VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Joen historia. — Biddimoahien saari. — Jumaloiminen. — Uponnut saari. — Järven rannat. — Käärmeitten puu. — Jalkamatka. — Kärsimyksiä. — Moskitot ja muurahaiset. — Nälkä. — Victoria näkyy. — Victoria katoo. — Epätoivo. — Räme. — Viimeinen huuto.
Miten oli tällä välin käynyt Joen?
Syöstyään mereen ja tultuansa taas pintaan, hän ensi työkseen katsahti ylös. Hän näki Victorian nopeasti kohoavan ilmaan, pienenevän pienenemistään ja vihdoin, tuulen kuljettamana, katoavan pohjoiseen. Tohtori ja Kennedy olivat niinmuodoin pelastuneet.
— Olipa varsin onnellista, — arveli hän, — että minun päähäni iski ajatus heittäytyä Tshadiin. Se se olisi johtunut mr Kennedynkin mieleen, ja samoin hän olisi tehnyt, kuten minäkin, sillä onhan se ihan luonnollista, että yksi uhrautuu kahden edestä. Se on niinkuin nakutettu.
Päästyään tästä selville, alkoi Joe miettiä omaa kohtaloansa. Hän oli keskellä suunnatonta järveä. Sen rannoilla asuu outoa kansaa, raakaa kaiketikin. Siinä yksi syy lisää selviämään pulasta yksistään oman itsensä varassa.
Ennen lintujen hyökkäystä — ja nehän Joen mielestä käyttäytyivät, niinkuin petolintujen tulee ja sopii, — oli hän huomannut taivaanrannassa saaren. Hän päätti siis pyrkiä sitä kohti, pannen liikkeelle kaiken uimataitonsa ja heitettyään yltään liiemmat vaatteet. Ei häntä ensinkään pelottanut kymmenisen kilometrin uimamatka.
Puolentoista tunnin perästä hän oli jo koko joukon lähempänä saarta.
Mutta sitä mukaa kuin hän läheni rantaa, alkoi muuan ajatus vallata hänen mieltään, ensin ohimennen, sitten yhä ankarammin. Hän tiesi, että rantavesissä vilisee suuria alligaatoreja, peräti ahnaita petoja.
Niin luonnollista kuin kaikki tässä maailmassa olikaan, täytyi hänen väkistenkin joutua hämille. Hän pelkäsi, että valkoinen liha mahtaa olla erittäin mieluista ruokaa krokodiileille, ja siksipä hän liikkuikin erinomaisen varovasti, myötäänsä tähystellen ja vaanien. Ei ollut enää kuin satakunta syltä vehreitten puitten reunailemaan rantaan, kun äkkiä leyhähti räikeä myskinhaju.
— Kas niin! — virkkoi hän itsekseen. — Tätähän minä juuri pelkäsin.
Kaimaanit eivät ole kaukana.
Hän sukelsi nopeasti, mutta törmäsi heti kohta johonkin tavattoman suureen esineesen, jonka suomuinen pinta raapaisi häntä ohimennen. Nyt luuli Joe olevansa hukassa ja alkoi uida epätoivoisalla kiireellä. Hän nousi pintaan, hengitti hetkisen ja sukelsi jälleen. Neljänneksen tuntia ahdisti häntä ankara tuska, jota ei koko hänen filosofiansakaan kyennyt kukistamaan. Hän oli kuulevinaan, kuinka hänen takanansa hirmuiset leuat loksahtelevat, sieppaamaisillaan hänet. Hän ui vedenpinnan alla, tehden niin vähän melua kuin suinkin mahdollista, mutta tunsi äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja sitten keskiruumiisen.
Joe parka! Hänen viimeisenä ajatuksenansa oli tohtori. Hän alkoi taistella epätoivon voimalla, tuntiessaan, ett'ei häntä kiskotakaan pohjaa kohti, jonne krokodiilin on tapa viedä saalistaan, vaan pitkin järvenpintaa. Tuskin hän oli ennättänyt vetää henkeänsä ja avata silmänsä, niin jo näki edessään kaksi pikimustaa neekeriä. Nämä pitivät lujasti kiinni hänestä, kirkuen varsin omituisesti.
