Kantelettaren tutkimuksia 2 / Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla

by Julius Krohn

V.

Kahdenlaisella runomitalla.

1. Uudempi laulurunous.

Suomalainen kansanlauki ei ole yksistään niiden lisäainesten kautta rikastunut, joita vanha runomme runsain määrin vastaanotti Virosta. Sen varasto on tullut kaksinkertaiseksi toisellakin tavalla, nimittäin mukailemalla ruotsalaisten laulurunoutta useampisäkeisine värssyineen ja loppusointuineen. Tämä omistus olisi kuitenkin voinut tulla Suomen kansalle kalliiksi, jos sen tieltä kaikkialla niinkuin Länsi-Suomessa, josta uudempi laulu lähti liikkeelle ja levisi, vanhempi runoutemme olisi väistynyt ja unheesen jäänyt. Vaan sen kautta että Itä-Suomessa ja etenkin sen rajan takana entisen kantelen kielet eheinä säilyivät, tulivat vieraan viulun vaihtelevammat sävelmät ainoasti kehittämään Suomen kansan soitannollista lahjaa.

Uudemman kansanlaulumme pääpaino on sävelmässä, eikä sisällyksessä. Verrattomasti suurin osa on yksivärssyisiä laulunpätkiä, joista edellinen säe eli säepari esittää vertauksen ja jälkimmäinen käytännöllisen sovituksen, tavallisesti lempielämään, joka on aikaisemmassa lyyrillisessä runoudessa hyvin harvoin käsitelty aine. Näitä laulunpätkiä on kuitenkin tavallisesti useampia ikäänkuin helmiä yhteen pujoteltu ja toisinaan taitavastakin, niin että niissä voi nähdä läpikäyvän "punaisen langan".

Kertovaisiakaan lauluja, joissa on selvä, yhtenäinen juoni, ei tämä runous ole vailla. Ne ovat ilmeisiä suomennoksia ruotsalaisista ballaadeista, joiden sävelmääkin ne jäljittelevät.[449] Luonnolliselta näyttää, että kun käännöstyö oli suoritettava samassa laulutahdissa värssy värssyltä, ei omintakeiselle mielikuvitukselle jäänyt paljon pyörähdystilaa. Vaan sitä merkillisempää on, että näissäkin rajoissa Suomen kansan luontainen kauneuden aisti ja kehityskyky on välistä voinut päästä näkyviin.

Hyvänä esimerkkinä on ensimmäinen Kantelettaren alkulauseesen painetuista lauluista: "Kreivin sylissä istunut." Tämän alkuansa saksalaisen ballaadin vanhin kirjaanpano on hollanninkielinen 1500 luvulta ja kuuluu suomennettuna:[450]

Minä seisoin korkealla vuorella
Ja katselin merelle päin,
Näin laivan laskevan purjeissa
Ja ritareita kolme näin.
Ja se nuorin joukosta ritarein,
Jotk' istuivat laivassa,
Sielt' tarjosi minulle juodaksein
Lasin viiniä vilpoista.
"Jumal' antakoon hyvyyttä runsaasti
Teille, varaton neitonen!
En toista tosiaan kihlaisi,
Te jos rikkaampi oisitten." —
"Minä jos olen varaton neitonen,
On köyhiä muitakin;
Käyn luostarin muurien sisällen,
Se neuvo on suotuisin." —
"Vai luostariinko on menonne,
Te neidoista kaunihin;
Miltä nunnan puvussa näytätte,
Toki tietää ma tahtoisin."
Kun hän oli luostariin lähtenyt,
Hänen kuoli jo isänsä;
Koko valtakunnass' ei ollut nyt
Niin rikasta tytärtä.
Kun ritari kuuli sen, huusi niin:
"Satuloikaa mun hevosein!
Että tyttö on päässyt luostariin,
Siitä karvas on sydämein."
Hän ratsasti luostarin portillen,
Kovin kolkutti renkaalla:
"Missä vihkin on saaneista viimeinen.
Nuorin kaikista nunnista?"
"Ei täältä ole ulospääsöä
Edes kaikista nuorimman;
Hän istuu kammionsa sisällä
Ja on Jeesuksen morsian." —
"Vaikk' kammioonsa on telkeynyt
Ja Jeesuksen morsian on,
Häntä nähdä tahdon ja kuulla nyt,
Hän kuitenkin tulkohon."
Ja se nuorin kaikista nunnista
Tuli ritarin etehen,
Kaikk' keritty oli hänen tukkansa —
Ja rakkaus myöhäinen.
"Teidän täytyy takaisin ratsastaa,
Kotipuoleenne kääntyä,
Siellä toista tyttöä suudelkaa,
Minun lempen' on mennyttä.
Kun viel' olin varaton neitonen,
Te työnsitte minut pois,
Jos oisitte malttanut vähäsen,
Hyvä meidän nyt olla ois."

Myös flaamin kielellä löytyy uudemmalta ajalta pari muistiinpanoa, joista toinen alkaa: "Kun seisoin Alankomaiden vuorilla ja katselin merelle päin."[451] Epäillä kuitenkin sopii, onko tässä Alankomaiden mataloista ja loivista rantaäyräistä puhe. Myös viittaa runo siihen, että laiva on ohi kulkenut hyvin lähitse rantaa; lisäksi tapa, jolla viini mainitaan, ehdottomasti johtaa ajatuksemme eteläisempään, viiniä viljelevään maahan.

Meidän ei tarvitsekaan muuta kuin lähteä Alankomailta Rein-virtaa ylöspäin, niin pian kohtaamme maiseman, johon laulumme täydesti soveltuu. Siellä sen Goethe ensimmäisenä kansan suusta Elsassissa korjasi v. 1771 ja on sitä jälkeenpäin kaikkialla Saksassa kirjaanpantu. Sen yleisin muoto alkaa:[452] "Minä seisoin korkealla vuorella ja katselin syvään laaksohon, näin minä laivan liukuvan, jossa oli kolme kreiviä." Nuorin kreiveistä tarjoo vilpoisen viinin lisäksi vielä kultaisen sormuksensa. "Mitä minä sormuksella teen, olenhan vielä aivan nuori ja sitä paitsi varaton." — "No, jos olet varaton, niin olkoon se keskenäisen rakkautemme muistona." — "En tahdo muistella mitään rakkautta, vaan menen luostariin." Sitten kerrotaan, mitenkä vuosineljänneksen kuluttua kreivi näkee unta, että hänen lemmittynsä on mennyt luostariin, ja käskee palvelijansa satuloida kaksi hevosta. Uhkaamalla polttaa koko luostarin hän saa nuorimman nunnan puheilleen, vaan tältä on jo tukka lyhyeksi leikattu.

Korkea vuori vastakohtana syvälle laaksolle, kreivien eli ritarien lukuisuus sekä viinin vilpoisuus johtavat elävästi mieleemme Rein-virran keskijuoksun viini viljelyksineen ja monine linnanraunioineen. Toisinaan Rein-joki nimenomaan mainitaankin, esim.: "loin katseeni syvään Reiniin."[453]

Yhdessä shvaabilaisessa kappaleessa, jossa laulaja korkealta vuoreltansa katselee pitkin Reiniä ja näkee laivassa kolme ritaria, ei ole enää puhetta viinin tarjoilusta.[454] Nuorin ritareista hänet tahtoo kihlata kultasormuksellaan: "ota pois ja pidä sormessasi kuolemani jälkeen." — "Mitä minä sormuksella, jota en saa näkyvissä pitää." — "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." — "Miksikä valehtelisin: ennemmin sanon suoraan, että nuori kreivi on mieheni." — "Jos olisit kyllin kaunis ja jonkun verran varakas, niin totta heti sinut naisin." — "Jollen olekaan varakas, on minulla kunniani, jonka säilytän, kunnes vertaiseni tulee." — "Vaan jollei vertaistasi tulekaan?" — "Sitten menen nunnaksi luostariin." Seuraa kreivin unennäkö, satuloittaminen ja ratsastus luostariin, josta nunna ei tule uloskaan, vaan antaa tiedon, että hänen hiuksensa jo ovat leikatut.

