KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Talibit. — Takaa-ajo. — Hävitetty maa. — Tuuli hiljenee. — Victoria laskee. — Viimeiset ruokavarat. — Victorian hypyt. — Puolustus kiväritulella. — Tuuli paisuu. — Senegalin virta. — Guinan putoukset. — Kuuma ilma. — Virran poikki.
— Ellemme kaikiksi varoiksi olisi keventäneet palloa eilis-iltana, — sanoi tohtori, — olisimme auttamattomasti olleet hukassa.
— Sellaista se on, kun ajoissa eteensä katsoo, — arveli Joe; — ehjin nahoin pääsee, ja sehän on varsin luonnollista.
— Ei kaikki vaara vielä ole ohitse, — virkkoi tohtori.
— Mitäs sinä pelkäät? — kysyi Dick. — Eihän Victoria pääse laskeumaan sinun luvattasi. Ja vaikka läskisikin?
— Vaikkako? Katsohan Dick!
Tuskin oli metsänrinne jäänyt heistä taakse, niin jo he huomasivat noin kolmekymmentä ratsastajaa, leveät housut jalassa ja burnuusi liehumassa hartioilla, kellä keihäs, kellä musketti kädessä. He ajoivat hiljaista laukkaa vilkkailla ja tulisilla hevosillaan samaa suuntaa kuin Victoriakin, joka kulki kohtalaista vauhtia.
Matkustajat huomattuansa, he päästivät rajun huudon, aseitansa heiluttaen. Viha ja uhka kuvautui heidän tummanruskeissa kasvoissaan, jotka vielä julmemman näköisiksi teki harva, mutta törröttävä parta. Keveästi he ratsastivat Senegalin joenlaaksoon viettäviä rinteitä myöten.
— Niitä ne ovat! — sanoi tohtori, — verenhimoisia Talibeja, Al-Hadshin raivoisia marabuuteja! Kernaammin olla synkällä salolla, keskellä metsänpetoja, kuin joutua noitten rosvojen käsiin.
— Eivät ne ainakaan miellyttävän näköisiä ole, nuo väkevät roistot — virkkoi Kennedy.
— Hyvä toki, ett'ei noilla pedoilla ole siipiä, — tokaisi Joe; — ja onhan sekin jo jotain.
— Katsokaas, — puhui Fergusson, — katsokaa hävitystä noissa kylissä, noita poltetuita majoja! Se on heidän työtänsä. Ja tuolla, missä ennen viljavainiot rehoittivat, ei kasva enää korttakaan.
— Mutta eiväthän he missään tapauksessa voi saavuttaa meitä, — sanoi
Kennedy. — Heti kuin olemme päässeet virran yli, olemme turvassa.
— Niin kyllä, Dick, mutta me emme saa laskeutua, — sanoi tohtori, katsoen barometriin.
— Parasta on — virkkoi Kennedy, — että varoiksi panemme pyssyt kuntoon, Joe.
— Eipä haittaa, mr Kennedy. Nyt sen näkee, kuinka hyvä oli, ett'ei pyssyjäkin riputeltu pitkin teitä.
— Mun karbiinini! — huudahti metsämies. — Toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse erota siitä.
Ja Kennedy latasi sen erittäin huolellisesti. Kruutia ja luoteja oli vielä jäljellä riittävä määrä.
— Kuinka korkealla me olemme nyt? — kysyi hän tohtorilta.
— Noin 225 metriä; mutta nyt emme enää saata mielinmäärin nousta ja laskea, päästäksemme myötäisempiin ilmavirtoihin. Me olemme nyt kokonaan pallon varassa.
— Harmillista! — virkkoi Kennedy. — Tuuli on hyvinkin keskinkertainen, mutta jos olisimme joutuneet sellaisen orkaanin valtaan kuin tuonottain, niin olisi tuo rosvojoukko jo aikaa sitten silmänkantaman takana.
— Mutta nuo konnat seuraavat meitä eivätkä häpeäkään, — sanoi Joe; — tuommoista hiljaista hyppyä, niinkuin ois lystireissua vaan.
— Jos olisimme lähempänä, — virkkoi metsästäjä, — niin minua huvittaisi tiputella ne maahan yksitellen.
— Niinpä niinkin, — vastasi Fergusson, — mutta lähempänä olisivat silloin hekin, ja Victoria olisi liiankin hyvä pilkku heidän pitkille musketeilleen. Kuinka meidän kävisi, jos palloon tulisi reikiä, saat itse päättää.