— Hehheh! — pääsi Joelta ehdottomastikin; — neekereitäkös nämä krokodiilit olikin! Peiakas sentään! No sitä parempi! Mutta mitenkä ne senkin pakanat uskaltavat uida tällaisissa vesissä?
Joe ei tiennyt, että saaristolaiset täällä, kuten mustaa ihoiset monissa muissakin seuduin, uivat järvissä, vähääkään välittämättä siitä, että niissä vilisee alligaatoreita. Tämän tienoon matelijat ovatkin kuuluisat säveydestänsä.
Mutta eiköhän Joe joutunutkin vain ojasta allikkoon? Käyköönpä syteen tai saveen, arveli hän ja salli neekerien kuljettaa itseänsä rantaan, osoittamatta vähintäkään pelkoa.
— Kaiketikin, — ajatteli hän, — nuo ihmiset näkivät Victorian niinkuin minkä kummituksen kiitävän järven päällä ja huomasivat minun putoamiseni, ja niinpä he nyt pitävät minua taivaasta tulleena olentona. Ja pitäkööt vaan!
Näin hän mietiskeli, astuessaan keskelle suurta, pauhaavaa ihmisparvea, jossa oli miestä ja naista kaiken-ikäistä, ei kumminkaan kaikenväristä. Hänen ympärillään oli Biddiomahi-neekereitä, kiiltävän mustia iholtaan. Eikä tarvinnut Joen ensinkään hävetä pukunsa köykäisyyttä, se kun oli aivan paikkakunnan viimeisen muodin mukainen.
Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt oikein päästä selvillekään tilastansa ja olostansa, hän huomasi heti, minkä jumalallisen kunnioituksen esineeksi hän äkkiä oli joutunut. Tämä rohkaisi häntä, vaikka mieleen johtuikin Kazehin tapahtumat.
— Kyllä kai minusta taas joku epäjumala laitetaan, Kuun poika tai jotain siihen sorttiin. Meneehän se paremman puutteessa mukiin sekin ammatti. Pääasiana on vaan saada voitetuksi aikaa. Jos Victoria tulee uudestaan näkyviin, silloin minä käytän tätä uutta asemaani ja näytän kumartajilleni, mitenkä sitä ihmeellisellä tavalla mennään oikein pilviin.
Joen mietiskellessä kohtaloansa, tiheni väkijoukko tihenemistään hänen ympärillään. Se lankesi maahan, se huusi, se tunnusteli häntä, se kävi yhä tuttavallisemmaksi. Ja se laittoi hänelle juhlapidot, joissa tarjottiin hapanmaitoa ja meteen survottua riisiä. Uljas Joe, aina sovittautuen ajan ja olojen mukaan, herätti tässä kansassa korkeita ajatuksia siitä, millä tavalla jumalat juhlallisissa tilaisuuksissa ahmivat.
Illan tultua, saaren velhot ottivat häntä kunnioittavasti kädestä ja veivät hänet eräänlaiseen, taikakaluilla koristettuun majaan. Ovella ennätti Joe heitellä jotenkin levottomia silmäyksiä niihin luukasoihin, joita kohoili tämän pyhäkön ympärillä. Tilaansa oli hänellä kyllä aikaa mietiskellä myöhemminkin, sittenkuin olivat sulkeneet hänet majaan.
Sen iltaa ja osan yötäkin hän kuuli ulkoa juhlalauluja, rummutuksen tapaista pärinää ja raudan räminää, sangen suloisia afrikalaisille korville. Ulvovien kuorojen säestäessä kävi pyhän majan ympärillä loppumaton karkelo kuperkeikkoineen ja irvistyksineen.
