NELJÄSKYMMENES LUKU
Tohtori Fergussonin levottomuus. — Yhä vaan etelää kohti. — Jenne. —
Sego. — Tuuli kääntyy. — Joe pahoillaan.
Suuret saaret jakoivat täällä virran uoman useampiin kapeisin, vuolaisin haaroihin. Eräällä saarella näkyi muutamia paimenmajoja, mutta niistä oli mahdoton ottaa sen tarkempaa selkoa, Victorian vauhti kun kasvoi kasvamistaan. Pahaksi onneksi se alkoi ajautua yhä etelämpään ja kulki muutamassa minutissa Debon järven yli.
Fergusson ohensi kaasua, minkä suinkin saattoi, ja koetti eri kerroksissa kohdata toisenlaisia ilmavirtoja, mutta turhaan. Hän luopui näistä yrityksistä, niitten kautta kun kaasu vähenemistään väheni, pingoittaen pallon jo muutoinkin veltostuneita seiniä.
Hän ei puhunut mitään, mutta hänen levottomuutensa lisääntyi hetki hetkeltä. Tuuli painoi häntä yhä kauemmas Etelä-Afrikan sisämaita kohti, vastoin kaikkia hänen laskujansa. Ellei hän pääse Franskan tai Englannin alueille, mitenkä heidän käy villien heimojen keskuudessa Guinan rannalla? Mitenkä kohdata siellä laiva, jolla pääsee Englantiin? Ja tuuli se parhaillaan ajaa palloa Dahomein valtakuntaa kohti, hurjimpain villien maahan, missä kuningas suurina juhlina uhraa tuhansia ihmishenkiä! Siellä heidät hukka perii.
Toiselta puolen heikkeni pallo myötäänsä, sen näki selvään! Hän toivoi kumminkin, että sateen lakattua tuulen suuntakin muuttuu.
Mutta hänen täytyi valitettavasti luopua noista toiveista, kun Joe virkkoi:
— Jopa se sade näkyy yltyvän, ja tällä erää siitä tulee oikein vedenpaisumuksen sade, jos saa päättää pilvestä, joka nousee tuolta.
— Pilviäkö vielä! — sanoi Fergusson.
— Ja merkillisen synkkä onkin, — vastasi Kennedy.
— En minä mointa pilveä vielä ole nähnytkään, — virkkoi Joe; — harjakin tuommoinen suora kuin kalan selkäevä.
— Ei hätää, — sanoi tohtori, pannen kiikarin pois. — Ei se ole pilvi.
— Mitäs helkkaria se on?
— Pilvi se on kyllä…
— Sitä minäkin…
— Mutta heinäsirkka-pilvi.
— Ettäkö?
— Siinä miljardeja heinäsirkkoja lentää vihurina tämän seudun yli, ja voi maata, johon ne laskevat! Se on hävityksen oma.
— Sitäpä minä mielisin nähdä.
— Malta hetkinen, Joe. Kymmenen minutin perästä tämä pilvi saapuu meidän kohdalle. Saat nähdä omin silmin.
Tohtori oli oikeassa. Tämä paksu, taaja pilvi, monta kilometriä laaja, läheni huumaavalla pauhulla, laskien maahan suunnattoman varjon. Sadan askeleen päässä Victoriasta tämä lukematon parvi laskeutui viheriöivään maahan. Neljänneksen kuluttua se nousi jälleen lentoon, mutta kaukaakin saattoi nähdä, kuinka puut ja pensaat olivat aivan paljaat ja nurmet kuin viikatteella niitetyt. Näytti kuin olisi äkkiä halla käynyt maan yli ja kuolettanut kaiken kasvullisuuden, viimeistä kortta myöten.
— No Joe?
— No niin, tohtori! Merkillistähän tuo on, mutta vallan luonnollista silti! Yhdestä heinäsirkasta ei suurta haittaa, mutta kun niitä on miljonia, niin — tietäähän sen!
— Sepä oli kauhea sade, — virkkoi metsästäjä; — hirveämpää vielä kuin rajuinkin raesade.