Talibien takaa-ajoa kesti koko aamupuolen. Kello yhdentoista tienoissa edellä puolenpäivän oli pallo kulkenut tuskin kolmeakaan kymmentä kilometriä länteen.
Tohtori tarkasteli pienimpiäkin pilvenpilkkuja taivaanrannassa, yhä peljäten muutosta säässä. Jos tuuli heittää heidät takaisin Nigeria kohti, kuinkas silloin? Sitä paitsi hän huomasi pallon yhtämittaa laskeutuneen lähtöhetkestä asti runsasta 90 metriä, ja Senegal oli vielä 22 kilometrin päässä. Nykyistä vauhtia kestäisi kulku sinne vielä kolme tuntia.
Samassa vetivät uudet huudot hänen huomionsa puoleensa. Talibit kiihoittivat hevosiansa.
Tohtori katsahti barometriin ja ymmärsi syyn heidän huutoonsa.
— Laskeutuuko pallo? — kysyi Kennedy.
— Laskeutuu.
— Pahus sentään!
Neljänneksen tunnin perästä ei gondoli ollut kuin 15 metrin päässä maasta. Tuuli puhalsi kumminkin kovemmin. Talibit jouduttivat hevosiansa, ja äkkiä kajahti yhteislaukaus musketeista.
— Kovin on otus kaukana, kanaljat! — huudahti Joe. — Paras on pitää noita hirtehisiä hiukan loitompana.
Samassa hän tähtäsi etummaista ratsastajaa ja laukaisi. Talibi kaatui maahan. Muut pysähtyivät, ja siten pääsi Victoria taas hyvän matkaa edelle.
— Varovaisia ovat, — virkkoi Kennedy.
— Sillä tietävät varmasti saavansa meidät kiinni, — vastasi tohtori. — Ja se heidän onnistuukin, jos pallo laskeutuu vielä alemmas. Meidän täytyy väistämättömästi kohota korkeammalle.
— Mitäs heitetään? — kysyi Joe.
— Loput pemmikaanivarastoa! Siten pääsemme ainakin viidestätoista kilosta.
— Tuolla lailla noin! — sanoi Joe, täytettyään tohtorin käskyn.
Gondoli, joka oli jo kajoamaisillaan maahan, kohosi ylemmäs, ja Talibit ulvahtivat jälleen, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi Victoria uudelleen laskea kiiruusti. Vety pakeni päällyksen huokosista.
Pian oli gondoli taaskin kajoamaisillaan maahan. Al-Hadshin neekerit lähenivät lähenemistään. Mutta, niinkuin tällaisissa tapauksissa usein sattuu, tuskin oli gondoli tärähtänyt maahan, niin jo ponnahti pallo samalla ylös, laskeutuakseen jälleen parin kilometrin päässä toistamiseen maahan.
— Emme sittenkään pääse pakoon! — tiuskasi Kennedy vimmoissaan.
— Joe! — huusi tohtori. — Viskaa ulos viinat, instrumentit, kaikki, mikä vähänkin painaa. Viskaa viimeinen ankkurikin, sillä nyt se on välttämätöntä!
Joe heitti mitä käskettiin, mutta vähänpä siitä oli hyötyä, sillä pallo, kohottuaan hiukan, painui jälleen maata kohti. Talibit kiitivät perässä. Nyt he olivat noin parin sadan askeleen päässä.
— Joe! Molemmat pyssyt!
— Ei ladattuina kumminkaan, — vastasi Kennedy.
Neljä perättäistä laukausta pamahti, ja neljä Talibia kaatui maahan, rosvojoukon raivoisasti kirkuessa.
Victoria kohosi taas. Se ponnahteli arvaamattoman pitkissä kaarissa kuni summattoman suuri gummipallo. Omituinen näky tuo: poloiset koettavat paeta jättiläis-askelin, ja näyttää kuin he, muinaisen Antaion lailla, saisivat uutta voimaa joka kerta kuin maahan kajoavat. Mutta pitihän tämänkin kerran päättyä.
Puolipäivä läheni. Victoria väsyi, oheni, piteni; päällys veltostui, litistyi; sen hauraat poimut vingahtelivat toisiansa vasten.
— Taivas on hyljännyt meidät, — lausui Kennedy; — meidän täytyy pudota maahan.
Joe ei vastannut mitään; hän katsahti vain tohtoriin.
— Ei! — sanoi Fergusson. — Meillä on vielä lähes 70 kiloa heitettävänä.