Joe saattoi kuulla tätä korvia särkevää pauhinaa seinäin läpi, jotka oli tehty limakkaalla mudalla muuratuista kaisloista. Kaikissa muissa tapauksissa hän olisi vilkkaalla osan-otolla seurannut näitä omituisia juhlamenoja, mutta pian johtui hänen mieleensä varsin epähauskoja ajatuksia. Niin hyvältä puolen kuin hänen tapansa olikin asioita punnita, tuntui hänestä sentään vallan typerältä, jopa surulliseltakin joutua kadoksiin tänne sydänmaan perukoille, villien ihmisten joukkoon. Harvathan tänne asti uskaltaneista matkustajista ovat enää palainneet isäinsä maahan. Ja sitä paitsi: lieneekö oikein luottamista tähän jumaloimiseen, joka on hänen osallensa tullut? Hänellä oli täysi syy epäillä kaiken maallisen kunnian turhuutta! Hän kyseli itseltään, eiköhän jumaloiminen tässä maassa mene niinkin pitkälle, että jumaloitava vihdoin pistetään poskeen! Niin synkältä kuin tulevaisuus näyttikään, sai väsymys hänessä jonkun hetken kuluttua vallan, ja hän vaipui syvään uneen, jota epäilemättä olisi kestänyt päivännousuun asti, ellei odottamaton kosteus olisi saanut häntä hereille.
Ja tämä kosteus muuttui ennen pitkää vedeksi, ja tämä vesi kohosi pian niin, että ulottui Joeta vyötäisiin saakka.
— Mitäs tämä merkitsee? — kysäisi Joe itsekseen. — Tulvako? Vai vesipyörre? Vai uusiko hengiltä-ottamisen tapa näillä neekereillä? En totta maar minä rupea odottamaan, kunnes se kaulaan asti kohoaa!
Ja sen sanottuaan, hän ponnisti olkapäällään seinää vastaan. Se antoi perää… Mutta missä hän olikaan nyt? Keskellä järvenselkää! Saarta ei ollut olemassakaan! Se oli uponnut yöllä! Sen sijalla oli suunnaton Tshad!
— Ei tällainen maa passaa maanviljelykseen ensinkään, — arveli Joe ja pani taas liikkeelle uimataitonsa.
Muuan tavallisia ilmiöitä Tshad järvellä oli pelastanut kunnon Joen vankeudesta. Täten on siellä monikin saari, joka näytti vankalta kuin kallio, kadonnut olemattomiin, ja monasti ovat rannan asukkaat saaneet vastaanottaa poloisia, jotka ovat pelastuneet näistä kauheista katastrofeista.
Joe ei tiennyt tätä omituista seikkaa, mutta ymmärsi kumminkin käyttää sitä hyödykseen. Hän huomasi ajelehtivan veneen ja saavutti sen pian. Se oli isosta puunrungosta koverrettu ruuhi. Onneksi oli siinä pari airojakin, ja Joe läksi liikkeelle, jotenkin vuolaan virran viemänä.
Pohjantähdestä hän mielihyväkseen huomasi kulkevansa pohjoista rantaa kohti. Kello kahden aikaan aamulla hän nousi maihin eräälle niemelle, jonka korkeat kaislat olivat harmillisia filosofillekin. Mutta lähellä kasvoi ikäänkuin varta vasten puu, jonka oksilla oli hänelle leposija tarjona. Joe kiipesikin siihen ja odotteli siellä päivänkoittoa, sanottavaksi sulkematta silmiään.
Aamu tuli äkisti, niinkuin laita on näissä päiväntasaajan maissa. Joe katsahti puuhun, jossa hän oli yönsä viettänyt. Outo, hirvittävä näky. Oksat olivat sanan oikeassa merkityksessä niin täynnään käärmeitä ja kameleontteja, ett'ei lehtiä niitten alta näkynyt. Olisi tehnyt mieli sanoa sitä uudenlajiseksi puuksi, jossa kasvaa matelijoita. Heti aamun tultua alkoi koko tämä joukko käännellä ja kiemuroida. Kauhun ja inhon sekaisilla tunteilla hyppäsi Joe maahan kesken tuon ilkeän joukkion sihinää ja sähinää.
