KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ylevämielinen kiista. — Viimeinen uhraus. — Ohennus-apparaati. —
Joen näppäryys. — Puoliyö. — Tohtorin vartio. — Kennedyn vartio. —
Hän nukahtaa. — Tulipalo. — Huudot. — Kantaman ulkopuolella.

Tohtori mittasi asemansa tähtien mukaan. Senegaaliin ei ollut täyttä viittäkymmentäkään kilometriä.

— Kaikki, minkä me voimme tehdä, hyvät ystävät, — puhui hän, — on päästä virran yli, mutta kosk'ei meillä ole käytettävinä siltaa eikä venheitä, niin täytyy meidän turvautua yksinomaa palloon, ja sitä varten on Victoria vieläkin kevennettävä.

— Mutta millä keinoin, sitä minä en ymmärrä, — vastasi metsästäjä, peljäten jälleen pyssyjänsä. — En tiedä muuta neuvoa kuin että yksi meistä päättää uhrautua, jäädä jälkeen … ja nyt on minun vuoroni saada se kunnia.

— Tonttuja kans! — virkkoi Joe. — Minullahan on kokemusta.

— Ei tässä nyt ole kysymyksessä syöstä järveen, hyvä ystävä, vaan päästä jalkaisin meren rannalle, ja minä olen hyvä astuja ja hyvä metsästäjä.

— En suostu, en, vaikka! … intti Joe.

— Teidän ylevämielinen kiistanne on tarpeetonta, uljaat ystävät, — puhui Fergusson; — toivoakseni ei meidän tarvitse moiseen keinoon ryhtyä, mutta jos niinkin kävisi, niin emme sittenkään erkanisi, vaan yhdessä astuisimme halki tämän maan.

— Se oli kohdalleen sanottu, — virkkoi Joe; — eikä tuommoinen jalkapatikka meille pahaa teekään.

— Mutta ennen sitä, — sanoi tohtori, — täytyy meidän ryhtyä viimeiseen keinoon, saadaksemme Victorian keveämmäksi.

— Ja mihin? — kysyi Kennedy; — sitä olisi hauska kuulla.

— Meidän täytyy päästä hormin arkuista, Bunsenin pattereista ja spiraliputkesta. Ne painavat noin 500 kiloa, ja se on liian raskas taakka kuljettaa ylä-ilmoissa.

— Mutta Samuel, milläs keinoin sinä sitten ohennat kaasua?

— En ohenna ollenkaan. Meidän täytyy tulla toimeen ilman.

— Mutta…

— Kuulkaa nyt, hyvät ystävät! Olen tarkoin laskenut, kuinka paljo meille vielä jää nousuvoimaa. Siinä on tarpeeksi kantamaan meidät kaikki kolme vähine tavaroinemme. Meidän painomme on tuskin 250 kiloa, siihen lukien molemmat ankkuritkin, jotka aion säilyttää.

— Hyvä ystävä, — vastasi tohtori. — Sinä ymmärrät nämä asiat paremmin kuin kukaan muu. Sano vaan, mitä on tehtävä, niin me teemme.

— Se on vissi se, tohtori.

— Sanon vielä kerran, niin raskaalta kuin tuntuukaan: meidän täytyy panna kalusto altiiksi.

— Pannaan! — toisti Kennedy.

— Toimeen vaan! — huudahti Joe.

Ei ollut helppoa se työ. Apparaatit piti ottaa irti pala palalta. Ensin nostettiin seoksen, sitten hormin arkku ja vihdoin se, missä vesi hajaantui alkuaineksiinsa. Tarvittiin kolmen miehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin arkut saatiin irti gondolin pohjasta, johon ne olivat lujasti kiinnitetyt, mutta Kennedyn voima, Joen notkeus ja tohtorin kekseliäisyys teki sen, että työ onnistui. Mikä irti saatiin, se heitettiin heti ulos, ja ne katosivat näkyvistä, tehtyään joka kerta suuren aukon sykomorien tuuheisin latvoihin.

— Neekerit ne tietenkin ällistyy, — arveli Joe, — kun löytävät metsästä tällaisia vehkeitä; kyllä kai ne niitäkin jumalinaan kumartaa pokkuroivat.

Sitten tuli pallon ja spiralin välisten putkien vuoro. Helppo oli katkaista gondolin yläpuolelta kautshukkinivelet, mutta vaikeampaa oli putkien irroittaminen, ne kun olivat kiinni itse pallon sisässä.

Siinä työssä osoitti Joe erinomaista näppäryyttä. Paljain jaloin, jott'ei turmelisi päällysverhoa, hän kiipesi köyttä myöten pallon ylimmäiseen päähän asti, ja siellä, toisella kädellään pidellen kiinni tällä liukkaalla pinnalla, irroitti torvien ulkopuoliset mutterit. Silloin oli helppo vetää ne pallon sisästä ulos sisäaukon kautta, joka jälleen lujilla siteillä köytettiin kiinni ilmanpitäväksi.

Päästyään näin suuresta painosta, Victoria ojensihe pystyyn ja veti ankkuriköyden tiukalle.

Puolen-yön aikana oli työ saatu onnellisesti päätetyksi, vaikka olivatkin tekijät uupuneita. Hätä hätää syötiin illallinen, pemmikaania ja kylmää groggia, sillä tohtorilla ei ollut enää antaa lämmikettä Joelle.