Saksalainen laulu on ilmeisesti sekaantunut muiden runojen vaikutuksesta. Kreivin unennäkö katumuksen aiheena on lainattu edempänä esitettävästä saksalaisesta ballaadista, josta suomalainen "Morsiamen kuolo" (Kant. alkul. n:o 3) on johtunut. Alkuperäisempään tytön rikkaaksi tulemisen motiiviin vielä viittaa kreivin lause satuloitsijalleen: "tie t. lempi on ratsastuksen arvoinen" yleisessä muodostuksessa sekä erittäin viimeksi mainitussa toisinnossa: "tyttö on kaiken arvoinen!"

Myös ritarin kehoitus valehtelemaan ja tytön kieltävä vastaus tunnetaan toisesta laulusta, joka tavallisesti alkaa tytön menolla ruohon leikkuusen.[455] Ratsumiehen pyytäessä häntä istahtamaan viereensä viitalleen, hän selittää äidin toruvan työn kesken jäämisestä, johon toinen vastaa: "sano leikanneesi sormeasi." — "Miksikä valehtelisin, paljoa parempi on minun sanoa, että ratsumies on omakseen tahtonut." Äidin neuvoa, että olisi vielä vuoden kotona naimatonna, tyttö ei pidä hyvänä, koska ratsumies on hänelle kaikkea äidin tavaraa kalliimpi. Silloin äiti käskee hänen korjaamaan vaatteensa ja juoksemaan ratsumiehen perään. Tytön vielä valittaessa, ettei hänellä ole riittävästi vaatteita ja pyytäessä tuhat taaleria kapioiden ostoon, äiti ilmoittaa, että isä on pelissä kaiken omaisuutensa hävittänyt.

Tätä laulua löytyy vielä toisinto Reinmaakunnasta Bonnin ja Coblenzin tienoilta, jossa myös sormuksen tarjoaminen ilmaantuu.[456] Kultaseppä takoo sormuksen, jota tarjoo lemmitylleen. "Mitä kihlamerkillä teen, jota en saa sormessani pitää?" — "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." — "Äidillenikö valehtelisin; pikemmin sanon suoraan, että kultaseppä on minua kosinut." Mahdollisesti kuitenkin sormuksen tarjoaminen alkuperäisemmin kuuluu lauluun kolmesta kreivistä eli ritarista. Ranskan puolelta rajaa Champagnessa on löytynyt romanssi, jossa tyttö kertoo häneen rakastuneen prinssin ja kuninkaan pojan sekä kolmantena kreivin, jota hänkin rakasti; kreivillä oli sormus, jonka oli pannut hänen sormeensa.[457]

Kehittyneimmässä ja siis myöhäisimmässä shvaabilaisessa muodossa on saksalainen laulu levinnyt Tanskan kautta Ruotsiin, jossa se on yhdistynyt ballaadiin "Petetystä nuorukaisesta", niin että siitä ainoasti viisi värssyä tämän johdantona on säilynyt.[458] Tätä jälkimmäistä ballaadia vastaa Kantelettaren alkulauseen toinen numero. Edellisestä sitä vastoin mainitut viisi värssyä tavataan suomeksi erikseen ensimmäisessä numerossa "Kreivin sylissä istunut" hiukan laajennettuina sekä aivan uusilla värssyillä jatkettuina. Tästä jatkosta on lausunut prof. C.G. Estlander:[459] "Tuntuu siltä kuin erityisesti hieno runoilijaluonne olisi ottanut alkusäkeitten antamasta aiheesta luodakseen uuden runoelman ja ylenmäärin hyvin onnistunut. Asema on siinä sama: korkealla vuorella syvässä laaksossa, jossa laiva laskee maihin ja kreivi tytön kihlaa kultaisella sormuksella." Hänen neuvonsa tytön epäilyksen johdosta ja tämän vastaus ovat niinikään samat, vaikka suomalainen laulaja on niihin osannut huokua jotain selittämätöntä kesäillan suloa. Missä suomennettava esikuva päättyy, puhkeaa tämä surumielinen haaveilu ilmi:

Ja se ilta oli kaunis, ihana,[460]
Ja ne linnut lauloivat,
Meri tyyni, keto vihanta,
Kukat keolla kasvoivat.

Tässä hurmauksessa laulaja kuvailee tytön kaikki unohtaneen, uneksiakseen lyhyen lemmen-unelmansa. Seuraava värssy kertoo, mitenkä hän aamulla huomaa jääneensä yksin; pois on mennyt kreivi ja rannalta laivakin lähtenyt, jonka johdosta hän epätoivoissaan heittää myös sormuksensa mereen.

Voi, voi mua tyttöä vaivaista!
Kuinka onneton nyt minä lien;
Ota pois, meri, pois tämä sormuskin,
Mitä tuolla ma käessäni teen!

Runomitta, jota on hiukan pitennetty, ja kielikään tosin eivät ole erinäisellä taidolla tässä käytettyjä, mutta itse aineen muodostamisessa ilmenee niin paljon runollista aistia, että miltei tekisi mieli olettaa tottuneemman taiteilijan käsialaa kuin kansanrunoilijan.

Myös Virossa on uudempi kansanlaulu saanut jalansijaa. Mutta se on sekä sävelmään että sisällykseen nähden verrattomasti heikompi kuin Suomessa. Sillä ei ole siitä syystä ollut voimaa syrjäyttämään vanhaa runoutta, joka siellä vasta taiderunouden tieltä on syrjään vetäytynyt.

Uudemmassa virolaisessa kansanlaulussa on luonnollisesti saksalainen vaikutus huomattavin. Esim. laulua "Kreivin sylissä istuneesta" on Virossa tavattu toisinto, jossa puhe luostariin menosta viittaa suoraan saksalaiseen balladiin:[461] Ma käisin mööda mere äärt, Ja vaatsin mere pool, Näen laevukest — — Rolm vürsti võeralt maali, Ja üks neist kolmest kuningas, Ta kihlasõrmuses —

Ja minu meel ei mõtlegi,
Ja meest ei armasta,
Ma tahan kloostris minna,
Truuist sääl siis elada.

