KOLMASKYMMENES LUKU
Mosfeia. — Sheikki. — Denham, Clapperton, Oudney. — Vogel. —
Loggumin pääkaupunki. — Toole. — Tyvenessä Keraakin kohdalla. —
Kuvernööri hovinsa kanssa. — Hyökkäys. — Murhapolton kyyhkyset.
Huomenna, toukokuun ll:nä, läksi Victoria jälleen jatkamaan monivaiheista matkaansa.
Tuuli kantoi heitä hiukan pohjoista kohti, ja niinpä kello yhdeksän tienoissa tuli näkyviin Mosfeian suuri kaupunki, rakennettu kahden vuoren väliselle ylängölle. Sen asema on kerrassaan valloittamaton. Kaupunkiin kulkee yksi ainoa kapea, suon ja metsän välinen tie.
Heimon sheikki teki parhaallaan tuloansa kaupunkiin, räikeän heleävärinen puku yllään, edellänsä torvensoittajia ja juoksijoita, jotka taivuttelivat syrjään oksia hänen tieltään.
Tohtori laskeutui alemmas, tarkastellakseen lähemmältä näitä maan-asukkaita; mutta mitä suuremmaksi pallo heidän silmissään kasvoi, sitä ilmeisemmäksi kävi heidän kauhunsa, eikä aikaakaan, niin jo saivat he jalat allensa tai karauttivat ratsuillaan pakoon.
Sheikki yksin ei liikahtanut. Hän sieppasi pitkän muskettinsa, veti hanan vireille ja jäi odottamaan. Tohtori läheni viidenkymmenen jalan päähän ja tervehti häntä arabiankielellä niin kovaa kuin jaksoi.
Nämä taivaasta tulleet sanat kuultuansa, sheikki hyppäsi ratsunsa seljästä, heittäysi alassuin pölyiselle tielle, eikä hän tästä nöyryyden asennosta noussut, vaikka tohtori koetti parastansa.
— Yhä vieläkin, — virkkoi Fergusson kumppaleilleen, — yhä vieläkin tuo väki pitää meitä yliluonnollisina olentoina, ja niin he ovat tehneet hamasta siitä saakka kuin ensi kertaa näkivät Europpalaisia. Ja kun tuo sheikki myöhemmin kertoo tästä kohtauksesta, on hän tietenkin lisäävä siihen kaikenlaista arabialaisen mielikuvituksen luomaa. Aatelkaas, mitä kaikkea meistä tarinat vielä kertovatkaan!
— Tuo saattaisi olla harmillistakin, — vastasi metsästäjä. —
Sivistyksen kannalta katsoen olisi meidän parempi käydä tavallisista
ihmisistä; neekerit saisivat silloin toisellaiset käsitykset
Europpalaisten voimasta.
— Niin kyllä, hyvä ystävä, mutta mitäpäs me voisimme tehdä? Saisit pitää paikkakunnan oppineille pitkiä selityksiä ilmapallon mekanismista, eivätkä he käsittäisi sinua kumminkaan; jotain yliluonnollista he siinä sittenkin otaksuisivat.
— Tohtori! — virkkoi Joe; — te mainitsitte ensimmäisistä
Europpalaisista näissä seuduin. Ketä ne olivat, jos suvaitsette?
— Me olemme, poikaseni, parast'aikaa majori Denhamin vaeltamilla teillä. Mosfeiassa juuri hänet vastaanotti Mandaran sulttani.
— Mikä mies se majori Denham oli?
— Muuan uljas Englantilainen, joka vuosina 1822-1824 kapteeni Clappertonin ja tohtori Oudneyn kanssa johti Bornuun lähetettyä retkikuntaa. Lähdettyään maaliskuussa Tripolista, he tulivat Fezzanin pääkaupunkiin Murzukiin ja saapuivat vuoden kuluttua Kuukan kaupunkiin lähellä Tshad järveä, kulkien samaa tietä, jota myöten Barth myöhemmin palasi Europpaan. Denham teki sieltä useampia retkiä Bornuun, Mandaraan ja järven itärannoille. Sillä välin tunkeutuivat Clapperton ja Oudney Sudaniin, hamaan Sakatuu'hun saakka. Sillä matkalla kuoli Oudney väsymyksestä Murmurin kaupungissa.
— Tämä osa Afrikaa, — virkkoi Kennedy, — lienee puolestaan vaatinut monet uhrit tieteeltä?
