YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Lähtö yöllä. — Kolmisin yhdessä. — Kennedyn vaisto. — Varokeinoja. — Shari virran juoksu. — Tshad järvi. — Vesi. — Virtahepo. — Luoti turhaan.
Kolmen aikaan aamulla huomasi Joe, vartiolla ollessaan, kaupungin vihdoinkin liikahtavan hänen allansa. Victoria läksi jälleen kulkemaan. Kennedy ja tohtori heräsivät.
Tohtori katsahti kompassiin ja näki mieliksensä tuulen vievän palloa pohjoiskoillista kohti.
— Meillä on onni mukana, — virkkoi hän; — kaikki meille onnistuu.
Tänään löydämme itse Tshad järvenkin.
— Onko se laajakin? — kysyi Kennedy.
— Koko lailla, ystävä hyvä; pisin pituus ja suurin leveys on 220 km.
— Onhan hiukan vaihtelua, kun pääsee leijumaan ison järvenseljän yli.
— Minun mielestäni ei meillä ole ollut syytä valittaa matkan yksitoikkoisuutta; olot ovat olleet mitä myötäisimmät.
— Epäilemättä, Samuel; kärsimyksiä erämaassa lukuun-ottamatta, ei meillä ole ollut mitään varsinaista vaaraa.
— Victoria on kunnostanut itsensä kerrassaan. Tänään on toukokuun 12:s, ja liikkeelle läksimme huhtikuun 18:na; olemme siis olleet matkalla viisikolmatta päivää. Kymmenisen päivän perästä olemme perillä.
— Missä?
— En tiedä ensinkään, mutta mitäpäs sillä väliä?
— Oletpa oikeassa, Samuel; luottakaamme siihen, että Sallimus ohjaa meitä oikeaan ja pitää meidät hyvässä terveydessä, niinkuin tähänkin saakka. Ei todellakaan luulisi, että me olemme kulkeneet maailman turmiollisimman seudun yli!
— Eläkööt ilmamatkat! — huudahti Joe. — Tässä sitä nyt ollaan viidenkolmatta päivän perästä, hyvissä voimin, hyvin on syöty, hyvin levätty, vähän liiaksikin, sillä minulta alkaa koivet puutua ihan pilalle, enkä minä tykkäis yhtään pahaa, jos täytyis lähteä astua laputtelemaan parisen kymmentä kilometriä; norjenispahan.
— Sitä huvia saat nauttia Lontoon kaduilla, poikaseni. Mutta sen johdosta, että Joe mainitsi kävelyretkestään, tahtoisin huomauttaa, kuinka tärkeätä on, että aina pysymme yhdessä. Jos jonkun meistä ollessa maissa, Victorian pitäisi äkkiä kohota, välttääkseen odottamatonta vaaraa, ties yhtyisimmekö enää milloinkaan! Enkä minä, suoraan sanoen, ole yhtään mielissäni, kun Kennedy lähtee metsästysretkilleen.
— Suonet minulle toki tämän mieliteon, ystävä hyvä. Eihän ole haitaksi, jos eväitä karttuu. Ja sitä paitsi, lupailithan sinä minulle ennen lähtöä aivan erinomaisia metsästysmaita, mutta tähän saakka olen varsin vähän saanut aikaan Andersonien ja Cummingien toimialalla.
— Mutta, rakas Dick, nyt joko muistisi pettää tai kainoutesi käskee sinun unohtamaan urotyösi. Metsänriistasta puhumattakaan, on sinun omallatunnollasi antiloopi, norsu ja kaksi jalopeuraa!
— Mokomakin saalis Afrikassa, missä metsämies näkee pyssynsä suun kohdalla kaikki luomakunnan eläimet. Kas! Kas tuossakin noita giraffeja!
— Nuoko giraffeja! — arveli Joe, — nyrkinkokoisia!
— Siitä syystä, että olemme 300 metriä niitten yläpuolella. Läheltä katsoen, huomaisit niitten olevan kolme kertaa niin pitkiä kuin sinä.
— Ja mitäs sanot tuosta gazellilaumasta, — virkkoi Kennedy, — ja tuosta strutsiparvesta, joka tuolla kiitää tuulen nopeudella?
— Jaa, ettäkö strutseja elikkä niitä kamelikurkia? — arveli Joe. —
Kanoja ne on.
— Samuel! Emmekö pääsisi lähemmäs?
— Lähemmäs pääsemme kyllä, mutta maahan emme laske. Ja miksipä ampua noita eläimiä, joista sinulle ei olisi hyötyä vähintäkään? Jos olisi tuhottavana jalopeura tai tiikeri tai hyena, niin käsittäisin; nehän ovat ainakin vaarallisia petoja, mutta saada hengiltä antiloopi tai gazelli pelkän metsä-innon tyydyttämiseksi, — ei maksa vaivaa. Laskemme nyt sentään, ystävä hyvä, kolmen, neljänkymmenen metrin päähän maasta, ja jos sitten huomaat jonkun pedon ja työnnät luodin sen sydämeen, niin minun on vallan hyvä mieli.