Virolaisen laulurunouden heikommuus johtunee suureksi osaksi sen myöhemmyydestä suomalaiseen verraten. Kuitenkaan eivät suomenkielellä uudemmat laulumitat ole kauan olleet käytännössä. Jaakko Suomalainen eli Finno lausuu esipuheessa virsikirjaansa ruvenneensa tekemään hengellisiä virsiä suomenkielellä nimittäin muiden kristillisten maakuntain tavan jälkeen, josta voi päättää, että Länsi-Suomessa vielä 1500 luvun loppupuolella vanha runomitta oli ainoa käytetty. Huomattava on myös, että useimmat kertovaisista lauluistamme ovat suomennoksia semmoisista ballaadeista, joissa ei ruotsinkielelläkään löydy refrängiä. Paitsi "Kreivin sylissä istunutta" ja "Petettyä nuorukaista" löytyy julkaisemattomia kirjaanpanoja "Herra Petterin (Herr Peder) laivaretkestä", "Vensvalin (Sven Svanehvit) ratsastuksesta" ja "Pienestä Katri (Liten Karin) palvelijasta."[462] Viimeksimainittu pyhimyslegendasta maalliseksi romanssiksi muutettu laulu on varmasti vasta 1600 luvulla Saksasta Tanskaan ja Ruotsiin vaeltanut.[463] Myös yllämainittua saksalaista laulua ruohon leikkuusen lähteneestä tytöstä on alkuosa ruotsinkielen välityksellä tavattu suomeksikin mukaeltuna.[464] Harvinaisena poikkeuksena on "Velisurmaaja", neljäs Kantelettaren alkulauseesen valituista näytteistä, jonka suomenkielisessäkin asussa on säilynyt refrängi, vaikka aivan yksinkertaisinta laatua: poikani iloinen — äitini kultainen.[465]

Emme siis erehtyne, jos oletamme Suomeenkin ulottuneen kaksi ruotsalaisen kansanlaulun virtausta: toisen 30-vuotisen sodan jälkeisen ja toisen unioonin aikaisen, jonka vaikutuksesta vanhaan runoomme olemme jo Helka-virsissä sekä Luojan virren kappaleissa esimerkkejä nähneet. Tämän eroituksen 1400 luvun ja 1600 luvun vaikutuksen välillä todistavat aivan epäilemättömäksi pari ballaadia, jotka ovat molempien virtausten mukana Suomalaisille saapuneet ja sen johdosta esiintyvät kahdenlaisella runomitalla.

2. Laulu Morsiamen kuolosta.

Kantelettaren alkulauseesen painetuista kertovaisista lauluista kolmas: "Morsiamen kuolo", on jo ohimennen mainittu johtuneeksi saksalaisesta kansanlaulusta. Tämä vuorostaan on toisinto Europassa laajalle levinnyttä ballaadia.[466]

Kaukana Kreikassa lauletaan nuoresta morsiamesta, joka ei tunnusta pelkäävänsä kuolemaa, vaan heti saa tuntea sen vallan. Sulhanen saapuessaan loistavan saattojoukon kera viettämään häitänsä näkee miehen kaivavan hautaa ja kysyttyään saa tietää, että sitä kaivetaan hänen morsiamelleen. "Tee syvä ja leveä, kaiva kahta varten!" hän huudahtaa ja lävistää rintansa tikarilla. Haudalle kasvaa piilipuu ja sypressi, jotka kääntyvät toistensa puoleen ja ikäänkuin suutelevat toisiaan, kun kovasti tuulee. Välistä kerrotaan sulhasen tavanneen kuolleenkin ja nostaessaan hunnun kasvoilta nähneen, että se on hänen morsiamensa.

Toisaalla taas Espanjan Katalooniassa mainitaan nuoren miehen kuulleen hautajaiskellojen soivan ja hänelle kysyttyä vastatun hänen morsiamelleen soitettavan. Siinäkin hän saa nähdä kuolleen kasvot, vieläpä puhutella morsiantaan, joka neuvoo teettämään kirstun kyllin leveän kahta varten. Samoin tikarilla hän surmaa itsensä.

Englannissa ja Skotlannissa tunnetaan kaksikin tämän ballaadin muodostusta. Toisessa sulhaselta, jonka täytyy lähteä pariksi vuodeksi Skotlantiin, jää morsian Lontoosen. Vaan tuskin puolen vuoden kuluttua hänelle tulee niin ikävä, että tallirengillään heti valjastuttaa valkean hevosensa. Lontoossa hän ensin kuulee kellonsoiton ja sitten saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun. Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. — Toisessa muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta, jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa. Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.

Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä, luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta, kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta. Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat. Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta tiedustelee.[468]

Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim. wiederrum-dum-dum, viderallara). Myös näkyy siinä selvästi toisen laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.

Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657 tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin. Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa. Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee kultaisen satulan ja hopeaiset silat. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä. Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."

Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa. Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:

Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty.

Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]

3. Anteruksen runo.

Taneli Juslenius maisteriväitöksessään Ahoa vetus et nova v. 1700 kehuu Turkua ikivanhaksi kaupungiksi ja mainitsee muun muassa todisteeksi, että siinä myös alusta alkaen on ollut koulu, erään vanhan runon.

Anderus Pyhäjoelda,
Pyhäjoen poica pyhä,
tuli Coulusta cotia.
Äiti kysyy: "mitäs poican cotia tulit?
ongo Coulu cohdallansa,
Turcu Uusi toimesansa?"

Poika vastaa tulleensa kotiin aikeessa noutaa vaimo Kokemäeltä. Äiti ensin epää, peläten hänen saavan sieltä rukkaset, niinkuin jo ennen muutamat Ruotsin ritarit sekä Pohjanmaan pohatat. Vaan pojan vakuuttaessa tytön olevan hänelle suosiollisen, äiti lopuksi suostuu. Nyt hän varustetaan hevosilla, palvelijoilla sekä aseilla, muun muassa seitsemällä kilvellä.

Yljän Kilpi Cullan kijlsi, caicki muut hopian hohdit.

Näin nuori herra menee matkaan ja otetaan hyvin vastaan. Mutta tuskin on läksijäiset pidetty, niin morsian kuolee, jättäen kotiin palautuvalle Anterukselle myötäjäisten asemesta suuren surun.

Kauan aikaa luultiin tämän runon ijäksi päiväksi vaipuneen unohduksiin. Kuitenkin se jo keskipalkoilla viime vuosisataa oli Inkerinmaalla useamman kerran muistiinpantu, vaikka se vasta 1880 luvulla tuli keksityksi käsikirjoituskokoelmia tutkittaessa.[476] Sittemmin on Varsinais-Inkeristä saatu vielä monta kirjaanpanoa. Huomattava on, että runo Anteruksesta aivan samoin kuin Turun tienoilla todistettavasti sepitetty Annikaisen virsi on itäisemmässä osassa Varsinais-Inkeriä runsaimmin ja paraiten säilynyt. Erittäin Anteruksen runoon nähden, josta Länsi-Inkerissä on vaan muihin runoihin sekaantuneita katkelmia ja pohjoisempana Inkerissä sekä Suomen puolella aivan yksinäisiä säkeitä tavattavana, on enemmän kuin merkillistä, että sen viimeisenä säilytyspaikkana ovat Pietarin hälyisäin huvilakaupunkien Peterhoffin (Kuusojan) ja Oranienbaumin (Kaarastan) viereiset takamaat. Ei pääkaupungista leviävän jättiläisliikkeen kohina eikä rantaa vastapäätä olevan Kronstadtin linnan meluisa läheisyys ole voineet vaientaa suomalaista runolaulua, joka siellä vielä tänä päivänä kajahtelee heleämpänä kuin Suomen ja Venäjän Karjalan syrjäisillä salomailla.

Tosin emme Hevaan puolellakaan tapaa Anteruksen runosta aivan eheätä ja sekoittumatonta kappaletta. Mutta vertaamalla keskenänsä lukuisia kirjaanpanoja, jotka toisiansa täydentävät, sekä eroittamalla vieraat ainekset voimme saada jotenkin täydellisen käsityksen runosta, siinä muodossa kuin se Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta Inkerinmaalle, arvatenkin 1600 luvulla, levisi.