— Kyllä. Kovan onnen maata tämä on. Me kuljemme suoraan Bargimin valtakuntaa kohti, jonka kautta Vogel v. 1856 kulki matkallansa Wadai'hin. Mutta siellä hän katosi kuulumattomiin. Tämä nuori mies, vasta 23 vuoden iässä, oli lähetetty toimimaan yhdessä tohtori Barthin kanssa. He kohtasivat toisensa joulukuussa 1854. Silloin hän läksi tutkimusretkilleen. Viimeisissä kirjeissään vuodelta 1856 hän ilmoittaa aikovansa tunkeutua Wadaihin, jossa ei vielä yhtään Europpalaista siihen saakka ollut käynyt. Hän näkyy päässeen pääkaupunkiin Waraan saakka. Toiset kertovat hänen joutuneen siellä vangiksi; toisten mukaan hän tapettiin siitä syystä, että oli noussut jollekin pyhälle vuorelle. Kertomuksia matkustajain kuolemasta ei ole kumminkaan kovin herkästi uskominen, niillä kun koetetaan estää heidän etsimisiänsä. Hyvin mahdollista on, että Wadain sulttani pitää häntä vankinansa, toivoen suuria lunnaita hänestä. Paroni Neimans yritti lähtemään Wadaihin, mutta kuoli kesken hankkeitansa Kairossa 1855. Nyt tiedämme, että uusi, Leipzigissä varustettu retkikunta, Heuglinin johdolla on kulkemassa Vogelin jälkiä. Ennen pitkää saanemme varman tiedon tämän nuoren, urhean matkustajan kohtalosta.[23]
Mosfeian kaupunki oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä. Mandaran maa levittelihe nyt heidän allaan kaikessa hämmästyttävässä rehevyydessään: akasia-metsiä, punertavia locusta-lehtoja, pumpuli- ja indigo-vainioita. Shari virta vieritteli vuolaita vesiään, laskeakseen 150 kilometrin päässä Tshad järveen.
— Katsokaas, — puhui tohtori, näyttäen kumppaleilleen Barthin karttoja, — katsokaas, kuinka tarkkoja tämän tiedemiehen kartat ovat. Me kuljemme suoraan Loggumin maakuntaa kohti ja saavumme kukaties sen pääkaupunginkin, Kernakin, kohdalle. Siellä kuoli nuori Toole, vänrikki Englannin armeijassa, joka vasta moniaan viikon oli ennättänyt retkeillä yhdessä Denhamin kanssa. Tätä suunnatonta seutua sopii todellakin sanoa Europpalaisten hautausmaaksi!
Muutamia 15 metrin pituisia kanotteja kulki Sharilla alas virtaa. Victoria, joka nyt oli 300 metrin korkeudessa, veti varsin vähän alkuasukasten huomiota puoleensa, mutta tuuli, tähän saakka jotenkin navakka, alkoi hiljetä.
— Jokohan meidät taaskin tapaa tyyni? — virkkoi tohtori.
— Välipä sillä, tohtori! Ei meitä nyt uhkaa veden puute eikä erämaan elkeet.
— Ei, mutta vielä julmemmat ihmiset.
— Kas, — huudahti Joe, — tuollahan näkyy jotain kaupungin tapaista.
— Se on Kernak. Tuulen viimeiset henkäykset työntänevät meidät sinne saakka, niin että meidän sopii ottaa tarkka piirros kaupungista.
— Emmekö laskisi hiukan lähemmälle sitä? — kysyi Kennedy.
— Se käy laatuun, Dick. Minä väännän hiukan hormin hanaa, ja pallo laskee alemmas.
Puolen tunnin perästä pysähtyi Victoria kokonaan, 60 metrin korkeudessa.
— Nyt on Kernak lähempänä meitä kuin Lontoo St. Paulin kirkontornin huippua.
— Mitäs varstain kalketta tuolta alhaalta kuuluu?
Joe katsoi tarkemmin ja huomasi suuren joukon kankureita kutoa paukuttamassa, kangastukkeina paksuja hirsiä.
Loggumin pääkaupunki esiintyi silloin kokonaisuudessaan heidän aliansa suurena asemapiirroksena. Se oli oikea kaupunki, talot rinnakkain ja kadut tarpeeksi leveitä. Keskellä avaraa toria pidettiin orjamarkkinoita. Ostajia oli runsaasti, sillä Mandaran naiset, joilla on peräti pienet jalat ja kädet, ovat erittäin haluttua ja kallis-arvoista tavaraa.
Victorian ilmaantuminen näkyviin vaikutti samaan tapaan kuin monasti ennenkin: ensin huutoja ja sitten kovan hämmästyksen; häärinä lakkaa, työt jäävät kesken; melu vaikenee. Matkamiehet olivat kauan aikaa yhdessä kohdin, eikä jäänyt heiltä huomaamatta ainoakaan yksityisseikka tässä ihmisvilinässä. Laskeutuivatpa 18:kin metriä lähelle maata.
Silloin läksi Loggumin kuvernööri asunnostaan, liehuttaan viheriätä lippuansa, perässään soittoniekat, jotka puhalsivat käheisin puhvelinsarviin niin että olisi luullut heiltä keuhkojen halkeavan. Väkijoukko kerääntyi hänen ympärilleen. Tohtori Fergusson yritti puhutella heitä, mutta se ei onnistunut.
Nuo korkeaotsaiset, könkönenäiset ja kiharatukkaiset neekerit näyttivät olevan uhkeata, älykästä väkeä, mutta Victorian läsnäolo sittenkin herätti heissä levottomuutta. Ratsumiehiä läksi täyttä laukkaa eri haaroille, ja pian oli kuvernöörin sotaväki asettunut sotarintaan, valmiina taistelemaan näin omituista vihollista vastaan. Joe koetti heilutella jos minkin värisiä nenäliinoja, mutta turhaan.
