oudompaa näkyä kuin nuo basalttiharjat, jotka loivat fantastillisia kuvia synkkää pohjaa vasten taivaalle. Olisi luullut näkevänsä tarumaisen kaupungin keskiajoilta, sellaisia, joita sameina öinä jäämerien laajoilla kentillä kohoaa hämmästyneen katsojan eteen.
— Mutta, — sanoi tohtori jonkun ajan perästä, — minusta näyttää kuin alkaisi suunta jälleen muuttua. Sepä hauskaa! Tämän seudun vetehiset ovat vallan ystävällistä väkeä, kun puhaltavat hiljalleen kaakosta. Sehän on meille edullista.
Victoria alkoi todellakin kulkea pohjoisempaan, ja toukokuun 20:nä aamulla sen kohdalla oli selvittämätön verkko kanavia, vuorivirtoja ja Nigerin lisäjokia. Täällä löysi Fergusson sen paikan, jossa Barth astui venheesen, matkallansa Timbuktuun. Tällä kohtaa virtailee Niger puolitoista kilometriä leveänä reheväin äyräitten välillä. Suuret parvet kierresarvisia gaselleja keikkui korkeassa ruohikossa, joissa alligaatori niitä salaa väijyi.
Pitkät jonot aaseja ja kameleita sukelsivat metsäin siimekseen, seljässään Jennen kauppatavaroita. Ennen pitkää tuli eräässä virran käänteessä näkyviin amfiteatterin tapaan ryhmäyneitä matalia taloja, katoilla ja lavoilla ympäristöstä kerätyitä rehuvaroja.
— Tämä on Kabra, — huusi tohtori riemuissansa, — Timbuktun satama.
Kaupunkiin ei ole enää kymmentäkään kilometriä!
— Olette siis tyytyväinen, tohtori? — kysäisi Joe.
— Ihastuksissani, poikaseni.
— Sitten on kaikki hyvällä tolalla.
Kello kaksi laajeni matkustavain katsella tuo erämaitten kuningatar, salaperäinen Timbuktu, jolla, kuten Atenalla ja Romalla, on ollut omia oppineita kouluja ja filosofien opetus-istuimia.
Fergusson tutkisteli sitä pienimpiä erikoisseikkoja myöten sen pohjapiirroksen mukaan, jonka Barth itse oli tehnyt, ja huomasi sen erinomaisen tarkaksi.
Kaupunki on muodoltaan jättiläismäinen kolmio, piirretty suunnattoman avaraan, valkohiekkaiseen pintaan. Sen kärki on pohjoista kohti ja leikkaa siellä palasen erämaasta. Ympäristö on aivan autiota: tuskin moniaita ruohoja, vaivaiskasvuisia mimosoja ja surkastuneita puita..
Lintuperspektivissä katsottuna on Timbuktu suuri kasa palloja ja noppakuutioita. Kadut ovat varsin ahtaita, ja kahden puolen niitä seisoo matalia taloja, auringon paisteessa kuivatuista tiilistä rakennettuja, sekä oljista ja kaisloista tehtyjä mökkejä, edelliset suippomaisia, jälkimmäiset litteitä. Pengerryksillä loikoo huolettomassa asennossa muutamia kaupunkilaisia, räikeänväriset puvut yllä, keihäs tai musketti kädessä. Naisia ei tähän aikaan päivästä näe ensinkään.
— Sanotaan täkäläisten naisten olevan kauniita, — virkkoi tohtori. — Tuolla näkyy kolme moskeata torneineen. Ennen vanhaan niitä oli hyvinkin monta. Kaupunki on suurissa määrin kadottanut entisen loistonsa! Kolmion kärjessä kohoaa Sankorin moskea pylväskäytävineen, joita kannattavat varsin puhdaspiirteiset kaarikot, kauempana Sidi-Jahian moskea ja muutamia kahden kerroksen taloja. Turhaan etsii sieltä palatseja tai muistomerkkejä. Sheikki on vain kauppamies, ja hänen kuninkaallinen asuntonsa on kauppakonttori.