Runon alkuosasta painettakoon rinnan kaksi kappaletta, joissa toisessa Anteruksen koulusta kotiin tulo ja toisessa hänen komea varustautumisensa on johdantona.[477]

Antero Ylimö[478] poika,
Ylen mies on ylen hyväinen,
Ylempäisen miehen poika.
Oli koulussa kovassa,
Tuli koulusta kotihin,
Istui raisusti rahille.
Kysytteli, kannoitteli:
"Hoi mun ehtoisa emoni!
Nyt sain rahoja paljon.
Vai ostan pyhäisen pyssyn?"
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset.
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Pyssy pillaista tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Ylen mies ylen hyväinen,
Otti mielen mielehensä:
"Vai menen Konnulta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta?
Kalonniemen neito nuori,
Aivan nuori ja verevä."
Kielsit isot, emot j.n.e.
"Älä mene, et sinä saa!
Vasta eilen kosjot käivät,
Toiset kosjot tänä päänä.
Käivät kuptsat Kuusojalta,
Uuenlinnan isvossikat,
Pienet herrat Petteristä.
Ei se mennyt noillekana,
Ei tule sinullekana."
Toki meni, ei totellut
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vastuksia,
Kohti miehiä kovia.
Sai hän neien saaneheksi,
Morsiamen tuoneheksi.

Anterus Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Kuutta ratsua rakensi,
Alla kuuen kosjomiehen,
Seitsemättä itsellehen,
Kaheksatta neiollehen.
Sen hän kultahan kuvasi,
Hopeahan huoletteli,
Mihin itse istueli;
Sille hän vaskea valavi,
Mihin kaikki vellon kansa.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Meni Korkasta kosihin,
Kavalasta katsomahan;
Meni Konnuilta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta.
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit veljet keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä mene poikueni!
Älä mene, et sinä saa!"
Toki meni ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruuksia(!),
Kohti miehiä kovia.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahalle,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion isän kotihin.

Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu hakasien väliin.

Viikon villoilla makoitti,
Toisen viikon höyhenillä,
Kolmannen kukon sulilla.
Alkoi neitonen läsiä,
Kujerrella kultatukka,
Vaerrella valkopäinen.
Ylen mies ylen hyväinen
Alkoi neiolta kysyä,
Kassapäältä kannoitella:
"Oliko raskas kultaratsu,
Vai raskas hopearatsu,
Meielähän[479] tuotaessa?
Vai oli paulasi kovassa,
Vai oli vyösi kiinteässä,
Meielähän tuotaessa?"
Neito vasten vastaeli,
Vasten vastahan saneli:
"Ei ollut raskas kultaratsu,
Eikä raskas hopearatsu,
Ei ollut paulani kovassa
Eikä vyöni kiinteässä;
Olit vaivat vatsassani,
Syämessäni kipeät."
Otti villat viimeisetkin,
Aivinatkin ainoaiset,
Meni noijille Venahan,
Ala linnan arpojille.
Noiat katsoit nuolihinsa,
Arpojat kuraksihinsa,
Noiat sanoit nousevansa,
Arpojat ylenevänsä.
Ylen mies ylen hyväinen
Otti tuon totellaksensa,
Pian tieltä pyörähtihe.
Tuli matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen;
[Kirkko vastahan tulevi].
Alkoi soia kirkon kellot,[480]
[Parkua papin pasunat].
Seisottihe tien selälle,
Kuuntelihe, kääntelihe:
"Mitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat?"
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti liian viisas,
Sanoin laati, suin läkäsi:]
"Sitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat];
Ket viimein vihillä käivät,
Niitä kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Pian tieltä pyörähtihe,
Meni matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen.
Kalmat vastahan tulevat.
Hän luokse luottelihe,
Likemmä lähentelihe,
Kysytteli, kannoitteli:
"Hauankaivajat kavalat![481]
Kelle hauta kaivetahan?
Kuka meistä koissa kuoli,
Vai kuoli korottajani,
Vai katosi kantajani?"
Hauankaivajat kavalat[482]
Tuon vastasit, noin sanoivat:
"Eipä kuollut sun isosi,
Kaonnut korottajasi,
Kuoli kulta kumppalisi,
Vaipui vaippasi alainen."[483]
Ylen mies ylen hyväinen
[Puri huulta, väänsi päätä],
Meni matkoa vähäsen,
Pellolle kylän perähän.
Kuuli koissa kolkettavan,
Naapurissa nalkettavan:
"Mitä koissa kolketahan,
Veräjillä veistetähän?"
Kysytteli kannoitteli:
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset[484] sula setäni?
Vai veistät sotivenoa,
Sotilaivoa rakennat,
Sotipaatta paukuttelet?"
Vellot vasten vastasivat,
Vasten vastahan sanoivat:
"En veistä sotivenettä,
Sotilaivaa en rakenna,
Sotipaatt' en paukuttele;
Veistän kahta kalmopuuta.
Kahta kuollehen kotia,
Kaonnehen[485] kartanoa.
Teiät kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Iski kahta kämmentähän,
Kuin on [kahta kalman usta];
Viskas viittä sormeansa,
[Kuin viittä Viron vipua.
Tuli tuimana tupahan,
Neito kolkassa läsivi,
Kujertavi kutritukka.
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Pahan parkkinahkasesta.
Iski kerran neitoansa,
Toisen kerran itseänsä.
Niitä kaksin kalmattihin,
Yhellähän hauattihin].

Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: ylimö eli ylisen, myös yläisen ja ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki,[486] sekä kertosäkeissä ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen osoittavat selvästi, että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.

Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän laveamminkin kuvattuna.[487]

Oli koulussa kovassa,
Siis vitsaista vihaista,
Katikaista kaiskeaista.
Tuli koulusta kotihin,
Sitoi kokkahan heposen,
Pani paatin patsahasen,
Kultaharjan kuuritsahan,
Kultakukkia etehen.
Itse tuulena tupahan,
Savuna salin sisähän,
Viskas kirjat kiukahalle,
Passit parvelle lähetti,
Kannelle kypäräspään.
Kintahat kypärän päälle.

Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla Inkerissä tunnettu, esim.[488]

Läksin skouluhun kotonta,
Oppihin omilta mailta,
Kova oli koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea.
Viskasin kirjat kiukahalle,
Raamatut rahin nenähän,
Kissat kirjasta lukivat,
Kasit katsoit raamatusta.
Läksin kotihin kulkemahan,
Veräjille vieremähän. —

Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa", niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe: "tuli koulusta kotihin."

Rahille raisusti istahtaminen sekä kypärän ja kintaitten heittäminen ovat lainatut "Kunnottoman miniän" eli tyttärensä tappajan emon runosta (Kant. 3:s pain. III. n:o 98), jossa poika kotiin tultuansa pahoilla mielin äidille ilmoittaa, ettei saa ketään vaimokseen monien sisariensa tähden.

Anteron keskustelu äitinsä kanssa kosinnastaan on niinikään useamman runon säkeistä kokoonpantu. Hänen kysymyksensä ja sukulaisten yhteiset vastaukset on saatu "Lauri Lappalaisen" runosta (vrt. Kant. 3:s p. III. n:o 69), joka on yleinen Karjalan Kannaksella ja Keski-Inkerissä on tavattu seuraavassa muodossa:[489]

Sousin jousin miehen verran,
Sain rahutta ennen muita.
Kuhunpa panen rahani,
Kuhun kultani kuvoan?
Vai ostan pyhäisen pyssyn?
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä osta velvyeni!
Pyssy pilloja tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Sousin, jousin j.n.e.
Vai ostan pyhäisen miekan?[490]
(Yhtäläinen vastaus).
Sousin, jousin j.n.e.
Vai ostan pyhäisen vaimon?
Käskit isot, käskit emot,
Käskit vellot j.n.e.
Osta osta velvyeni!
Vaimo poikia tekevi,
Laivan lapsia latovi,
Ruotsin suurehen sotahan,
Turkin tuiman tappelohon.

Kosinta Konnusta ja Kelloniemestä kuuluu Naisensa tappajan runoon (kts. I. s. 168-9). Myös rukkasten saaneiden kosijain luettelo on ilmeisesti muodostunut muiden inkerinmaalaisten runojen vaikutuksesta.