Sheikki, hovinsa ympäröimänä, käski väkensä vaikenemaan ja piti puheen, josta tohtori ei saanut mitään selvää. Se oli arabian- ja bagirminkielen sekotusta. Viittausten kansainvälinen kieli ilmoitti hänelle kumminkin, että matkamiehiä hartaasti pyydetään lähtemään matkoihinsa. Ei olisi tarvinnut heitä kahdesti pyytää, mutta tyynen tähden oli mahdoton lähteä. Pallo ei hievahtanutkaan, ja se saattoi kuvernöörin aivan epätoivoon. Hoviväki alkoi huutaa ja kiljua, saadakseen sillä tapaa tuon hirviön poistumaan.
Omituista joukkoa nuo hovimiehet, kullakin viisi kuusi kirjavaa paitaa päälletysten yllään. Tavattoman suuri vatsa oli jokaisella; muutamilla näytti olevan tekovatsakin. Kennedy ja Joe saivat kummaksensa kuulla tohtorilta, että sillä tavalla siellä mielistellään sulttania. Mitä pulleampi vatsa, sitä kunnianhimoisempi mies. Kaikki nämä lihavat herrat viuhtoivat käsillään ja huusivat, liiatenkin yksi, joka oli vähintäkin pääministeri, jos nimittäin lihavuus milloinkaan tässä murheen laaksossa on arvoa ansainnut. Neekerilaumat yhtyivät kirkumisillansa ministerien mölinään, apinain tavalla matkien heidän viuhtomisiansa, jotenka kymmenentuhatta käsivartta huitoi yhdellä lailla yhtämittaa.
Näihin hyödyttömiin pelotuksen ponnistuksiin liittyi muita, paljoa arveluttavampia. Jousilla ja nuolilla varustettu sotaväki asettui hyökkäysrintamaan, mutta samassa Victoriakin poistui ja kohosi kantaman yläpuolelle. Kuvernööri sieppasi musketin ja ojensi sen palloa kohti. Mutta Kennedy oli pitänyt häntä silmällä, ja karbiinin luoti musersi aseen kuvernöörin kädestä.
Tämä odottamaton isku sai aikaan täydellisen hämmennyksen. Jokainen riensi kiiruimman kaupassa majaansa, ja koko iltapuolen näytti kaupunki aivan autiolta.
Tuli yö. Ei tuulahdustakaan. Täytyi tyytyä pysymään yhdessä kohdin 150 metrin korkeudessa. Kaupungista ei näkynyt tulen tuikaustakaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi siellä. Tohtori päätti olla kahta varovampi entistänsä. Tuossa rauhassa saattoi piillä joku salajuoni.
Ja oikeassa hän olikin. Sydän-yön aikana näkyi koko kaupunki lehahtavan tuleen. Sadottain alkoi siellä lennellä tulisia kieliä niinkuin raketteja.
— Sepä merkillistä, — virkkoi tohtori.
— Mutta, Jumal' armahtakoon! — vastasi Kennedy. — Näyttää kuin tuo tulipalo kohoaisi tänne ylös.
Ja todellakin, kesken huutoja ja muskettien pauketta, nousi tuo tulimassa Victoriaa kohti. Joe oli valmiina heittämään pohjalastia ulos. Pian oli Fergusson saanut selityksen tähän ilmiöön.
Tuhansia kyyhkysiä, joitten purstoon oli sidottu palavia aineita, oli ajettu Victoriaa kohti. Säikäyksissään ne lensivät ylös, palavilla purstoillaan viileskellen ilmaa ristiin rastiin. Kennedy alkoi ampua niitä kaikilla pyssyillänsä, mutta mitä hän mahtoi tuolle lukemattomalle joukolle? Jo kiiriskelivät kyyhkyset gondolin ja pallon ympärillä, joitten seinät, heiastaen tuota yöllistä valoa, näyttivät kietouneen tuliseen verkkoon.
Tohtori ei epäillyt enää. Hän heitätti ulos kvartsijärkäleen ja pääsi ulkopuolelle näitten turmiollisten lintujen saavuttamaa. Kaksi tuntia näkyi niitä vielä liitelevän eri suuntiin. Vähitellen niitten luku pieneni, ja valot sammuivat.
— Nyt saamme maata rauhassa, — virkkoi tohtori.
— Ei ollut hullumpi keino, näin villien keksimäksi! — sanoi Joe.
— He käyttävät varsin usein näitä kyyhkysiä, sytyttääkseen olkikattoja vihollisten kylissä, mutta tällä kertaa lensi kylä kauemmas heidän siivekkäitä polttajiaan.
— Ilmapallon ei tarvitse peljätä vihollisia, ei kerrassaan minkäänlaisia, — sanoi Kennedy.
— Ties kanssa! — vastasi tohtori.
— Ketä?
— Varomattomia ihmisiä gondolissaan. Ja siksipä, ystävät, kaikkialla valppautta, aina valppautta!