— Mitä niin? — kysyi Kennedy.
Hänen mieleensä iski, että tohtori oli äkkiä tullut mielipuoleksi.
— Gondoli! — vastasi tämä. — Tarttukaamme verkkoon! Sen silmukoissa saatamme pysytellä, kunnes olemme päässeet virran yli.
Ja hetkeäkään epäilemättä nämä uljaat miehet turvautuivat tähän pelastuskeinoon. He tarttuivat verkon silmukoihin, niinkuin tohtori oli käskenyt. Ja Joe, toisella kädellään pidellen kiinni, hakkasi toisella gondolin köydet poikki. Se irtaantui juuri kuin pallo oli lopullisesti putoamaisillaan maahan.
— Eläköön! eläköön! — huusi hän.
Pallo kohosi 90 metriä.
Talibit kiihoittivat ratsujansa. He joutuivat tulista vauhtia, mutta Victoria oli kohdannut kovemman tuulen ja kiiti nyt nopeasti erästä vuorta kohti, joka näkyi taivaanrannassa. Tämä oli varsin edullista pakeneville, sillä he saattoivat kulkea vuoren yli, jota vastoin Al-Hadshin joukon täytyi kiertää pohjoisen puolelta.
Ystävykset pitelivät verkosta kiinni. Heidän oli onnistunut saada se solmituksi alapuoleltansa, jotenka siitä sukeutui suuri, läpättävä tasku. Tuskin oli vuoren yli päästy, kun tohtori huudahti:
— Virta näkyy! Tuolla on Senegal!
Ja todellakin: kolmen, neljän kilometrin päässä vieritteli virta laajoja vesiään. Vastainen ranta, matala ja hedelmällinen, tarjosi turvallisen tyyssijan ja sopivan paikan laskeutua maihin.
— Vielä neljännestuntia, — sanoi Fergusson, — niin olemme pelastetut.
Mutta toisin piti tapahtua. Tyhjä pallo vaipui vaipumistaan alas maahan, joka oli melkein kaikkea kasvullisuutta vailla. Se oli röyhyistä kivikkorinnettä; siellä täällä moniahta pensas ja kuihtunutta ruohoa auringon polttamalla pohjalla.
Victoria kolahti useampia kertoja maahan ja kohosi taas; ponnahdukset kävivät yhä matalammiksi ja lyhemmiksi. Vihdoin se tarttui verkoistaan kiinni baobabin pitkiin oksiin. Se oli ainoa puu tässä erämaassa.
— Kaikki on lopussa! — virkkoi metsästäjä.
— Ja rantaan ei ole kuin sata askelta, — liitti Joe.
Poloiset astuivat maahan, ja tohtori läksi seuralaisineen astumaan rantaa kohti. Tällä kohtaa kuului virralta päin kovaa kohinaa. Rantaan päästyä tunsi Fergusson siinä Guinan putouksen. Ei yhtään venhettä, ei yhtään elävää olentoa näkyvissä.
Kuusisataa metriä leveänä vyörytti Senegal tässä kovalla pauhinalla vesiään 45 metriä korkeasta putouksesta. Virran suunta oli idästä länteen, mutta kallioinen ranta, joka siltä sulki tien, kulki pohjaisesta etelään. Keskellä putousta seisoi paateroita, kummallisia muodoilleen, niinkuin kivettyneet eläimet vedenpaisumuksen takaisilta ajoilta.
Mahdotonta oli päästä tämän huimaavan putouksen yli; se oli ilmeistä.
Kennedy teki vastoin tahtoansakin epätoivoisen liikkeen.
Mutta Fergusson huudahti:
— Ei vielä ole kaikki lopussa. — Ja tuossa hänen äänessään kajahti palanen tarmokasta rohkeutta.
— Tiesinhän minä sen, — virkkoi Joe, järkähtämättömästi luottaen isäntäänsä nyt, niinkuin ainakin.
Nuo kuivettuneet ruohot olivat tohtorissa herättäneet rohkean ajatuksen. Siinä viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän raahasi ystävänsä kiireimmiten palloa kohti.
— Meillä on ainakin tunti käytettävissämme, ennenkuin rosvot saavuttavat meidät. Kootkaa tuota kuivaa ruohoa suuret määrät, vähintänsä puoli sataa kiloa.
— Mitäs niillä? — kysyi Kennedy.
— Kaasua minulla ei enää ole. No niin, me kuljemme virran yli kuumennetun ilman avulla.