Victoria laski verkalleen alemmaksi, pysytellen kumminkin turvallisen matkan päässä. Tässä tiheään asutussa, oudossa maassa täytyi alati olla varoillaan.
Pallo kulki nyt Shari virran suuntaa. Virran ihania rantoja verhosivat tuuheat puut moninaisissa vivahduksissa; lianit ja köynnöskasvit kimmurtelivat kaikilla haaroin, saaden aikoin mitä erillaisinta värien välähtelyä. Krokodiilit lekottelivat päivänpaisteessa tai puikahtelivat veteen ketterästi kuin sisiliskot. Kisaten ja temmeltäen nousi niitä lukemattomiin vehreisin saariin, joita oli tiheässä keskellä virtaa.
Rehevänä ja vihannoivana kulki heidän alitsensa Maffatain maakunta. Kello yhdeksän tienoissa aamulla matkamiehet saapuivat vihdoin Tshad järven etelärannalle. Siinä oli nyt tuo Afrikan Kaspia, jonka olemassa-oloa oli kauan aikaa luettu satujen maailmaan, tuo sisämeri, jonka rannoille ovat päässeet ainoastaan Denhamin ja Barthin retkikunnat. Tohtori koetti tehdä siitä tarkan piirroksen, joka jo koko lailla erosi 1847 vuoden kartasta. Ja mahdotonta onkin saada piirretyksi tämän järven karttaa. Sen rannat ovat liejuisia, melkein läpipääsemättömiä rämeitä, joihin Barth oli vähällä heittää henkensä. Vuosien vieriessä nämä rämeet, joissa kasvaa puolenviidettä metrin pituista kaislaa ja papyrusta, muuttuvat järveksi nekin. Onpa rannalle raketuita kaupunkejakin joutunut uposalle, niinkuin esimerkiksi Ngornu v. 1856, ja nykyjään uiskentelee virtahepoja ja alligaatoreita niissä paikoin, missä ennen kohoili Bornun asumuksia.
Tohtori tahtoi saada selville, onko järven vesi suolaista, niinkuin kauan aikaa on väitetty. Laskeutumisesta ei nyt ollut mitään vaaraa, ja niinpä gondoli lintuna pyyhkäisi järven pintaa puolentoista metrin matkassa.
Joe laski pullon järveen ja täytti sen puolilleen. Matkailijat maistoivat vettä: juotavaksi se ei juuri kelvannut; se maistui lipeältä.
Tohtorin parhaillaan kirjoittaessa havainnoitaan muistiin, pamahti pyssy hänen vieressään. Kennedy ei ollut malttanut hillitä intoansa, vaan oli lennättänyt luodin tavattoman suureen, tyyneesti lekottelevaan virtahepoon. Eläin katosi veteen, laukauksen kuultuaan, nähtävästi vähääkään välittämättä Kennedyn suippoluodista.
— Parempi ois ollut atraimen viisiin, — virkkoi Joe.
— Millä tavoin?
— Ankkurilla vaan. Koukku kalaa myöten.
— Todellakin, — sanoi Kennedy, — sepä kelpo keino…
— Joka jää teiltä koettamatta, jos suvaitsette, — vastasi tohtori. — Saalis veisi meidät pian sinne, missä ei meillä enää olisi mitään tekemistä.
— Varsinkaan nyt, kun saatiin selvä, millaista vettä Tshadissa on.
Syödäänkö noita tuollaisia kaloja, tohtori?
— Sun kalasi, Joe, on imettävä eläin, paksunahkaisten luokkaa. Sen liha kuuluu olevan erinomaisen maukasta, ja on varsin haluttua kauppatavaraa järven rannoilla.
— Pahus sentään, kun ei se mr Kennedyn laukaus sen paremmin onnistunut!
— Virtahevossa ei ole arkoja kohtia muut kuin vatsa ja lapaluitten väli. Dickin luoti ei tehnyt siihen naarmuakaan. Mutta jos seutu näyttää sopivalta, niin pysähdymme järven pohjoisrannalle. Siellä on Kennedylle tarjona täydellinen eläintarha, ja siellä hän saa yltäkyllin korvausta vahingostaan.
— Sehän hyvin passaa, — sanoi Joe, — että mr Kennedy lähtee pyytämään virtahepoja. Kovin tekisikin mulla mieli maistaa tätä uudensorttista lihaa, sillä onhan se vähän hassua popsia Afrikassa kurppia ja muita peltopyitä ihan niinkuin Englannissa.