KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Bornun pääkaupunki. — Biddiomahien saaret. — Korppikotkat. —
Tohtorin levottomuus. — Varokeinoja. — Hyökkäys yläilmoissa. —
Päällys repeää. — Putoaminen. — Ylevämielinen uhrautuminen. — Järven
pohjoisranta.
Tshadin rannoilta saakka kohtasi Victoria ilmavirran, joka pyrki viemään sitä lännemmäs. Muutamat pilvet laimensivat päivän hellettä, joka muutoinkaan ei tuntunut kovin rasittavalta täällä, laajain vetten yläpuolella. Mutta kello yhden tienoissa, kun pallo oli kulkenut vinoon tämän järven-osan poikki, jouduttiin järvestä syrjään ja kuljettiin sisämaahan päin noin 15 km.
Tohtori oli ensi alussa hiukan harmissaan tästä suunnan muutoksesta, mutta ennen pitkää hänen tuli hyvinkin hyvä mieli, kun huomasi Kuukan, Bornun kuuluisan pääkaupungin, ja ennätti katsella sitä jonkun aikaa. Kaupungin ympärille oli rakennettu muurit valkoisesta savesta. Keskellä Arabialaisten noppamaisia asuintaloja kohoili muutamia karkeatekoisia moskeoita. Talojen pihoilla ja yleisillä toreilla kasvoi palmuja ja kautshukki-puita, latvoissaan lehvät neljättäkymmentä metriä leveät. Joe huomasi näitten suunnattomain päivänvarjostimien olevan sopusoinnussa päivän helteen kanssa, ja teki sen johdosta varsin järkeviä johtopäätöksiä Kaitselmuksen viisaista toimenpiteistä.
Kuukassa on oikeastaan kaksi eri kaupunkia, joita toisistaan erottaa "dendal", leveä, lähes 600 metriä pitkä bulevardi, tällä haavaa täynnä kansaa jalan ja ratsain. Toisella puolen levittelekse rikkaitten kaupunki, korkeine, ilmavine rakennuksineen; toisella ahdistelekse köyhäin kaupunki, viheliäinen ryhmä mataloita, suippopäisiä majoja, jossa elostaa varaton väestö. Kuuka näet ei ole kauppa- eikä tehdaskaupunkikaan.
Tuskin ennättivät matkustajat saada yleissilmäyksen tästä kaupungista, kun uusi ilmavirta äkkiä sieppasi pallon ja alkoi kuljettaa sitä jälleen Tshad järvelle päin. Tuulien äkkinäiset vaihtelut ovatkin hyvin tavallisia näissä seuduissa.
Siellä oli uusi näky tarjona. Järvessä oli monilukuisia saaria, joissa asuu Biddiomahi nimisiä, verenhimoisia merirosvoja, joitten läheisyys on yhtä peljättävä kuin Saharan Tuaregien. Nämä villit varustautuivat uljaasti vastaan-ottamaan Victoriaa nuolilla ja kivillä, mutta pallo oli ennen pitkää kulkenut saarten yli jättiläismäisenä turilaana.
Tarkasteltuaan taivaanrantaa, Joe kääntyi äkkiä metsästäjän puoleen, virkkaen:
— Totta maarian, mr Kennedy! Teillähän on myötäänsä mielessä se metsästys ja kaikenlainen jahti, ja nyt ois hyvä tilaisuus.
— Mitenkä niin, Joe?
— Eikä tohtorikaan pane tällä kertaa vastaan?
— Mutta mitä sinä tarkoitat?
— Näettekös, kuinka tuolta kaukaa lähenee meitä parvi suuria lintuja?
— Lintujako? — virkkoi tohtori, siepaten kiikarinsa.
— Minä näen ne, — sanoi Kennedy, — niitä on vähintänsä tusina.
— Neljätoista, jos suvaitsette, — vastasi Joe.
— Jospa toki olisivat tarpeeksi vahingollista laatua, muutoin tohtori hellyydessään taas laittaa esteitä tielleni.
— Kernaammin näkisin noitten lintujen olevan meistä niin kaukana kuin mahdollista.
— Pelkäättekö, tohtori, tuota siivekästä laumaa? — kysäisi Joe.