— Tuota en olisi ikipäivinä uskonut, — virkkoi hän.
Joe ei tiennyt, mitä tohtori Vogel kertoo viimeisissä kirjeissään omituisuuksista Tshadin rannoilla, joissa matelijoita on runsaammin kuin missään muussa maassa.
Joe päätti vast'edes olla varovampi, ja läksi, aurinko oppaanaan, kulkemaan koillista kohti. Huolellisesti hän vältti majoja ja mökkejä ja luolia, sanalla sanoen kaikkea, missä saattoi olla tyyssijaa ihmisrodulle.
Kuinka usein kohosikaan hänen katseensa ylös! Hän toivoi saavansa nähdä Victorian, ja vaikka hän turhaan oli tähystellyt sitä koko päivän, yhä samoillessaan eteenpäin, ei hän kumminkaan lakannut luottamasta isäntäänsä. Kysyttiinpä melkoinen määrä luonteen tarmoa, kun osasi pysyä tyyneenä näin tukalissa oloissa. Väsymyksen lisäksi tuli nälkä, sillä kasvien juuret ja puun jälsi ja dum-palmun hedelmät eivät ajan pitkään miehelle riitä ravinnoksi, ja kumminkin hän oli kulkenut, laskunsa mukaan, neljä viisikymmentä kilometriä. Ruumis oli täynnä kaislain, akasiain ja mimosain okien tekemiä naarmuja. Jaloista tihkui verta… Näin ollen oli astunta peräti tuskallista. Hän jaksoi kumminkin kestää nämä vaivat ja päätti olla yötä Tshadin rannoilla.
Siellä alkoivat häntä kiusata myriadit kaikenlaisia pistäviä hyönteisiä. Kärpäset, moskitot, puolen tuuman pituiset muurahaiset peittivät sanan täydessä merkityksessä koko maanpinnan. Parin tunnin kuluttua ei Joen ylle enää jäänyt kuin moniahta tilkkunen hänen vähistä vaatteistansa: hyönteiset olivat syöneet kaikki tyyni!
Yö oli kauhea. Väsynyt vaeltaja ei saanut rahtuakaan unta silmäänsä. Metsäsiat, villit puhvelit, ajubat, eräs laji varsin vaarallisia merilehmiä, temmelsivät pensaissa ja vedessä, metsänpetojen karjunta kajahteli öiseen avaruuteen. Joe ei uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin riitti hänessä tahdonlujuutta ja mielenmalttia kestämään tätä tukalaa asemaansa.
Vihdoin koitti päivä, ja Joe nousi kiireimmän kaupassa. Ja aatelkaas hänen hämmästystään, kun hän huomasi, mikä inhottava elävä oli maannut hänen vieressään: toistakymmentä centimetriä leveä rupisammakko, joka nyt katsoa muljotti häneen, silmät pullollaan! Joe tunsi mieltänsä kääntävän ja ponnistaen voimiansa hän juoksi kiirein askelin ja heittäysi järveen uimaan. Tämä lievensi hiukan kihellystä, joka oli häntä vaivannut. Pureskeltuaan sitten muutamia lehtiä, hän läksi jälleen jatkamaan matkaansa itsepäisesti ja uhalla, josta hän itsekään ei ollut selvillä. Hän ei osannut tehdä tiliä teoistansa, ja sittenkin hän tunsi itsessään voimaa, joka oli epätoivoa väkevämpi.
Vähitellen alkoi ankara nälkä vaivata häntä. Hänen vatsansa, joka ei ollut niin tyynimielinen kuin hän itse, rupesi valittelemaan. Hänen täytyi sitoa liaani vyötäisilleen. Onneksi toki hän saattoi sammuttaa janoansa missä hyvänsä, ja, muistellessaan kärsimyksiä erämaassa, hän piti nykyistä tilaansa suhteellisesti edullisena, kun ei tarvinnut kestää samallaisia tuskia.
