YHDESVIIDETTÄ LUKU
Lähemmäs Senegalia. — Victoria laskeutuu laskeutumistaan. —
Marabuuti El Hadshi. — Pahoja vuoria. — Joen temppu.
Toukokuun 27:nä, kello yhdeksän aamulla, esiintyi maisema uudessa muodossa. Vähitellen kohoavassa maanpinnassa alkoi näkyä mäkiä, ja tämä tiesi vuoriston läheisyyttä. Pian oli kuljettava vuorenseljänteen yli, joka erottaa Nigerin ja Senegalin laaksot toisistaan, ja josta toiset virrat lähtevät Guinan lahteen, toiset Kap Verdin poukamaan.
Tätä osaa Afrikaa, hamaan Senegaliin asti, pidetään vaarallisena seutuna. Fergusson tiesi sen edeltäjäinsä kertomuksista. Heillä oli ollut tuhansia kärsimyksiä ja vaaroja kestettävinä täkäläisten rajujen neekerien keskuudessa. Turmiollinen ilman-ala oli tuhonnut useimmat Mungo-Parkin seuralaisista. Fergusson päätti siis kaikin mokomin karttaa laskeumasta maahan näissä tuhoisissa seuduissa.
Mutta hän ei saanut hetkenkään lepoa. Victoria laskeutui tuntuvalla tavalla. Täytyi taaskin heittää ulos enemmän tai vähemmän tarpeettomia esineitä, vallankin vuorenseljänteitten yli kuljettaessa. Ja tätä kesti kolmatta sataa kilometriä. Tuo alinomainen nouseminen ja laskeminen kävi rasittavaksi. Pallo, tämä uuden-aikainen Sisyfon kallio, joka myötäänsä vieri alas, oli käynyt yhä vajaammaksi, pitemmäksi, ja tuuli painoi kuopilleen sen velttoa päällystä.
— Onkohan pallossa halkeamia? — kysyi Kennedy, tuon huomattuansa.
— Ei, — vastasi tohtori, — mutta guttaperkka on nähtävästikin pehmennyt tai sulanut kuumuudesta, ja tafta läpäisee vetyä.
— Mikäs neuvoksi nyt?
— Sitä on mahdoton auttaa. Meidän täytyy keventää painoa, se on ainoa keino; täytyy heittää pois, mitä vaan sopii.
— Mutta mitä? — kysyi Skotlantilainen, katsellen ympärilleen jo ennestäänkin kovin vajaantuneessa gondolissa.
— Irroitetaan teltta, joka painaa sangen paljon.
Joe kiipesi sen renkaan ulkopuolelle, joka piteli koossa verkon köysiä, sai siellä helposti irti teltan paksut uutimet ja heitti ne alas.
— Siin'on mieluisa saalis kokonaiselle heimolle murjaaneja, — virkkoi hän; — tuhatkunta heitä näistä varmaan puvun saa, sillä se väki se on säästävänpuoleista kankaissa.
Pallo kohosi jonkun verran, mutta pian se alkoi ilmeisesti lähetä maata jälleen.
— Lasketaan maahan, — sanoi Kennedy, — ja katsotaan, mitä voisi tehdä tuolle päällykselle.
— Usko minua, Dick, ei ole mitään keinoa, millä korjata sitä.
— Mitäs me sitten teemme?
— Me uhraamme kaikki, mikä ei ole välttämättömän tarpeellista. Minä en tahtoisi millään ehdoin laskea maihin näissä seuduin, missä nuo metsät, joitten yli nyt parast'aikaa kuljemme, ovat kaikkea muuta kuin turvallisia.
— Jalopeurojako muka on vai muita hyenoja? — kysyi Joe ylenkatseellisesti.
— Pahempaakin, poikaseni; ihmisiä on, julmimpia koko Afrikassa.
— Mistä sen tietää?
— Edellisten matkustajain kertomuksista. Franskalaiset, joilla on siirtomaa Senegalissa, ovat sitä paitsi saaneet olla alituisissa tekemisissä läheisten heimojen kanssa. He ovat jatkaneet tutkimuksiansa Senegal virran polveketta myöten ja huomanneet senpuoliset seudut kokonaan autioiksi sodan ja rosvousten jäljiltä.
— Milloinka sellaista on tapahtunut?
— Vuonna 1854 muuan marabuuti Al-Hadshi, joka sanoi saaneensa taivaasta ilmestyksen, niinkuin Muhammedikin, yllytti kaikki sikäläiset heimot sotaan uskottomia, se on Europpalaisia, vastaan. Kolmen uskonkiihkoisen lauman johtajana hän hävitti perinpohjin Senegalin ja sen lisäjoen Falemen välisen seudun, säästämättä ainoatakaan kylää tai majanpahaistakaan, ryöstäen ja murhaten. Jatkaen hirmutöitään yhä pohjoisemmas, hän uhkasi vihdoin Medinan linnaa, jonka Franskalaiset olivat rakentaneet Nigerin varrelle. Sankarimaisesti torjui siinä hänen hyökkäyksiänsä Paul Holl kokonaista kuusi kuukautta, melkein ilman muonavaroja ja ampumatarpeita, kunnes översti Faidherbe saapui hänelle avuksi. Al-Hadshi lyötiin ja pakeni rosvojoukkoineen näihin seutuihin. Ei olisi hauska joutua hänen käsiinsä.