— Ja sitä on mahdoton estää, — puhui tohtori. — Väestö on välistä koettanut, hävittääkseen niitä, sytyttää metsiä, jopa viljavainioitakin tuleen; mutta ensimmäiset kerrokset vaan syöksevät liekkeihin, sammuttavat valkean, ja suurin osa pääsee ehjänä yli. Kaikeksi onneksi saavat näitten seutujen asukkaat jonkun verran korvausta heinäsirkkain hävityksiltä. He kokoovat näitä hyönteisiä suurissa määrin ja syövät niitä mielellään.
— Ne on siis niin paljon kuin lentäviä krapuja, — arveli Joe.
Illan suussa muuttui maanlaatu suoperäisemmäksi. Metsäin asemesta näkyi yksinäisiä puuryhmiä. Virtain varsilla erotti muutamia tupakkaviljelyksiä ja rehuvainioita. Eräässä suuressa saaressa sijaitsi Jennen kaupunki, kaksine puisine minaretteineen ja ilkeine löyhkineen, joka läksi miljoneista pääskysenpesistä talojen seinissä.
Talojen välissä kasvaa siellä täällä baobab-, mimosa- ja daadelipuita. Liike näytti öiseenkin aikaan olevan varsin vilkasta. Jenne onkin suuri kauppakaupunki. Siitä saa Timbuktu kaikki tarpeensa. Timbuktuun kulkevat sen monilukuiset lotjat ja karavaanit, vieden erillaisia teollisuustuotteitaan.
— Ellei meidän täytyisi jouduttaa matkaa, — virkkoi tohtori, — niin koettaisin laskeutua tähän kaupunkiin. Siellä lienee useampiakin Arabialaisia, jotka ovat matkustaneet Franskassa tai Englannissa, ja joille tällainen kulkuneuvo ei ole outoa. Mutta järkevää tämä pysäys ei olisi.
— Pistäytään sitten, kun ensi kerran tänne tullaan, — nauroi Joe.
— Sitä paitsi tuntuu minusta kuin tuuli pyrkisi kääntymään hiukan itään. Sitä tilaisuutta ei saa laiminlyödä.
Tohtori heitti ulos muutamia tarpeettomia esineitä, tyhjiä pulloja ja tyhjän liha-arkun. Hänen onnistui pysyttää Victoria edullisemmassa ilmakerroksessa. Kello neljä aamulla aurinko toi näkyviin Segen, Bambarran pääkaupungin. Sen tuntee helposti neljästä eri kaupungista, joista se on kokoonpantu, maurilaisista moskeoistaan ja edestakaisin liikkuvista lautoistaan, jotka kuljettavat asukkaita kaupungista toiseen. Mutta matkamiehiä ei kaupungista nähty, eivätkä hekään mitään nähneet, he kun kiivasta vauhtia kulkivat luoteiseen. Tohtorin levottomuuskin alkoi vähitellen antaa perää.
— Vielä kaksi päivää tätä suuntaa yhtä nopeasti, niin jo saavumme
Senegalin virralle.
— Ja silloin olemme ystäväin luona, niinkö? — kysyi Skotlantilainen.
— Emme aivan vielä. Hätätilassa, jos Victoriakin jättäisi meidät pulaan, pääsisimme sittenkin miten kuten franskalaisille alueille. Mutta jos se kestää vielä sittenkin parisen sataa kilometriä, niin pääsemme ilman väsymystä, ilman vaaroja, iloisin mielin hamaan länsirantaan asti.
— Ja siihen loppuu lappamiset! — arveli Joe. — Voi sentään! Jollei minussa olisi niin palava halu päästä kertomaan tämän matkan vaiheista, niin en ikinä tahtoisi astua jalkaani maahan! Luuletteko, tohtori, että ne hyvinkin uskovat meidän kertomuksiamme?
— Kukapa tietää, poikani? Kumoamaton tosiasia on kumminkin tämä: tuhannet todistajat ovat nähneet meidän lähtevän Afrikan toisesta rannasta, ja tuhannet saavat nähdä meidän laskevan maihin toisessa.
— Hoh-hoijaa! — lausui Joe, syvästi huoaten. — Jo minä yhdenkin kerran saan kaipauksella muistella kultamalmejani! Nehän ne olis antaneet painoa meidän kertomuksille, niin ett'ei kenenkään olis päähänkään pälkähtänyt ruveta niitä epäilemään. Yksi kuulija yhtä kultagrammaa kohti, — aatelkaas sitä väen paljoutta, joka olisi tullut minua kuulemaan ja minua ihmettelemään!