Vaikkei siis Anteruksen runoon alkuperäisesti kuuluvia säkeitä jää tähänkään kohtaan aivan monta, on sen sisällys kuitenkin hyvin selvä: Anteruksen kosiin pyrkiminen — äidin epääminen sen johdosta, että siellä monet muut ovat turhaan käyneet — Anteruksen lähtö kaikista varoituksista huolimatta.

Anteruksen lähtövarustukset: 6-7, harvoin 8:n ratsun rakentaminen vaskeen, hopeaan ja kultaan, vastaavat täydellisesti Jusleniusen säilyttämää kuvausta 6-7 hopea- ja kultakilvestä. Kuitenkin on tämäkin kohta enimmiten turmeltunut; jo menomatkalla on Anterolla ikäänkuin mukanaan noudettava nuorikkonsa ynnä tämän kaasot, esim.[491]

Kuusi ratsua rakensi
Ala kuuen kosjosmiehen,
Seitsemättä itsellehen.
Sen hän vaskehen valeli,
Mihin nosti nuohinaiset;
Sen hän tiippasi tinahan,
Minne muutti muut väkensä;
Sen hän kultahan kuvasi,
Mihin nosti nuorikkehen;
Sen hän huohteli hopein,
Mihin itse istueli.

Toisinaan monistetaan ratsujen luku sata-, jopa tuhatmääräiseksi:[492]

Satuloi sata hevosta,
Satoihin satulavöihin,
Tuhat jouhta jouvutteli,
Tuhansihin palkimihin.

Nämät säkeet ovat luultavasti kuuluvia runoon "Sodasta Narvan tienoilla" (Kant. 3:s p. III. n:o 56; vrt. tutk. I. s. 204).

Hevaan puolella ei ole löytynyt kappaletta, jossa sekä Anteruksen koulusta kotiin tulo että kosiin varustautuminen yhdessä olisivat säilyneet. Että molemmat piirteet runoon oleellisesti kuuluvat, todistaa, paitsi Jusleniusen näytettä, myös muuan läntisimmässä Inkerissä, Narvusissa tavattu toisinto Anteruksen runon alkupuolta.[493]

Iivana pojut Kalervo,
Käpykenkä, nahkapaula,
Kävi koulussa kovassa,
Raskahassa raamatussa.
Tuli koulusta kotihin,
Viskasi kirjat kiukahalle,
Paperit pakon nenälle.
"Kova on koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea;
Kissat kirjoja lukevat,
Kasit rapsivat raamattua."
Alkoi kysyä emolta:
"Oi emyt vanha emoni,
Vanha mamma vaalijani!
Näitkö neitoa kasvavana.
Tukkapäätä tuultavana?"
Emyt vaite vastaeli:
"Poikaseni ainoani!
Näin mä neion j.n.e.
Vaan ei sitä sulle panna;
Ei pantu paremmillekaan.
Kävi Ruotsista rovasti,
Kävi piispa pappilasta,
Kävi herrat näiltä mailta;
Ei tuo pantu niillekänä,
Eikä panna sullekana."

Kysyttyään, onko sinne mainen vai merinen matka, Iivana:

Kuusi miekkaa kukitti
Kuuen vyöllä kosjolaisen.

Sitten hän lähtee laivoilla. Jatko siirtyy toiseen runoon, jolla on vastineensa Kantelettaren runossa "Riion poika" (III. n:o 15). Toisessa Narvusin kappaleessa esiintyy 6-7 laivan ehittäjänä:

Alermo Ylennän yrkkä,
Kaiken vallan maan hyvä.

Kolmannessa on vielä ratsujen varustaminen säilynyt.[494]

Kuutta laivaa kukitti
Alle kuuen kosjolaisen,
Seitsemättä itsellehen.
Kuutta pyssyä puhisti —
Rauatti hevosta kuusi —
Seitsemättä itsellehen.

Näin pitkälle on siis inkeriläinen Anteruksen runo juoneltaan Jusleniusen tunteman länsisuomalaisen runon kera täydesti yhtäpitävä. Vaan enempää johtoa tästä jälkimmäisestä ei ole. Se on nähtävästi ollut vaillinainen ja siinä kohden erehdyttävä, että neito muka olisi jo omassa kodissaan kuollut.

Keski-inkeriläisen runon jatko, jossa Antero säännöllisesti saa neidon tuoneeksi, ennen kuin tämä sairastuu, on ilmeisesti oikealla tolalla. Kysymys neidolta: "oliko raskas kultaratsu?" j.n.e. ja hänen vastauksensa, että: "sydämess' oli kipeät" on epäilemättä oleellisesti runoon kuuluva; samoin Anteron palatessa neidolle apua hakemasta kellonsoiton kuuleminen ja haudankaivajain kohtaaminen.

Sitä vastoin ovat Inkerin puolella lisään tulleita piirteitä: meno noidille Venahan (kyliä Soikkolan puolella), tavallisemmin vielä Virohon, ja alle linnan s.o. Narvan[495] arpojille sekä viimeisten villain, ja ainokaisten aivinojen ottaminen mukaan niille palkaksi; samoin keskustelu ruumisarkkua veistävän veljen kanssa. Ne ovat kaikki lainatut Marjoja syötyään sairastuneen äidin runosta, jolle tytär lähtee apua hakemaan, esim.[496]

Minäpä noijille Virohon,
Alle linnan arpulille.
Eivät nouse nuoret noiat,
Vanhat arpojat asetu,
Akan vanhan vaalijaksi.
Annoin niitä, annoin näitä,
Ainoani aivinani,
Ja viljani viimeiseni,
Annoin kultaa piolla,
Hopeata kahmalolla.
Nousi yksi nuori noita,
Vanha arpuli asettui,
Akan vanhan vaalijaksi.
Minä kiireeltä kotihin.
Kuulin koissa kolkatahan,
Veräjällä veistetähän,
Saranoilla salvetahan.
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset sula setäni?
Vai veistät sotavenoa,
Sotalaivoa rakennat,
Sotiairoja asetat?"
Vello vaite vastaeli:
"En veistä sotavenoa j.n.e.
Veistän kuollehen kotia,
Maahan mennehen majaa."
Minä tuiskahin tupahan,
Ahavana porstuahan;
Emo on pesty penkin päällä,
Laaitettu laavitsalla.[497]

Myös keski-inkeriläisen muodostuksen loppuponsi on ilmeisesti jonkun muun runon vaikutuksesta vääntynyt. Kuolemaisillaan olevan neidon pistäminen kuolijaaksi — ikäänkuin varmuuden vuoksi — ennen itsemurhaa, on Anteruksen runon juoneen nähden peräti sopimaton. Paraiten tämä loppu soveltuisi Kullervon (Inkerin puolella: Turon) sisaren runoon,[498] josta ainakin epätoivoinen kätten yhteen lyöminen on Anteruksen runoon lainattu.