— Uljas Samuel! — huudahti Kennedy. — Sinä olet suuri mies!
Joe ja Kennedy ryhtyivät työhön, ja ennen pitkää oli kokonainen pieles ruohoja kertynyt baobabin lähelle.
Sillä välin oli tohtori laajentanut pallon suun, päästettyään venttilin kautta kosteaa vetykaasua ulos. Nyt hän kokoaa kasallisen kuivia ruohoja aukon kohdalle ja sytyttää ne tuleen. Ilmapallo paisuu varsin lyhyessä ajassa kuumasta ilmasta. Sadan Celsius-asteen kuumuus riittää ohentamaan ilman puolta keveämmäksi. Niinpä alkaa Victoriakin paisua; ruohoista ei ole puutetta, ja ihan silmissä sen muoto pyöristymistään pyöristyy.
Kello oli neljännestä vailla yksi.
Silloin tuli pohjoisessa näkyviin Talibien ratsujoukko, noin parin kilometrin päässä. Jo kuului heidän huutojansa ja ratsujen töminää.
— Kahdenkymmenen minutin kuluttua he ovat täällä, — virkkoi Kennedy.
— Kuonoja! ruohoja, Joe! Kymmenen minutin perästä me olemme korkealla.
— Tässä olis, tohtori.
Victoria oli kolmatta osaa vailla täynnään.
— Ystävät! Nyt verkkoon kiinni!
— Se on tehty.
Pallo heilahti. Se merkitsi sen pyrkivän nousemaan. Talibit lähenivät.
Tuskin olivat he enää viidenkään sadan askeleen päässä.
— Pidelkää lujasti kiinni! — huusi Fergusson.
— Olkaa huoleti, tohtori, olkaa huoleti!
Jalallaan vielä lykkäsi tohtori kasallisen ruohoja valkeaan.
Pallo oli nyt täynnään kuumaa ilmaa ja kohosi ylös, pyhkäisten kupeellaan baobabin oksia.
— Nyt sitä lähdettiin, — huudahti Joe.
Vastaukseksi pamahtivat musketit. Yksi luoti hiipasi hänen olkaansa, mutta Kennedy, kurottautuen ulos, laukaisi toisella kädellään karbiininsa, ja kaasi taas yhden vihollisen maahan.
Vimmatun rajut huudot kajahtivat vihollisten joukosta, kun Victoria kohosi lähes 250 metrin korkeuteen. Navakka tuuli tarttui siihen, huojutellen sitä arveluttavalla tavalla; mutta pelvotta katselivat tohtori ja hänen seuralaisensa huimaavaa pyörrettä allansa.
Kymmeneen minuttiin he eivät virkkaneet sanaakaan toisillensa. Vähitellen he sitten alkoivat laskeutua alas virran vastaista rantaa kohti.
Siellä seisoi toistakymmentä miestä franskalaisissa uniformuissa kummastuksissaan, kauhistuneina. Helppo on kuvailla heidän hämmästystään, kun näkivät tämän pallon kohoavan ylös virran oikealta rannalta. He olivat vähällä pitää sitä tähtitieteellisenä ilmiönä. Mutta heidän johtajansa, laivaston luutnantti, ja midshipsman olivat europpalaisista sanomalehdistä lukeneet tohtori Fergussonin uskaliaasta yrityksestä ja käsittivät heti asian oikean laidan.
Pallo, kutistuen kutistumistaan, laski yhä alemmas, uljaat metsästäjät verkossaan. Epätietoiselta näytti kumminkin, ennättävätkö he päästä rannalle asti. Mutta silloin hyökkäsivät Franskalaiset virtaan ja vastaan-ottivat heidät käsivarsilleen samassa silmänräpäyksessä kuin Victoria vajosi veteen muutaman metrin päässä Sengalin vasemmasta rannasta.
— Tohtori Fergusson! — huudahti luutnantti.
— Niin juuri, — vastasi tohtori tyyneesti, — ja hänen kaksi ystäväänsä.
Franskalaiset kantoivat heidät virrasta maihin, sillä välin kuin pallo, puoleksi lyyhistyneenä, jättiläismäisenä rakkona joutui vuolaan virran viedä ja katosi Guinan putouksen kuohuviin pyörteisin.
— Victoria parka! — sanoi Joe.
Kyynel kiertyi väkisinkin tohtorin silmään. Hän levitti kätensä, ja syvästi liikutettuina vaipuivat toiset kaksi hänen syliinsä.