NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Orkaani. — Pakollinen lähtö. — Ankkuri menetetty. — Murheellisia mietteitä. — Päätös tehty. — Tuuliaispää. — Haudattu karavaani. — Vastainen tuuli ja myötäinen tuuli. — Etelään takaisin. — Kennedyn vartio.
Aamulla kello kolmen aikaan oli tuuli kiihtynyt ja puhalsi niin rajusti, että Victorian kävi vaaralliseksi olla maassa. Kaislat raapivat sen päällystää, uhaten raastaa sen rikki.
— Täytyy lähteä, Dick, — sanoi tohtori; — meidän on mahdoton olla enää täällä.
— Mutta Joe, Samuel?
— Häntä en aio jättää, en suinkaan! Ja vaikka orkaani veisi minut satoja kilometrejä pohjoiseen, niin minä palajan. Mutta täällä panemme vaaran-alaiseksi meidän kaikkien kohtalon.
— Lähteäkö ilman häntä! — huudahti Skotlantilainen tuskissaan.
— Luuletko sitten — virkkoi Fergusson, — ett'ei minunkin sydämeni vuoda verta, kuten sinunkin? Välttämätöntä pakkoahan minä tottelen.
— Käske; minä olen altis, — vastasi Kennedy. — Lähdetään.
Mutta lähtö oli ylen vaikeata. Ankkuri oli työntäynyt syvälle mutaan, eikä ottanut lähteäksensä irti, ja pallo, huojuen sinne tänne, veti köyttä yhä kireämmälle. Kennedy ei saanut sitä irti. Sitä paitsi oli hänen ponnistuksensa vaarallistakin: Victoria saattoi minä hetkenä hyvänsä riuhtaista itsensä ilmaan ja jättää hänet.
Tätä välttääkseen, käski tohtori Kennedyn nousta gondoliin ja löi ankkuriköyden poikki. Victorian tempasi samassa 90 metrin korkeuteen, jossa se alkoi heti liikkua pohjoista kohti.
Fergussonin ei auttanut muuta kuin antautua myrskyn valtaan. Hän pani kätensä ristiin rinnalla ja vaipui murheellisiin mietteisin.
Hetken aikaa vallitsi gondolissa syvä äänettömyys. Vihdoin kääntyi tohtori yhtä vaiteliaan Kennedyn puoleen.
— Kenties olemme kiusanneet Jumalaa, — virkkoi hän. — Ei ollut ihmisvoimissa lähteä tällaiselle retkelle.
Ja syvä huolen huokaus pääsi hänen rinnastaan.
— Moniahta päivä sitten — vastasi metsästäjä — me onnittelimme toisiamme sen johdosta, että olimme välttäneet niin monta vaaraa! Kyllä me vielä kaikki kolme saamme puristaa toistemme kättä.
— Joe rukka! Kunnon poika, ylevämielinen, sydän uljas ja vilpitön! Rikkaus sokaisi hänet hetkeksi, mutta sitten hän oli heti valmis uhraamaan aarteensa! Ja nyt hän on kaukana meistä, ja tuuli se kiidättää meitä vimmatulla vauhdilla pois!
— Otaksutaan, Samuel, että hän on saanut suojaa manteren puoleisten asukasten luona. Miks'ei hänen siellä onnistaisi samoin kuin muittenkin, jotka ovat heidän luonaan käyneet ennen meitä, niinkuin Denhamin ja Barthin? Nehän pääsivät kotimaahansa.
— Dick parka! Joe ei osaa lainkaan heidän kieltään! Hän on ypö yksinään, apuneuvoja vailla! Sinun mainitsemasi matkustajat pääsivät eteenpäin ainoastaan siten, että lähettivät heimojen päälliköille runsaita lahjoja ja kulkivat aseellisen ja tällaisissa retkissä karaistun saattoväen suojassa. Eivätkä hekään edes saaneet vältetyiksi puutteita ja mitä ankarimpia kärsimyksiä! Mitästä sitten meidän poloinen toverimme! Hirvittää, tuota ajatellessani, ja siinä yksi suurimpia murheita, mitä milloinkaan on osakseni tullut.
— Mutta me näemme hänet jälleen, Samuel.
— Näemme niinkin, Dick, vaikkapa meidän täytyisi jättää Victoria, jalkaisin palata Tshad järvelle ja tulla yhteyteen Bornun sulttanin kanssa! Arabialaisille ei liene suinkaan jäänyt epäedullisia muistoja ensimmäisistä Europpalaisista.
— Minä seuraan sinua, Samuel, — lausui Kennedy innokkaasti; — saat luottaa minuun. Jääköön vaikka koko tämä retki tekemättä. Joe on pannut itsensä altiiksi meidän edestämme; meidän täytyy uhrautua hänen tähtensä.
Tämä päätös rohkaisi heidän kumpaisenkin mieltä. Yhteinen aate antoi heille voimia. Fergusson teki, mitä suinkin voi, päästäksensä päinvastaiseen ilmavirtaan, joka veisi heitä lähemmäs Tshad järveä. Mutta nyt se oli mahdotonta, eikä käynyt päinsä laskeutua maahankaan tässä autiossa seudussa, varsinkaan semmoisen orkaanin raivotessa.
Täten kulki Victoria Tibbujen maan poikki, kiiti Beladel-Djerid nimisen, okapensaita kasvavan korpimaan yli Sudanin laidassa ja joutui hiekka-aavikolle, jossa kaikkialla näkyi karavaanin jälkiä. Viimeinen kasvullisuuden raja suli yhteen eteläisen taivaanrannan kanssa jonkun matkan päässä tänpuoleisen Afrikan tärkeimmästä keitaasta, jonka viisikymmentä kaivoa ovat upeitten puitten suojassa. Mutta siihen oli mahdoton pysähtyä. Arabialaisten leiri, kirjavine telttoineen, kamelit, kyyn-omaisine päineen hiekalla, — kaikki tuo loi elämää tähän yksitoikkoisuuteen, mutta tähdenlentona kiiti Victoria kaiken sen ohi, joutuen siten koko joukon toista sataa kilometriä kolmessa tunnissa. Tohtori ei kyennyt ensinkään hallitsemaan sen kulkua.