Kantelettareen on Anteruksen runo liitetty vasta sen kolmannessa, lisätyssä ja uudesti muodostetussa painoksessa (III. n:o 36; myös 4:nnessä n:o 62). Aivan oikein on Lönnrot loppuponnen muuntanut siten, että Antero iskee veitsen ainoasti omaan sydänalaansa.[499] Sen jälkeen on hän vielä liittänyt kuvauksen, miten kahden puolen puroa haudattujen kummuille kasvaa kaksi nuorta koivua, joiden sekä juuret että latvat yhtyvät. Tätä Anteruksen runon useimpiin ulkomaalaisiin vastineihin kuuluvaa piirrettä ei vaan ole missään runon suomalaisessa kirjaanpanossa tavattu. Lönnrot on sen saanutkin toisesta Ogoin ja Hovatitsan runosta, jota Suomen Karjassa lauletaan.[500] Aivan löytymätön ei kuitenkaan Anteruksen runo ole ensimmäisessäkään Kantelettaren painoksessa. Siitä nähdään alkusäkeet runossa "Anterun surma" (III. n:o 14; vrt. myös n:o 17), joka kolmannessa painoksessa esiintyy oikeammalla nimellä "Katri ja Hannus" (III. n:o 37). Toisinnon, johon Hannuksen vaihdos Anterukseen perustuu, oli Lönnrot löytänyt Enosta. Vähäistä myöhemmin tapasi Ahlqvist viereisestä Ilamantsin pitäjästä samanlaisen kappaleen Hannuksen surma-runoa, jossa myös jälki Anteruksen tuloa koulusta, vaikka väännetyssä muodossa, on säilynyt:[501]

Anterus ylinen yrkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Oli Oulusta tuleva,
Matkotieltä matkustava.

Ilamantsissa on vielä Anteruksen nimi liittynyt Vipuseen, ensin kertosanana säeparissa:[502]

Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan Antero kaonnut,

ja siitä samassa säkeessä etunimenä, jota Vipunen ikäänkuin sukunimenä seuraa.

Samoin kuin Inkerin virren, muodostavat siis Anteruksenkin runon jäljet kolmion: Länsi-Suomi—Keski-Inkeri—Ilamantsi. Ja koska yhtä vähän kuin edellisen suhteen on syytä olettaa runon kulkua Inkerin ja Ilamantsin välillä, täytyy jälkimmäisenkin leviäminen ajatella aikoinaan tapahtuneeksi siten, että se Länsi-Suomesta on erikseen suuntautunut Karjalan kannaksen kautta Inkeriin ja erikseen taas Ilamantsiin suoristautunut.

Että Anteruksen runo käsittelee samaa ainetta kuin laulu Morsiamen kuolosta ja on toisinto samaa yleiseurooppalaista ballaadia, siitä tuskin lienee epäilystä. Ihan ilmeistä on myös, että runo on laulua melkoista aikaisempi. Inkeriin se on levinnyt tietenkin samaan aikaan kuin muutkin länsi-suomalaiset runot eli 1600 luvulla. Kullankiiltävien ja hopeanhohtavien kilpien mainitseminen Jusleniusen kappaleessa johtaa ajatuksen taaksepäin aikaan ennen ampuma-aseiden käytäntöön tulemista eli ainakin 1400 luvulle. Mahdollisesti nimitys Uusi Turku, jos se on tarkoitettu vastakohtana vanhemmalle Koroisten Turulle, siirtää runon 1300 luvulle, jolloin nykyinen kaupungin asema oli todella vielä "uusi."

Kaikissa tapauksissa on Anteruksen runo keskiajan loppupuolelta, jolloin skandinaavilainen ritarirunous kukoisti. Siitä onkin etsittävä suomalaisen muodostuksen esikuva. Ruotsalaisilla löytyy esillä olevaa ballaadia myös vanhempi muoto, joka ilman mainittua mautonta johdantoa alkaa suorastaan sulhasen unella morsiamensa kuolemasta ja jossa refrängi, keskiaikaisen tanssilaulun tunnusmerkki, on vielä säilynyt. Laulussa Niilo herttuasta (Hertig Nils) esitetään,[503] mitenkä hän herää lintusen lauluun, joka ilmoittautuu morsiamen sanantuojaksi. Heti hän satuloi hevosensa ja lähtee kiireesti ajamaan. Tiellä kuulee kirkon kellojen soivan ja saa vastaantulijoilta tietää morsiamensa kuolleen. Sitten nähtyään haudankaivajat, vetää sormistaan viisi sormusta ja jakelee ne, käskien kaivaa haudan niin leveäksi, että sinne kaksi mahtuu. Liki kylää kohtaa vielä paarinkantajat, jotka pysäyttää, kiinnittääkseen kuolleen poveen kultakoristeen morsiuslahjaksi. Viimein asettaa miekan ponnen kiveä vasten ja kärjen vasten omaa rintaansa. Haudalle kasvaa lehmus, jonka lehvät syleilevät toisiaan yli kirkon harjan.

Tässä niinkuin myös muutamissa tanskalaisissa ja norjalaisissa refrängilauluissa[504] on kuitenkin suomalaisesta runosta eriävää se, että mies on poissa naisen luota tämän sairastuessa. Mutta Saksassa löytyy vielä toinen muodostus, jossa aviomies lähtee vaimolleen apua hakemaan ja palatessaan saa tiedon hänen kuolemastaan. Siitä löytyy katkelma jo 1500 luvulta, vaan täydellisenä se on vasta 1800 luvun alussa kirjaanpantuna.[505]

Herralla oli tyttönen,
Annikki oli nimi sen.
Hänet herralle piti naittaa,
Rajakreivin rouvaksi laittaa.
"Älä, äiti, anna miehellen,
Vast' yhdentoist' oon vuotinen,
En elä kauemmin vuotta,
Olen lapsi ja kuolen suotta."
Kun vuosi kului umpehen,
Nuor' rouva vaipui vuoteesen
Ja pyysi, jos herra joutais,
Ett' äidin apuhun noutais.
Kun linnaan herra ennätti,
Vastaansa astui anoppi.
"Terve tultua, rakas poikan'!
Miten tyttäreni mun voikaan?"
— "Hän hyvin voi ja huonosti,
Ois pojan tulo toivoni,
Vaan pelkään, hätä hällä ollut,
Kun tulemme, ett' on kuollut."
Takaisin herra ratsasti,
Keralla ajoi anoppi,
Niin kuuli kellojen soivan,
Ja paimenen ilakoivan.
"Rakas paimen virka joutuisaan,
Mitä luostarissa soitetaan,
Joko iltakelloset raikuu,
Vai kuollehelleko kaikuu?"
— "Ei ole illan aikakaan,
Vaan kuollehelle soitetaan,
Rajakreivin on nuori immyt
Kera lapsen manalle mennyt."
Kun ratsasti hän portillen,
Pihalta näki huoneesen,
Jossa kolme tuohusta paloi
Ja teiniä kolme lauloi.
Kun astui sisään ovesta.
Vaimonsa näki paareilla,
Ja kuolleita oli kaksi,
Käsivarrella lepäs lapsi.
Hän punaisille huulillen
Suudelma painoi viimeisen,
Niin miekan välkkyvän veti,
Sydämeensä syöksi sen heti.[506]
Ja äiti yksin jäätyään
Kivelle istui itkemään,
Kovalla kivellä itki,
Ja sydän pakahtui ratki.

Laulu loppuu kuvaukseen nuoren rouvan haudalle kasvaneesta kolmesta liljasta. Kolmannessa on kirjoitus: "me olemme kaikki Jumalan luona, jotka toisiamme rakastamme". Sen johdosta kaivetaan rajakreivi hirsipuun alta, jonne hänet itsemurhaajana on haudattu, ja lasketaan vaimonsa viereen kirkon alle.

Tätä muodostusta ei ole tavattu Ruotsissa, mutta että siellä on aikoinaan sentapainen laulu löytynyt, todistaa suomalainen runo. Sillä muutamilla sen lisäpiirteillä, jotka täytyy pitää runoon varsinaisesti kuuluvina, on vastineensa parissa ruotsalaisessa ballaadissa.[507] Toisessa herra Olavi tulee koulusta kotia. Äiti ottaa hänet itkien vastaan. "Suretko sitä, että olen neitosen kihlannut?" Äiti ilmoittaa unessa nähneensä, että tuli poltti Olavin ja hänen morsiamensa; joka myös todellisuudessa tapahtuu. Toisessa laulussa herra Peder kysyy nuorikoltansa, joka tiellä vietäessä väsähtää: "oliko satula kovin ahdas vai tuntuiko matka liian pitkältä?"

