KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Harkintaa. — Victoria jälleen tasapainossa. — Tohtori Fergussonin uusia laskuja. — Kennedyn metsästys. — Tshad tutkittu tarkkaan. — Tangalia. — Takaisin. — Lari.
Huomis-aamuna, toukokuun 13:nä, matkustajat ensi työkseen tarkastivat rannan, johon olivat saapuneet. Se oli lujapohjainen kohta keskellä suunnatonta suota. Ympärillä kasvoi silmän kantamattomiin kaislaa, korkeata kuin Europassa puut.
Nämä rämeet tekivät Victorian aseman turvalliseksi. Silmällä oli pidettävä ainoastaan järvenpuolista rantaa. Suunnatonna levittelihe vedenpinta varsinkin itää kohti. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään, ei mannerta, ei saaria.
Ystävykset eivät olleet uskaltaneet ottaa puheeksi onnettoman kumppalinsa kohtaloa. Kennedy rupesi ensinnä harkitsemaan asiata.
— Kenties ei Joe sentään ole hukassa, — virkkoi hän. — Hän on vikkelä poika ja verraton uimari. Me kohtaamme hänet jälleen, missä ja miten, sitä en tiedä, mutta meidän täytyy puolestamme tehdä, minkä suinkin voimme, jotta hän pääsisi gondoliin jälleen.
— Jumala kuulkoon sinua, Dick! — lausui tohtori liikutettuna. — Me teemme kaikki, mikä vain tehtävissä on, löytääksemme ystävämme jälleen. Ensi aluksi on meidän ottaminen selvä siitä, missä ollaan. Mutta ennen kaikkea meidän täytyy päästää Victoria ulkopuolisesta päällyksestä, se kun on nyt tarpeeton. Siten vähenee meiltä melkoinen paino, lähes 300 kiloa.
Tohtori ja Kennedy ryhtyivät työhön. Kovin vaikea oli heidän tehtävänsä. Täytyi pala palalta irroittaa tämä peräti luja tafta, leikellä se kapeisin kaistaleisin ja sitten vetää verkonsilmäin läpi. Petolintujen repäisemä halkeama oli toista metriä pitkä.
Tätä työtä kesti neljä tuntia. Vihdoin oli päällysverho saatu kokonaan irti. Sisäpuolinen pallo näkyi olevan aivan ehjä. Victoria oli vähentynyt viidennellä osallaan. Tämä erotus hämmästytti Kennedyä.
— Riittääkö tämä pienempi pallo? — kysäisi hän.
— Ole huoleti, Dick. Minä saatan sen tasapainoon jälleen, ja jos löydämme Joe paran, lähdemme taas jatkamaan matkaa kuin ennenkin.
— Ellen erehdy, Samuel, olimme me pudotessamme jonkun saaren kohdalla.
— Niin minäkin muistan. Mutta siinä, niinkuin muissakin Tshadin saarissa, asuu epäilemättä tylyjä rosvoja. Nämä raakalaiset näkivät varmaankin tapaturman, ja jos Joe joutuu heidän kynsiinsä, niin kuinkahan hänen käy, ellei taikausko häntä turvaa!
— Hänessä on miestä selviämään pulista, sen sanon vieläkin. Minä luotan hänen taitoonsa ja älyynsä.
— Toivon minäkin. Ja menepäs nyt, Dick, metsästämään lähiseuduille, mutta älä poistu kovin kauaksi. Meidän täytyy saada ruokavaroja, joista suurin osa heitettiin ulos.
— Kyllä, Samuel. Vähän ajan perästä tulen takaisin.
Kennedy otti kaksipiippuisen ja läksi korkean heinikon kautta läheisiin pensastoihin. Pian alkoi kuulua laukauksia: ne tiesivät metsästyksen onnistuvan.
Sill'aikaa ryhtyi tohtori tarkastamaan gondoliin jääneitä esineitä ja laittamaan toista palloa tasapainoon. Jäljellä oli vielä noin 15 kg pemmikania, jonkun verran teetä ja kahvia, seitsemän litran verran viinaa, tyhjä vesiarkku. Kuivattua lihaa ei ollut ensinkään.
Tohtori tiesi, että, menetettyänsä ensimmäisestä pallosta vedyn, nousuvoima oli vähentynyt 400:lla kilolla. Tämä oli pantava perustukseksi pienempää palloa varustettaessa. Uuden Victorian tilavuus oli 1800 kuutiometriä ja sisälsi vetyä 900 kuutiometriä. Ohennuslaitos oli hyvässä kunnossa, samoin patteri ja spiraliputki.
Uuden pallon nousuvoima oli niinmuodoin lähes 1360 kiloa. Matkustajat, muonavarat, kalusto, 225 litraa vettä ja 45 kiloa tuoretta lihaa tulevat painamaan yhteensä 1280 kiloa. Odottamattomain tapausten varalta saattaa se siis ottaa pohjalastia 80 kiloa, säilyttääkseen tasapainonsa ympäröivän ilman kanssa.