— Ne ovat gypaeteja, Joe, suurinta lajia kondoreita eli korppikotkia, ja jos ne hyökkäävät kimppuumme…
— Mitäs sitten? Me puolustamme itseämme, Samuel! Onhan meillä tässä kokonainen arsenaali heitä vastaanottamassa! Ja tokkopa ne kovinkaan hirvittäviä lienevät?
— Ei ole takeita, — vastasi tohtori.
Kymmenen minutin perästä oli lintuparvi tullut pyssynkantaman päähän. Rajusti rääkyen nuo neljätoista lintua lähestyivät Victoriaa, enemmän ärtyneinä kuin säikähtäneinä sen läsnäolosta.
— Kylläpäs ne kirkuu ja elämää pitää! — virkkoi Joe. — Ei näy herrasväki tykkäävän, että heidän tiluksillaan liikutaan, ja että joku toinenkin tässä uskaltaa lentää leyhytellä niinkuin nekin.
— Kovin ovatkin tuikean näköisiä, — virkkoi metsästäjä; — ihan pelottaisi, jos niillä olisi Purdey Mooren karbiinit kädessä.
— Eivät ne sellaisia kaipaa, — vastasi Fergusson, käyden hyvin vakavaksi.
Korppikotkat kiersivät Victorian ympärillä suunnattomissa, yhä pienenevissä piireissä. Ne viiltelivät ilmaa hämmästyttävän huimasti, syösten välistä alas nopeaan kuin tykinluoti ja äkkiä käännähtäen jyrkästi toisaanne.
Tohtori oli rauhaton. Hän päätti kohota ylemmäs, päästäkseen kauemmaksi näistä vaarallisista naapureista. Hän ohensi kaasun, ja pallo nousi tuokion kuluttua.
Mutta korppikotkat eivät näyttäneet tahtovan luopua siitä, vaan kohosivat myöskin.
— Näyttää siltä kuin olisivat harmissaan, — virkkoi Kennedy, siepaten karbiininsa.
Linnut lähenivät todellakin, ja moni niistä lensi jo 15:nkin metrin päähän, ikäänkuin ivaten Kennedyn asetta.
— Minulla on hirveä halu lauaista!
— Ei, Dick, älä millään muotoa! Me emme saa syyttä ärsyttää niitä. Se olisi vaan niitten yllyttämistä hyökkäykseen.
— Kyllä minä ne kurissa pidän.
— Erehdystä, Dick.
— Onhan meillä luoti kunkin varalle.
— Mutta jos ne kohoaisivat pallon yläpuolelle, mitenkäs sinä osaisit niihin? Ajattele, että sun edessäsi on lauma jalopeuroja maassa tai hajikaloja ympärilläsi keskellä valtamerta! Meidän tilamme on yhtä vaarallinen.
— Puhutko täyttä totta, Samuel?
— Puhun.
— Odotetaan sitten.
— Odotetaan. Ole valmiina, mutta älä laukaise, ennenkuin minä sanon.
Linnut ryhmäytyivät yhteen vähän matkan päässä. Erotti selvään niitten paljaat kaulat, jotka paisuivat huudon ponnistuksissa, ja rustomaiset heltat, punasinervine nystyröineen, jotka heiluivat vimmatusti. Nämä gypaetit olivat erittäin kookasta laatua: ruumis puoltatoista metriä pitkä. Valkoisten siipien alukset välkähtelivät päivänpaisteessa. Olisi tehnyt mieli sanoa niitä siivekkäiksi hajikaloiksi, joitten kanssa niillä muutoinkin oli kamalan paljo yhdennäköisyyttä.
— Ne seuraavat meitä, — sanoi tohtori, huomatessaan lintujen kohoavan pallon mukana, — ja vaikka me kohoaisimme kuinka korkealle hyvänsä, aina ne pääsisivät meistä ohi.
— Mutta mitäs tässä on tehtävä? — kysyi Kennedy.
Tohtori ei vastannut.
— Kuule nyt, Samuel, — jatkoi metsästäjä. — Niitä on neljätoista. Meillä on seitsemäntoista laukausta, jos panemme kaikki aseet liikkeelle. Eikö meillä siis ole toivoa saada ne tapetuiksi tai karkoitetuiksi? Minä otan osalleni yhden joukon.