Laulu Morsiamen kuolosta ja Anteruksen runo osoittavat selvästi, kuinka erilainen kansan runollinen kyky eri aikoina voi olla. Edellinen on sisällyksen puolesta askel askelelta ja muotonsa puolesta tahti tahdilta esikuvaansa uskollisesti noudattava jäljennös. Jälkimmäinen ei ole ainoasti runomitan suhteen itsenäinen, vaan myös kokoonpanoltaan ja esitystavaltaan omintakeinen. Helka-virsien sekä Piispa Henrikin ja Elinan surma-runojen rinnalla on Anteruksen runo ollut täysiarvoinen länsisuomen runottaren luoma.

4. Laulu Lunastettavasta neidosta.

Toisen ja erilaisen esimerkin saman ballaadin ilmestymisestä suomeksi kahdenlaisella runomitalla tarjoo tutkittavaksemme laulu Lunastettavasta neidosta. Tämäkin ballaadi, joka esittää vastakohtaa sukulaisten armottomuuden ja sulhasen uhrautuvaisuuden välillä, on Euroopassa yleisimmin levinneitä.[508]

Espanjassa ovat neidon ryöstäjät Maurilaisia merirosvoja ja lunnaitten määränä sata kruunua. Italiassa Sicilian saarella taas kuvitellaan sitä vastapäätä olevalta Tunisin rannikolta tulevan korsaarit, jotka vaativat kolme leijonaa, kolme haukkaa ja neljä kultatolppaa. Neito on pian sen jälkeen sattuvain kuolemantapausten johdosta tilaisuudessa vuorostaan osoittamaan tunnettansa. Isälle muistoksi hän pukeutuu punaiseen, äidille keltaiseen, veljelle viherjäiseen, sisarelle valkeaan ja vasta miehellensä muistoksi mustaan pukuun. Englannissa on tapahtuman paikka kuivalla maalla ja laivan sijasta "pysäytettävä" tuomari. Siinäkin kysytään kaikilta samat lahjukset: heidän kultansa ja varansa.

Vaan Saksassa alkavat lunnaat eri henkilöitä myöten vaihdella.[509] Isällä on enimmiten ruskea tai musta takki, toisinaan myös korkea talo tai kultainen härkä. Äidillä on ruskea hame, silkkihame tai musta liina, joskus kultaketjut. Veljen tavaroista mainittakoon ruskea hevonen ja kirkas miekka: sisaren omistamista on huomattavin viheriä eli kunnia-seppele. Sulholta viimeksi vaaditaan kultainen sormus, kirkas miekka, talo ja kartano taikka että hän itsensä myö souto-orjaksi. Neitoa itseään ei kuitenkaan uhkaa orjuus, vaan hukkumisen vaara. Häntä kuljettavain merimiesten kansallisuutta ei saksalaisissa kappaleissa nimitetä.

Viimeksi mainittu piirre tavataan jälleen färöläisessä laulussa, jossa merirosvot ovat Friisiläisiä Alankomaiden rannikolta, mikä viitannee laulun tanskalaiseen kotiperään. Samoin on laita islantilaisessakin toisinnossa, jossa Friisiläisten ryöstämä tyttö nimenomaan Tanskalaiseksi sanotaan. Edellisessä mainitaan isällä olevan kaksi linnaa, äidillä kaksi hametta ja sulhasella kaksi laivaa.

Ruotsalaisilla kappaleilla on miltei aina omituinen johdanto, jossa neito lausuu ensimmäisessä persoonassa:

"Mun isäni ja äitini olivat hädässä,
Niin kaupitsivat minut vähästä leivästä,
Pois kauas pakananmaalle sortumahan."

Mutta laulu jatkuu sitten säännöllisesti kolmannella persoonalla: neidon epätoivoisella käsien väännöksellä ja valituksella merimiesten, joskus sotamiehen, veneessä. Vaan merkillisintä on, että omaiset, jotka muka nälänhädässä leipäpalaan olisivat myöneet tyttärensä, kuitenkin sitten omistavat paljon tavaraa: isä kaksi härkää tai enemmän kuin viisi taloa: äiti kulta-arkkuja tai kultaketjuja; veli kultavarsoja, ratsuja tai kultakelloja; sisar kultaisia kruunuja, ketjuja tai arkkuja; sekä sulhanen kultasormuksia tai kultalaivoja. Jo siitä päättäen ruotsalainen laulu, joka Suomen puolellekin on levinnyt, tuntuu alkuperäisestään turmeltuneelta.

Tämän päätelmän tekee aivan epäilemättömäksi suomalainen laulu Lunastettavasta neidosta, joka ei ole voinut muuta tietä kuin Ruotsin kautta kulkeutua Länsi-Suomeen, mistä se sitten on levinnyt Itä-Suomeen ja rajan taa. Että tämä on ollut laulun leviämisen suunta eikä päinvastainen, niinkuin professori C.G. Estlander ensimmäisessä ainetta käsittelevässä tutkimuksessa on koettanut osoittaa,[510] käy selvästi näkyviin suomalaisten kappalten vaihteluista.

Lunastettavan neidon laulun toisintoja on yli Suomen ja vielä Inkerissä muistiinpantu lähes puoli sataa, joista seuraavat lueteltakoon.[511]

a. Varsinais-Suomi 1 Marttila (Hildén n:o 63). — 2 Uusikaupunki (Heinonen 4). — 3 Laitila (Sjöros jälk. jään. pap.).

b. Satakunta 4 Kokemäki (Reinholm XI. 288 d). — 5 Pirkkala (Starck 3). — 6 Kiikka (Laurila 1). — 7 Ylöjärvi (Paldani 13). — 8 Virtaa (sam. 72).

c. Uusimaa 9 Pyhäjärvi (Hämeenl. Norm. lys. XIV. 8). — 10 Askola (Tyyskä I. 32). — 11 Anjala (sam. 31). — 12 Kymi (Reinholm XII. 28).

d. Etelä- ja Keski-Häme 13 Loppi (Hels. Alkeisop. XXVIII. 21). — 14 Hollola (Nieminen 1). — 15 Korpilahti (Nurmio 227).

e. Pohjois-Häme 16 Viitasaari (Rudbäck 2).

f. Etelä- ja Keski-Savo 17 Lapvesi (Kemppi 85). — 18 Suomenniemi (Ch. Europaeus 70). — 19 Juva (Gottlund 227). — 20 (Lavonius 154).

h. Etelä-Karjala 21 Uusikirkko (Europaeus, K. 361). — 22. Heinjoki (Reinholm XI. 288 f). — 23 Rautjärvi (Tares 8).

i. Itä-Karjala 24 Suistama (Relander 295). — 25 Korpiselkä (Potschtareff 53). — 26 Sam. (Härkönen 121). — 27 (Polén 169). — 28 (Sirelius 87).

j. Pohjois-Karjala 29 Ilamantsi (Ahlqvist B. 48). — 30 Sam. (Europaeus H. 45). — 31 Sam. (Relander 91).

k. Etelä-Pohjanmaa 32 Dagsmark (Rancken, MMY:n aikak. III. s. 9).

1. Keski-Pohjanmaa 33 Sievi (Reinius 40).

m. Itä-Pohjanmaa 34 Ristijärvi (Krohn 0277). — 35 Hyrynsalmi (Sam. 0297). — 36 Kijanta (Sam. 0472).

q. Aunus 37 Tulemajärvi (Härkönen 64).

s. Pohjois-Inkeri 38 Vuolle (Saxbäck 440). — 39 Sam. (Pajula 582). — 40 Toksova (Sam. 21).

t. Varsinais-Inkeri 41 Keski-Inkeri (Stråhlman 30). — 42 Länsi-Inkeri (Ruotsalainen 308).