Tohtori ryhtyi toimiin näitten laskujen nojalla ja otti lisää pohjalastia Joen painomäärän. Näihin valmistuksiin kului häneltä päivä iltaan, kunnes Kennedy palasi. Metsästäjän oli onnistunut hyvin. Hän toi kokonaisen kantamuksen hanhia, sorsia, tuppeloita, taveja ja rantaraukkuja, ja rupesi valmistelemaan saalistansa. Hän rakensi nuotion tuoreista oksista ja savusti vartaalla kunkin linnun erikseen. Kaikki pantiin sitten varastoon gondoliin. Huomenna hänen oli määrä hankkia vielä lisää.
Ilta yllätti matkamiehet kesken näitä toimia. Illalliseksi syötiin pemmikania ja korppuja ja juotiin teetä. Väsymys oli antanut heille ruokahalua ja antoi heille untakin. Kumpikin tähysteli vartiollaan ulos pimeyteen ja oli jonkun kerran kuulevinaan Joen äänen. Mutta voi, kuinka kaukana olikaan hän, jonka ääntä he olisivat suoneet kuulevansa!
Päivän koittaessa tohtori herätti Kennedyn.
— Olen tässä kauan aikaa harkinnut, — sanoi tohtori, — mitä meidän olisi tehtävä, löytääksemme kumppalimme.
— Ehdota mitä hyvänsä, Samuel; minä hyväksyn sen. Puhu.
— Ennen kaikkea on tärkeätä, että Joe saa meistä tiedon.
— Epäilemättä. Eihän vaan tuo kunnon poika luule meidän jättäneen hänet?
— Hänkö? Hän tuntee meidät liian hyvin. Sellainen ajatus ei iskisi milloinkaan hänen mieleensä, mutta hänen pitää saada tietää, missä me olemme.
— Millä tavoin?
— Astumme gondoliin ja kohoamme ylös.
— Mutta jos tuuli vie meidät toisaanne?
— Sitä se kaikeksi onneksi ei tee. Katsos, Dick, tuuli kantaa meidät järvelle, ja näinpä se seikka, joka eilen olisi ollut turmioksi, on meille tänään edullinen. Meidän pyrintönämme on niinmuodoin oleva vain pysytellä tämän laajan järven kohdalla koko päivä. Joe ei saata olla huomaamatta meitä, sillä taivaalle hänen katseensa tietenkin on kiinnitettynä yhtämittaa. Kenties onnistuu hänen antaa meille tietokin olopaikastansa.
— Jos hän vaan on yksin ja vapaana, niin sen hän tekee aivan varmaan.
— Ja jos hän on vankina, — jatkoi tohtori, — niin hän huomaa meidät, sillä maan-asukasten ei ole täällä tapana pitää vankejansa sulkeissa, ja siten hän ymmärtää meidän olevan häntä etsimässä.
— Mutta, — virkkoi Kennedy, — pitäähän ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet; jos siis meidän ei onnistu löytää mitäkään merkkiä hänestä, jos emme ensinkään pääse hänen jäljillensä, kuinkas silloin?
— Silloin koetamme palata järven pohjoisrannoille, pysyen näkyvissä mikäli mahdollista. Siellä me odotamme, siellä me tutkimme ja tarkastamme rannat, jonne Joe varmaankin on pyrkinyt, emmekä lähde, ennenkuin olemme tehneet kaikki, löytääksemme hänet.
— Lähdetään sitten, — vastasi metsästäjä.
Tohtori merkitsi tarkasti tämän lujan maaperän, josta he nyt olivat lähtemäisillään. Hänen laskujensa mukaan se sijaitsi Tshadin pohjoisrannalla Larin kaupungin ja Ingeminin kylän välillä, joissa kumpaisessakin paikassa majori Denham oli käynyt. Sillä välin kävi Kennedy täydentämässä tuoreen lihan varastoja, mutta vaikka ympärillä olevissa rämeissä näkyi sarvikuonojen, merilehmäin ja virtahepojen jälkiä, ei hänen onnistunut kohdata ainoatakaan näistä suurista eläimistä.
Kello seitsemän aamulla irrotettiin ankkuri puusta. Työ siinä oli ja tekeminen, vaikka Joe sen aikoinaan suoritti vallan vikkelästi. Kaasu oheni, ja Victoria kohosi 60 metriä. Ensi aluksi se epäröitsi hiukan, pyörien ympärinsä, mutta pian työnnähti siihen navakka tuuli ja läksi kuljettamaan sitä 37 kilometrin nopeudella tunnissa.