— Missähän lienee Victoria? — ajatteli hän. — Tuuli käy pohjoisesta. Sen pitäisi tulla takaisin järven kohdalle! Tohtori on epäilemättä asettanut pallon uudestaan tasapainoon, mutta siihen työhön on riittänyt eilinen päivä. Ei siis ole mahdotonta, että… Mutta annas, ett'en milloinkaan enää kohtaa häntä! Mitenkäs sitten? No niin, jos minun onnistuu päästä johonkin suureen kaupunkiin järven rannalla, silloin olen samassa tilassa kuin muutkin retkeilijät, joista tohtori on puhunut. Miks'en minä selviäisi pulista ja pulmista yhtä hyvin kuin hekin? Onhan heitä tullut takaisinkin, on, tonttu vie, niinkin!… Rohkeasti eteenpäin. Joe!
Näin haastellen ja yhä eteenpäin astuen, huomasi pelvoton Joe äkkiarvaamatta synkässä metsässä joukon neekereitä. Hän pysähtyi ajoissa, niin ett'ei häntä nähty. Villit olivat myrkyttämässä nuoliansa euforbian mehulla. Tätä työtä pidetään niissä seuduin varsin tärkeänä ja toimitetaan jonkinlaisilla juhlallisilla menoilla.
Joe lymysi hiljaa, hengitystään pidätellen, tiheikköön, mutta siellä hän tuli katsoneeksi ylös ja huomasi silloin latvain välitse Victorian, ihan Victorian lähenevän järven pintaa kohti, kolmisenkymmentä metriä hänen yläpuolellansa. Ja hänen on mahdoton astua näkyviin!
Kyynel vierähti silloin hänen silmästänsä, ei epätoivon, vaan kiitollisuuden: tohtori ei ole unohtanut häntä, tohtori on etsimässä häntä! Hänen täytyi odottaa mustain lähtöä; sitten hän pääsi piilopaikastansa ja läksi juoksemaan rantaa kohti.
Mutta silloin Victoria poistui kauemmaksi. Joe päätti jäädä sitä odottelemaan: se tulee taas näkyviin ihan varmaan! Se tulikin, mutta idempänä. Joe juoksi, viittoi, huusi… Turhaa kaikki! Kova tuuli kiidätti sen pois vastustamattomalla nopeudella.
Ensi kertaa horjahti nyt poloisen tarmo sekä toivo. Hän huomasi olevansa hukassa. Hän piti varmana, ett'ei tohtori enää palaja… Hän ei rohjennut enää ajatella … ei tahtonut enää harkita…
Mielipuolen lailla hän nyt, jalat verisinä, ruumis naarmuissa, vaelsi vaeltamistaan sen päivää ja osan yötäkin. Hän laahasi itseänsä eteenpäin milloin polvillaan, milloin kättensä nojassa… Ja tuossa lähenee hetki, jolloin voimat pettävät … hänen täytyy kuolla.
Tällä tavoin kulkiessaan, hän vihdoin joutui suohon. Niin hänestä ainakin tuntui, sillä yö oli äkkiä hänet yllättänyt. Hän vajosi äkkiarvaamatta syvään liejuun. Hän reuhtoi, hän ponnistelihe epätoivon voimalla, mutta siitä huolimatta hän huomasi vajoavansa yhä syvemmälle. Muutaman minutin perästä hän oli suossa vyötäisiään myöten.
— Tämä siis on kuolemaa! — virkkoi hän itsekseen, — ja millaista kuolemaa!
Hän taisteli vimmatusti, mutta ponnistukset ne vaan painoivat poloista yhä syvemmälle hautaan, jota hän kaivoi itsellensä. Ei puun palastakaan, mikä kannattaisi, ei kaislaakaan, mihin tarttua!… Hän ymmärsi nyt viimeisen hetkensä tulleen… Hän ummisti silmänsä.
— Tohtori! — huusi hän. — Tohtori! auttakaa!
Ja tämä yksinäinen, epätoivoinen, melkein sammunut ääni haihtui yöhön…