— Emmekä joudu, — vakuutti Joe, — vaikka täytyisi gondolista heittää pois kaikki tyyni, paitsi ampumaneuvoja.
— Emmehän enää kaukana ole Senegalin virrasta, — virkkoi tohtori, — mutta pahoin pelkään, ett'ei pallo jaksa kuljettaa meitä sinne saakka. Sitä paitsi on muuan seikka, joka minua huolestuttaa.
— Mikä niin?
— Meidän täytyy kulkea vuorten yli, ja se käy vaikeaksi, sillä minä en voi enää lisätä pallon nousuvoimaa kovimmallakaan kuumuudella.
— Victoria parka! — huokasi Joe. — Siihen on ennättänyt jo kiintyä kuin merimies laivaansa! Eihän se enää sama ole kuin lähdettäissä, mutta synti olis puhua siitä pahaa! Se on palvellut meitä kuin mies, ja ihan minulta sydän siihen paikkaan pakahtuu, jos pitää jättää se.
— Ole rauhassa, Joe! Emme sitä hevin heitä. Se palvelee meitä vielä, kunnes kokonaan nääntyy. Kestäköönhän vielä neljäkolmatta tuntia.
— Ei se kestä, — puhui Joe, tarkastellen palloa; — laihtuu poloinen laihtumistaan. Mennyttä se on kalua, Victoria rukka!
— Ellen erehdy, — virkkoi Kennedy, — tuolla taivaanrannassa näkyy sinun mainitsemiasi vuoria.
— Niitä ne ovat, — vastasi tohtori, katsottuaan kiikariin; — hyvin näyttävät korkeilta. Mitenkähän pääsemme niitten yli?
— Eikö niitä sopisi kiertää?
— Tuskin. Katsos, minkä mahdottoman alan ne täyttävät: melkein puolet näköpiiriä.
— Ihan niillä näkyy olevan meininki piirittää meidät ylt'ympariltä, — virkkoi Joe; — niitä tulee sekä vasemmalta että oikealta.
— Täytyy ehdottomasti päästä niitten yli.
Nuo vaaralliset vastukset näkyivät lähenevän erinomaisen nopeasti; paremmin sanoen: tuuli kiidätti Victoriaa teräviä huippuja kohti. Täytyy kohota, maksoi mitä maksoi, muutoin törmätään niitä vastaan.
— Joe, kaada vesi ulos, — sanoi Fergusson; — jätä vaan yhden päivän varat.
— Sinne meni! — virkkoi Joe.
— Kohoaako? — kysyi Kennedy.
— Hiukan, noin viisitoista metriä, — vastasi tohtori, joka ei kääntänyt silmiäänkään barometrista. — Mutta se ei riitä.
Olisi todellakin pitänyt kohota vielä vähintänsä 150 metriä.
Hormia varten varustettu vesi kaadettiin sekin pois. Jäljelle jäi vaan moniahta litrallinen. Mutta ei siinäkään kylliksi.
— Ja yli vaan täytyy päästä, — puhui tohtori.
— Tyhjennetään kaikki arkut ja viskataan ne ulos, — virkkoi Kennedy.
— Sinne ne meni. On se vähän ikävää, kun tuolla viisiä pala palalta…
— Ja sinä, Joe! Älä yritäkään uudistamaan tuonottaista uhrautumistasi!
Vanno, ettes jätä meitä, käyköön miten hyvänsä.
— Olkaa huoleti, tohtori; ei erota, ei.
Victoria oli kohonnut jälleen puolisen sataa metriä, mutta yhä vieläkin oli vuoren huippu korkeammalla. Heidän edessään oli melkein pystysuora seinä, joka ylhäällä päättyi teräväksi kärjeksi. Se oli vielä ainakin 60 metriä matkamiesten yläpuolella.
— Kymmenen minutin perästä gondoli särkyy tuota kivimuuria vasten, ellei meidän onnistu päästä sen yli.
— Siis, tohtori?
— Jätä pelkkä pemmikani gondoliin ja viskaa muut lihat ulos.
Jälleen keveni pallo parilla sadalla kilolla. Se kohosi tuntuvasti, mutta mitäpäs siitäkään, ellei pallo pääse vuoren huipun yli! Tila oli kauhea. Victoria riensi ankaraa vauhtia … pian on kuuluva kauhea täräys ja gondoli on säpäleinä.