Tohtori pysyttelihe 60-150 metrin korkeudessa. Tuon tuostakin Kennedy aina laukaisi karbiininsa. Saarien kohdalla laskettiin lähemmäs maata, usein, varomattomasti kyllä, liiankin lähelle, ja tähysteltiin pensastoja ja rikeikkojä, jokaista siimeskohtaa ja kallion koloa, joka olisi kelvannut lymysijaksi heidän toverilleen. He laskeutuivat välisti vallan lähelle pitkiä ruuhia, joita liukui veden pinnalla. Kalastajat hyökkäsivät silloin suinpäin veteen ja uivat maihin, selvään osoittaen kauhua ja hämmästystä.
— Ei näy mitään, — virkkoi Kennedy, kun kaksi tuntia oli turhaan etsitty.
— Malta aikaa, Dick. Me emme saa lannistua. Emme liene loittona siitä paikasta, missä Joe heittäytyi veteen.
Kello 11 oli Victoria kulkenut 170 kilometriä. Silloin se kohtasi uuden ilmavirran, joka käänsi sen suunnan melkein suorassa kulmassa ja kiidätti sitä itää kohti toista sataa kilometriä. Matkamiesten kohdalla oli nyt muuan erittäin suuri ja tiheästi asuttu saari, tohtorin arvelun mukaan Farram, jossa on Biddiomahien pääkaupunki. Missä vaan pensas, siitä he odottivat Joen kavahtavan pystyyn, hiipivän, huutavan avuksi. Jos hän on vapaa, niin helposti he hänet korjaavat gondoliinsa; jos hän on vankina, niin he pelastavat hänet samalla tavalla kuin lähetyssaarnaajankin. Mutta ei mitään näkynyt, ei missään mitään liikkunut! Tämä oli saattaa heidät epätoivoon.
Kello puoli kolmen tienoissa tuli Victoria Tangalia nimisen kylän kohdalle Tshadin itärannalla. Se oli äärimmäinen kohta, jonne Denham oli löytöretkillään päässyt.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi tästä tuulen yhä muuttumattomasta suunnasta. Hän näki, että heitä työntää yhä kauemmas itään, keski-Afrikaan päin, kohti äärettömiä erämaita.
— Meidän täytyy välttämättömästi pysähtyä, jopa laskea maahankin. — virkkoi hän. — Joen tähden semminkin meidän on palajaminen järvelle, mutta ennen kaikkea meidän täytyy kohdata päinvastainen ilmavirta.
Toista tuntia hän nousi ja laski erillaisissa ilmakerroksissa, mutta myötäänsä vaan Victoria ajautui mannerta kohti. Vihdoin, 300 metrin korkeudessa, raju tuuli alkoi viedä sitä luoteesen päin.
Mahdotonta, että Joe olisi jäänyt johonkin saareen. Hän olisi varmaankin jollain keinoin osannut antaa heille merkin. Kenties hänet oli viety maihin… Näin mietiskeli tohtori, huomatessaan Tshadin pohjoisen rannikon.
Luultava ei ollut, että Joe oli hukkunut. Oli sentään muuan hirveä ajatus, joka tuon tuostakin sävähti Fergussonin ja Kennedyn mielessä: näissä vesissä vilisee kaimaaneja![24] Mutta ei uskaltanut kumpikaan lausua sitä julki. Tohtori virkkoi viimein:
— Krokodiilejä ei täällä liiku muuta kuin manteren ja saarten rannoilla. Joe, vikkelä mies, osaa kyllä välttää niitä. Sitä paitsi eivät ne niin vaarallisia olekaan, ja Afrikalaiset uiskentelevat rohkeasti näissä vesissä, yhtään pelkäämättä näitä petoja.
Kennedy ei vastannut. Hän oli kernaammin vaiti kuin ryhtyi keskustelemaan näin kauheasta mahdollisuudesta.
Kello viiden tienoissa illalla tohtori ilmoitti Larin kaupungin olevan näkyvissä. Keskellä siistejä ja hyvin hoidetuita pihoja sijaitsi kaisloista punotuita majoja, ja niitten edustalla levittelihe pumpulivainioita, joissa väestö parhaillaan oli työssä. Nämä majat, joitten luku nousi puoleen sataan, oli rakennettu matalain vuorten välisiin notkoihin. Tuuli kiidätti palloa kauemmas kuin tohtori olisi suonutkaan, mutta se muuttui toistamiseen ja kuljetti sen jälleen aivan samaan paikkaan, mistä oli lähdettykin, tuohon lujapohjaiseen, saaren tapaiseen kohtaan keskellä suota. Ankkuri ei täällä tarttunut puihin, vaan kaislakimppuihin, joihin oli takertunut paksulti suomutaa. Tohtorilla oli työ ja tekeminen, saadessaan pallon pysymään yhdessä kohdin, mutta yön tullen laimeni tuulikin, ja ystävykset valvoivat yhdessä, melkein epätoivoisina.