— En epäile sinun taitoasi, Dick. Mikä niistä sinun pyssysi tielle osuu, se on surman oma, siitä olen vakuutettu, mutta minä sanon vielä kerran, että heti kuin ne ovat hyökänneet pallon yläosan kimppuun, silloin et enää voi niitä nähdä. Ne repivät rikki päällyksen, joka meitä pitelee, ja mehän olemme 900 metriä korkealla!
Tässä silmänräpäyksessä läksi yksi raivokkaimmista linnuista täyttämään suoraa päätä Victoriaa kohti, nokka ammollaan ja kynnet levällään, valmiina iskemään, raastamaan.
— Ammu! ammu! — huusi tohtori.
Tuskin hän oli ennättänyt sanoa sen, niin hervahti lintu ja alkoi kierien pudota alas avaruuteen.
Kennedy sieppasi toisen kaksipiippuisen. Joe tähtäsi toisella.
Pamauksesta säikähtyneinä hajosivat linnut hetkiseksi, mutta hyökkäsivät jälleen hirvittävällä vimmalla. Kennedyn luoti katkaisi lähimmältä kaulan. Joe ampui toiselta siiven rikki.
— Yksitoista jäljellä enää, — virkkoi hän.
Mutta silloin muuttivat linnut sotatapansa. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta ne kohosivat Victorian yläpuolelle.
Kennedy katsahti Fergussoniin.
Tarmokas ja kylmäverinen tohtori kalpeni nyt. Tuokioisen aikaa vallitsi kamala hiljaisuus. Ja sitten kuului vihlaiseva risahdus, niinkuin silkkikangasta revittäessä. Gondolin pohja tuntui irtaantuvan.
— Me olemme hukassa! — huudahti Fergusson, vilkaisten barometriin, joka nousi kiivaasti.
Senjälkeen hän heti lisäsi:
— Pohjalasti ulos, joutuun!
Muutaman silmänräpäyksen perästä ei gondolissa ollut yhtään kvartsijärkälettä.
— Me putoamme yhä … Ulos vesiarkut!… Joe, kuuletko?… Me syöksemme järveen!
Joe totteli. Tohtori kumartui laidan yli. Järvi näytti tulevan häntä kohti, niinkuin nousuvesi; esineet suurenivat suurenemistaan. Gondoli ei ollut enää kuin 60 metrin päässä Tshadin pinnasta.
— Ruokavarat! ruokavarat! — huusi tohtori.
Ja ruoka-arkku katosi sekin alas.
Putoaminen ei ollut enää niin nopeata, mutta yhä vaan alemmas laskeutuivat poloiset.
— Heittäkää vielä! heittäkää vielä! — huusi tohtori viimeisen kerran.
— Vähänpä on enää heitettävää! — virkkoi Kennedy.
— Onpas! — virkkoi Joe lyhyesti, tehden kiireesti ristinmerkin rintaansa.
Ja hän katosi gondolin laidan yli.
— Joe! Joe! — huusi tohtori kauhistuen.
Mutta Joe ei voinut enää kuulla häntä. Kevennyt Victoria kohosi kohtisuoraan ylös kolmesataa metriä. Tuuli tarttui velttoon päällykseen ja alkoi kiidättää palloa järven pohjoista rantaa kohti.
— Hukassa on mies! — virkkoi metsästäjä, viitaten kädellänsä epätoivoissaan.
— Hukassa, meitä pelastaakseen, — toisti tohtori.
Ja nämä pelvottomat miehet tunsivat kahden suuren kyynelkarpalon kiertyvän silmiinsä. He kumartuivat laidan yli, koettaen nähdä jotain jälkeä Joe rukasta. Mutta liian kaukana he olivat jo.
— Mitä tehdä nyt? — kysyi Kennedy.
— Laskeutua maahan heti kuin käy mahdolliseksi, Dick, ja odottaa.
Kuljettuansa toista sataa kilometriä, Victoria laskeutui autiolle rannalle, järven pohjoispäässä. Ankkurit tarttuivat matalanlaiseen puuhun, ja Kennedy kiinnitti ne lujasti.
Tuli yö, mutta unta ei saanut sinä yönä silmäänsä kumpainenkaan.