— Tuollapäin näyttää minusta olevan linnoituksen jäännöksiä, — sanoi
Kennedy.
— Niitten hajoittaminen on Fullanien työtä v. 1826. Silloin oli kaupunki kolmatta osaansa suurempi. Timbuktu on hamasta 11:nesta vuosisadasta alkaen ollut naapuriensa kateuden esineenä. Sen herroina ovat olleet vuoroin Tuaregit, Sonraijit, Marokanit, Fullanit. Aikoinaan se oli suuri sivistyksen keskus. Niinpä oli siellä 16:nella vuosisadalla muuan kuuluisa oppinut, Ahmed Baba, jonka kirjastossa oli 1600 käsikirjoitusta. Nyttemmin on Timbuktu vain varastopaikkana Keski-Afrikan kaupalle.
Victorian kulkiessa yli, syntyi kaupungissa jonkun verran liikettä; lyötiin hätärumpua, mutta tuskin olisi seudun viimeinen oppinut ennättänyt tarkastaa tätä uutta ilmiötä, sillä erämaan tuuli kiidätti palloa pitkin virran suuntaa, ja pian oli Timbuktu enää pelkkänä pikaisena muistona matkalta.
— Ja nyt, — lausui tohtori, — johtakoon taivas meitä, minne hyväksi näkee.
— Jospa johtaisi länteen! — virkkoi Kennedy.
— Hui hai! — arveli Joe. — Jos tästä pitäisi lähteä vaikka Zanzibariin takaisin samaa tietä tai pyyhkäistä valtameren poikki hamaan Amerikaan, niin ei se minun hattuani haittais.
— Pitäisi ensin olla selvillä, onko meissä sellaisen matkan tekijöitä,
Joe.
— Mikäs meiltä puuttuis?
— Kaasua, poikaseni. Pallon nousuvoima vähenee huomattavissa määrin! Sitä täytyy säästellen hoitaa, jotta jaksaisi viedä meitä merenrannalle asti. Täytyy vähentää pohjalastiakin. Olemme liian raskaita.
— Jaa-a, sellaista se on, kun ei tee mitään työtä. Loikoa aamusta iltaan pitkällään; rasvat siinä väkistenkin kasvaa, ja paino paisuu. Kuinkahan pulleita ja pyöreitä ollaankaan, kun kotia tullaan!
— Joe puhuu Joen lailla, — virkkoi Skotlantilainen; — mutta lopussa kiitos seisoo. Ties mitä kohtaloita edessämme on! Kaukana on meistä vielä matkan pää. Missä luulet tulevamme rantaan, Samuel?
— Sitä on ylen vaikea sanoa, Dick. Me olemme varsin vaihtelevain tuulten varassa. Onnellisina pitäisin meitä, jos saapuisimme Sierra Leonen ja Portendickin vaiheille. Siinä on lavea ala, jossa olisi mahdollista tavata ystäviä.
— Hauska olisi puristaa heidän kättään. Mutta kuljetaanko nyt toivottua suuntaa?
— Ei kovinkaan, Dick, ei kovinkaan. Vilkaisehan kompassiin: me kuljemme etelään, Nigerin lähteitä kohti.
— Nythän olis otollinen tilaisuus löytää Nigerin lähteet, ellei toinen jo olis niiden perille päässyt. Mutta eikös hätätilassa passais löytää uusia?
— Ei, Joe. Mutta ole rauhassa; toivoakseni ei meidän tarvitse niin kauas joutuakaan.
Yön tullen heitti tohtori viimeiset hiekkasäkit maahan. Victoria kohosi. Hormi oli täydessä liekissä, mutta tuskin jaksoi kaasu kannattaa palloa ylä-ilmoissa. Se oli silloin 110 kilometrin päässä Timbuktusta etelään. Huomenissa se oli Nigerin varrella, lähellä Debon järveä.