Sitä paitsi oli Joe, niinkuin Kennedykin, peräti uupunut.

— Pankaa maata ja nukkukaa, hyvät ystävät, — sanoi Fergusson. — Minä otan ensimmäisen vartion, herätän kello kaksi Kennedyn, ja hän taas herättää Joen kello neljä. Kello kuusi lähdemme matkaan, ja taivas suojelkoon meitä tänä viimeisenä matkapäivänä!

Ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kennedy ja Joe oikaisivat itsensä gondolin pohjalle ja vaipuivat heti syvään uneen.

Yö oli tyyni. Pilvi kietoi välistä verhoonsa kuun, joka kävi viimeistä neljännystään, tuskin jaksaen hälventää yön pimeyttä. Fergusson nojasi gondolin laitaan ja tähysteli ympärilleen. Hän tarkasteli huolellisesti latvain muodostamaa levättiä allansa, joka esti häntä näkemästä maahan asti. Pieninkin risaus herätti hänessä epäluuloa, ja hän koetti saada selityksen kaikkeen, yksin lehden hiljaiseen väräykseenkin.

Hän oli siinä herkässä mielentilassa, joka yksinäisyydessä käy kahta herkemmäksi, jolloin ihmistä väkistenkin pyrkii kammottamaan. Moisen matkan tehtyänsä, niin monet vastukset voitettuansa, päämääräänsä juuri saapumaisillaan — eihän kummakaan, jos ihminen käy rauhattomaksi, hänen hermonsa jännittyvät, ja matkan pää ihan silmissä pakenee yhä loitommas.

Sitä paitsi ei asema ollut ensinkään turvallinen keskellä raakalaisten aluetta, vieläpä sellaisella kulkuneuvolla, joka saattaa tehdä kiusaa minä hetkenä hyvänsä. Tohtori ei enää luottanut palloonsa ehdottomasti. Se aika oli ohitse, jolloin se empimättä oli totellut tohtorin käskyjä.

Näissä miettein tohtori oli välisti kuulevinaan jotain epämääräistä humua salolta hänen allansa; luulipa hän joskus nähneensä tulenkin tuikahtavan puitten välitse. Hän tarkasteli yökiikarillaan joka haaralle, mutta ei nähnyt mitään. Tuntui kuin olisi hiljaisuus entistä syvempi.

Se oli kaiketi pelkkää harhanäköä ja harhakuuloa. Vartionsa valvottuaan, hän herätti Kennedyn ja pyysi hänen pysymään hyvin valppaana. Hän laskeusi Joen viereen ja nukkui.

Kennedy sytytti piippunsa ja hieroskeli silmiään, jotka eivät tahtoneet pysyä auki. Hän nojausi yhteen nurkkaan ja rupesi polttamaan kiivaasti, unta karkoittaakseen.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vieno tuuli leyhytteli puitten latvoja ja huojutteli hiljakseen gondolia, houkutellen metsästäjää unen helmoihin. Hän koetti vastustaa, avasi silmänsä monta kertaa, tähysteli synkkään yöhön, mitään näkemättä. Mutta väsymys sai vallan… Hän nukahti.

Miten kauan hän lienee ollut tuossa tiedottomuuden tilassa, sitä hän ei voinut sanoa. Hän heräsi omituiseen räiskeesen.

Hän hieraisi silmiään ja nousi pystyyn. Kova kuumuus leyhähti häntä vastaan.

Metsä oli tulessa.

— Tulipalo! tulipalo! — huusi hän, selvään käsittämättä itsekään, mitä oli tapahtunut.

Toiset heräsivät.

— Mikäs on? — kysyi Samuel.

— Tulipalo se on! — virkkoi Joe. — Mutta mitenkäs…

Samassa kuului raju huuto liekehtivien latvain alta.

— Murjaanin pakanat! — huudahti Joe. — Nyt ne vietävät ovat pistäneet metsän palamaan, paistaakseen meidät siihen paikkaan!

— Ne on Talibeja, Al-Hadshin marabuuteja epäilemättä! — sanoi tohtori.

Tulinen kehä kiertyi Victorian ympärille. Kuivan puun räiskinä sekaantui tuoreitten oksien pihinään. Lianit, lehdet, koko elävä osa kasvullisuutta joutui tuhoavan elementin saaliiksi. Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä. Pitkät puut kohottivat mustaa runkoansa tässä palavassa pätsissä, oksillaan hehkuva hiilos. Suunnaton liekkien leimu heiasteli pilvistä. Matkamiehistä tuntui kuin olisivat joutuneet keskelle palavaa kuilua.

— Paetkaamme maahan! — huusi Kennedy. — Siinä ainoa pelastus.

Mutta Fergusson pidätti hänet lujalla kädellä. Samassa hän riensi ankkuriköyden ääreen ja löi sen yhdellä kirveen-iskulla poikki. Liekit olivat kohonneet korkealle ja pyrkivät jo nuoleskelemaan pallon kupeita, kun samassa Victoria, siteistään päästyänsä, ponnahti seitsemättä sataa metriä ylä-ilmoihin.

Kauhea huuto kajahti alhaalta metsästä, ja samassa kuului ankara pyssyjen pauke.

Tuuli tarttui palloon ja läksi kiidättämään sitä länttä kohti.

Kello oli silloin neljä aamulla.