Tohtori loi silmäyksen ympäri gondolia.
Se oli melkein tyhjä.
— Ole valmiina, Dick, jos tarvitaan, heittämään laidan yli kaikki pyssysi.
— Pyssytkö! — huudahti metsästäjä säpsähtäen.
— Ystävä hyvä, jos kerran pyydän, niin en sitä tarpeettomasti tee.
— Samuel! Samuel!
— Sinun pyssysi, kruutisi ja lyijysi, — meidän henkemme saattaa riippua niistä.
— Jo ollaan lähellä! — huusi Joe, — jo ollaan lähellä!
Kymmenen metriä! Ja vuori on vieläkin kymmenen metriä korkeammalla. Joe sieppasi makuuvaatteet ja heitti ne ulos. Virkkamatta mitään Kennedylle, hän viskasi samassa muutaman luoti- ja haulisäkinkin.
Pallo kohosi. Se nousi kovan-onnen huipun yläpuolelle ja auringonsäteet välähtivät sen yläosassa, mutta gondoli oli teräväsärmäisten kivien alapuolella ja uhkasi joka silmänräpäys särkyä niihin.
— Kennedy! Kennedy! — huudahti tohtori, — heitä pyssyt taikka olemme hukassa!
— Älkää vielä, mr Kennedy! Älkää vielä!
Kennedy kääntyi ja näki Joen katoavan gondolin laidan yli.
— Joe! Joe! — kiljaisi hän.
— Onnetonta! — sanoi tohtori.
Vuoren huippu saattoi tällä kohtaa olla viisi kuusi metriä leveä; sen toisella puolen alkoi vähemmin jyrkkä rinne. Gondolin pohja ulottui parahiksi huipun pintaan. Narahdellen se liukui teräviä kiviä myöten.
— Jo päästään! Jo päästään!… Jo päästiin! Fergussonin sydän hypähti ilosta.
Pidellen käsillään kiinni gondolin pohjasta juoksi pelvoton Joe vuoren palttaa myöten, siten keventäen palloa omalla painollansa. Hänen täytyi samassa lujasti pidätellä sitä, se kun pyrki karkaamaan hänen kouristaan.
Päästyään toiselle laidalle ja nähtyään kuilun edessänsä, Joe ponnahti kaikin voimin, tarttui nuoriin ja kiipesi kumppaliensa luokse.
— Kaikiss' näiss' ollaan! — virkkoi hän.
— Uljas Joe! Ystävä kallis! — lausui tohtori liikutettuna.
— Eikös ja! — vastasi Joe. — Minkä minä tein, en minä sitä teidän tähtenne tehnyt, vaan mr Kennedyn karbiinin tähden! Minä jäin hänelle velkaa tuossa kahakassa tuonoin Arabialaisten kanssa. Minulla on tapana maksaa velkani, ja nyt olemme kuitit, — lisäsi hän, ojentaen metsämiehelle tuon lempipyssyn. — Kovin olisi minun ollut vaikea nähdä noin hyväin ystäväin eroavan toisistaan.
Kennedy ojensi hänelle kätensä, kykenemättä sanomaan sanaakaan.
Victorian tehtävänä oli nyt vain laskeutua, ja sitä sen oli helppo tehdä. Pian se oli tullut 60 metrin päähän maasta ja jäi tasapainoon. Maaperä näytti sangen epätasaiselta. Siinä oli koko joukko mäkiä, ja niitä olisi öiseen aikaan ollut vaikea karttaa pallolla, joka ei enää ota totellakseen. Ilta pimeni nopeaan, ja tohtori, niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti pakostakin pysähtyä huomiseksi.
— Kunpa löytäisimme sopivan paikan, mihin käydä yöksi, — virkkoi hän.
— Vai niin! — vastasi Kennedy. — Päätit vihdoinkin.
— Niin, olen kauan aikaa punninnut erästä ehdotusta, jonka me panemme täytäntöön. Kello ei ole kuin kuusi; meillä on siis aikaa kyllä. Joe, laske ankkurit.
Joe totteli.
— Täällä näkyy olevan taaja metsä, — puhui tohtori. — Ankkuri tarttuu kaiketi jonkun puun latvaan. En millään ehdoin suostuisi olemaan yötä maassa.
— Sopiiko meidän astua maihin? — kysäisi Kennedy.
— Mitä varten? Sanon vieläkin kerran, että meidän olisi vaarallista erota toisistamme. Sitä paitsi minä tarvitsen teidän apuanne erääsen vaikeaan työhön.
Victoria, liukuessaan suunnattoman tuuheitten latvain yli, pysähtyi äkisti. Ankkurit olivat tarttuneet kiinni.
Tuuli hiljeni illemmalla, ja pallo oli melkein aivan asemillaan. Sen alla muodostivat sykomoripuitten latvat laajan, vehreän pinnan.