— Me emme voi pysähtyä! — virkkoi hän; — me emme voi laskea maahan!
Ei ainoatakaan puuta, ei törmää, ei kumpua! Jokohan vainenkin joudumme
Saharaan? Taivas on ilmeisesti meitä vastaan!
Lausuttuaan nämä sanat epätoivoisalla kiihkeydellä, hän äkkiä huomasi pohjoisessa erämaan hiekan alkavan kohota paksuina pilvinä ja huimasti kieppuen kulkevan vastatuulta.
Ja äkkiä kietoutui kokonainen karavaani vimmatun vihurin kiidättämään hiekkapilveen. Se joutui epäjärjestykseen, se särkyi, se murtui. Kamelit hajosivat eri haaroille, päästellen koleita valitushuutoja; kirkuna ja parku kajahteli tuosta tukahduttavasta pölyusmasta. Joskus joku kirjava vaate välkähti tuosta sekasorrosta, ja myrsky piti kamalata ulvontaansa kesken tätä hävityksen kauhistusta.
Pian lyöttäytyi hiekka taajoiksi röykkiöiksi, ja siinä, missä vähän aikaa sitten oli ollut yhtenäinen, tasainen aavikko, siinä kohoili yhä vieläkin liikahteleva kunnas suunnattomana kumpuna hiekan peittämän karavaanin haudalla.
Kalpeina katselivat tohtori ja Kennedy tätä hirmuista näytelmää. He eivät kyenneet enää hillitsemään palloansa, joka pyöri vastakkaisten tuulten raastamana, välittämättä kaasun erillaisista ohennuksistakaan. Tähän pyörteesen jouduttaessa se kieppui huimaavaa vauhtia; gondoli teki laajoja heilauksia. Teltan suojaan ripustetut instrumentit löivät toisiinsa, niin että joka hetki pelkäsi niitten särkyvän, spiralin putket taipuivat arveluttavalla tavalla, vesiarkut kolahtelivat toisiinsa. Ystävykset eivät voineet kuulla toistensa ääntä, vaikk'ei heidän väliänsä ollut metrinkään vertaa. Suonenvetoisesti he pitelivät kiinni köysistä, pysyäkseen yhdessä kohdin hurjan orkaanin käsissä.
Kennedy tuijotti avaruuteen, sanaakaan sanomatta, hivukset hajallaan. Tohtori oli saanut takaisin rohkeutensa, vaaran ollessa ylimmillään. Hänen kasvojensa ilmeessä ei huomannut lainkaan ankaraa sisällistä liikutusta, ei silloinkaan kuin Victoria, viimeistä kertaa pyörähdettyänsä, äkkiä pysähtyi. Pohjoistuuli oli päässyt voitolle, ja alkoi nyt kuljettaa sitä päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla, yhtä kovaa vauhtia kuin silloinkin.
— Minnekäs nyt kuljetaan? — huusi Kennedy.
— Sallimus meitä ohjatkoon, Dick. Minä tein väärin, epäillessäni sitä. Se tietää paremmin kuin me, mitä me milloinkin tarvitsemme, ja niinpä me jälleen kuljemme niitä seutuja kohti, joita emme enää luulleet saavamme milloinkaan nähdä.
Tanner tuolla alhaalla, joka pohjoiseen mentäessä oli ollut niin tasainen, niin yhtenäinen, oli nyt mainingeissa kuin meri myrskyn jälkeen; pieniä, huojuvia mäkiä seisoi siellä täällä, ikäänkuin rajapyykkeinä eri alueitten välillä. Tuuli puhalsi ankarasti, kiidättäen Victoriaa halki avaruuksien.
Pallo ei kumminkaan kulkenut aivan sitä kohti, mistä aamulla oli lähdetty. Ja niinpä vielä kello yhdeksänkään aikana ei päästy järven rantaan: yhä vaan oli erämaa heidän allansa.
Kennedy huomautti tuosta.
— Vähät siitä, — vastasi tohtori; — pääasia on, että kuljemme etelään. Me saavumme Bornun tai Wuddin tai Kuukan kaupunkiin, ja siellä minä pysähdyn empimättä.
— Kuinka vaan tahdot; minä suostun, — vastasi Skotlantilainen; — mutta suokoon taivas, ett'ei meidän tarvitsisi vaeltaa erämaan halki tuon äskeisen karavaanin lailla. Se oli kamala näky!
— Ja sellaista tapahtuu niin usein, Dick! Matkustus erämaassa on yhtä vaarallista kuin valtamerelläkin purjehtiminen, vaikka toisella tavalla. Erämaassa uhkaavat samat vaarat kuin merellä, hukkuminenkin, jota paitsi siinä joutuu sietämättömäin kärsimysten ja puutetten alaiseksi.
— Minusta näyttää, kuin pyrkisi tuuli tyyntymään, — virkkoi Kennedy. — Tomu ei ole enää niin sakeata, hiekka aaltoilee hiljemmin, taivaanranta selkenee.
— Sitä parempi. Meidän pitää tarkastella sitä kiikarilla. Emme saa päästää näkyvistä ainoatakaan kohtaa.
— Minä otan sen huolekseni, Samuel. Heti kuin huomaan ensimmäisen puun, annan siitä tiedon sinulle.
Ja Kennedy asettui kiikari kädessä gondolin kokkaan.