Kaikesta ensiksi on huomattava suomalaisen laulun rakenne, jossa selvästi voi eroittaa nelisäkeisiä värssyjä. Näissä värssyissä on jo prof. Estlander osoittanut loppusoinnun jälkiä. Etenkin länsimurteen alalla on riimi ilmeinen, esim.

Merikoira, verikoira
Soutaa ja joutaa,
Neitsy istuu kajutissa,
Itkee ja huokaa (32; vrt. 5, 7).

Neiti istui kammiossa,
Istui ja itki,
Näki hän isänsä kävelevän
Meren rantaa pitkin (10; vrt. 9).

— — —

Kädet paatin laidalla,
Polvet meren pohjassa. (7; vrt. 5).
Näki isänsä rannalla
Kävelevän sannalla (5).

Neiti se istuu kammiossa,
Kerii silkkilankaa,
Näki pappansa kävelevän
Pitkin meren rantaa (11; vrt, 14).

— — —

Isän hevoset väsyköön
Parhaan touon aikan',
Äidin lehmät ehtyköön
Parhaan lypsön aikan',
Veikon miekat[512] rikkukoon
Parhaan sodan aikan'.
Siskon kruunut [sulakoon]
Parhaan helyn aikan',
Heilan laivat kestäköön
Parhaan soudun aikan' (11).

Ainoasti länsisuomen alueella on laulussa ilmaistuna merirosvon kansallisuus. Hän on silloin säännöllisesti Venäläinen (1, 4-8, 13), enimmiten veri-alkuisella määresanalla (-suu 6, -korva 7, -koira 5, 8, vrt. 32). Vaan yhdessä, varsinaissuomalaisessa kappaleessa (3):

Punapäinen Tanskalainen seilaa ja soutaa.

Että tämäkin toisinto on hyvin alkuperäinen, todistaa siinä yksistään soutamisen ohella säilynyt purjehtiminen ynnä muutamat edempänä mainittavat vanhanaikaiset piirteet. Lunastettavan neidon laulun ruotsalaisissa esikuvissa on luultavasti oletettava kaksi eri muodostusta, joista toisessa tytön ryöstäjänä on ollut Ruotsin-puolinen naapuri Tanskalainen, ennen erittäin pelätty merenkulkijana.

Niissä kirjaanpanoissa, joissa ryöstäjän kansallisuus ilmaistaan, käy myös selville, että neito on merellä veneessä, jota tämä, samoin kuin ruotsalaisissa kappaleissa nimettömät merimiehet, soutaa. Neidon asemakin on niissä usein havainnollisesti kuvattu, esim. (4):

Kädet paatin partahalla,
Jalat paatin pohjassa.[513]

Välistä mainitaan veneessä erityinen kajutti (7, 8, 32), joka säilyy toisinaan edempänäkin (16, 29, 33, 35). Mutta tavallisesti siellä, missä ei ryöstäjää nimenomaan mainita, neito istuu epämääräisessä kammiossa, jonka läheisyydessä tosin omaiset meren rannalla kävelevät.

Paitsi johdantoon nähden edustavat suomalaiset toisinnot vanhempaa ruotsalaista muodostusta myös loppukiroukseen katsoen. Siitä näet tavataan jälki Suomen Ruotsalaisten kappaleissa, joissa sulhanen lopuksi lausuu: "kirottu olkoon isäsi, äitisi, veljesi, sisaresi, koko sukusi!" Että tämä kirous on ennen ollut neidon lausuma ja yhtä seikkaperäinen kuin Suomalaisilla, vahvistaa vielä, niinkuin saamme nähdä, virolainen runo.

Isän tavaroita olemme ruotsalaisissa kappaleissa tavanneet kahta lajia: joko taloja tai härkiä. Edellistä muodostusta vastaavat parissa läntisimmän Suomen kirjaanpanossa kartanot (4) eli pellot (1). Jälkimmäisellä on täysi vastineensa yksistään siinä varsinaissuomalaisessa kappaleessa (3), jossa neidon viejänä on Tanskalainen, kaikissa muissa ovat härkien sijalle tulleet hevoset. Neidon toivotus, että ne väsyisivät eli kaatuisivat parhaan kynnön aikana, selittää luonnollisesti muutoksen; sillä Suomessa on kyntöhärkiä hyvin rajoitetulla alalla käytetty.

Äidillä on omaisuutena yleisesti lehmiä, paitsi mainitussa parissa läntisimmän Suomen kirjaanpanossa hameita,[514] joka myös osoittaa että laulua Lunastettavasta neidosta on alkuansa ollut kaksi suomennosta eri esikuvain mukaan. Tosin ei kumpaisellakaan äidin omaisuudella ole vastinetta nykyään tavattavissa ruotsalaisissa toisinnoissa, mutta färöläinen ynnä saksalaiset kappaleet tekevät luultavaksi, että hameet ovat ruotsalaisissakin ennen löytyneet, ja lehmien puolesta todistaa myös edempänä esitettävä virolainen runo.

Veljellä on tavallisesti kolme miekkaa, muutamia harvoja kappaleita lukuunottamatta, joissa on sekaannus sulhasen tavarain kanssa tapahtunut (10, 11, 29, 40). Saksalaiset toisinnot vahvistavat tästä johtuvaa päätöstä, että ruotsalaisissakin ovat veljellä hevosten rinnalla vaihdelleet miekat.

Runon kulkuun nähden kaikista todistavin piirre on sisaren omaisuus. Saksalaisten kappaleitten seppele, sisaren neitsyyden merkki, viittaa siihen, että ruotsalaisista vaihdosmuodoista kultakruunut on oleellisin. Keskiajalla oli ainakin aatelin neidoilla tapana pitää päässä metallisia kruunuja, eikä ainoastaan häissään, vaan yleensä kaikissa juhlatiloissa, ja saattoi heillä siitä syystä olla useampia. Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Pohjanmaan toisinnoissa on sisarella säännöllisesti kolme kruunua. Yhdessä on nimenomaan mainittuna kruunujen kultaisuus (6); että ne ovat metallisia käy selville neidon tavallisimmasta toivotuksesta, että ne sulakoot! Tosin enimmiten kuvaillaan kruunujen menetyksen tapahtuvan häitten aikana, vihille mennessä. Vaan siinä varsinaissuomalaisessa kappaleessa, jossa Tanskalainen ja isän härkä ovat säilyneet, toivotetaan kruunun putoavan parhaana hypyn aikana (3), samoin eräässä itäpohjanmaalaisessa (suljetkoon!) tanssin aikana (34). Parissa Satakunnan-puolisessa tämä säe kuuluu:

Kihkeenä kirkon aikana (7) tai:
Paraana helon aikana (8 sel. keskellä kirkkomäkeä).

Suomessa käytettyihin paperisiin morsiuskruunuihin viitannevat pari toisintoa Hämeestä ja Savosta, joissa sulakoon (15, 16, 20) sanan sijalle ilmaantuu hajotkoon (13, 19).

Kruunujen asemesta annetaan jo Uudellamaalla ja Hämeessä sisarelle usein silkit päähineeksi, jonka sitten tavallisesti suodaan palavan kirkon (9), häitten (14), pauhinan (10) aikana; mikä verrattain harvinainen vahinko on selvänä jälkenä kruunujen kuvaillusta sulamisesta kuumuudessa. Toisinaan kuitenkin mainitaan silkkien repeäminen (12), joka myös Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa yhdessä valkenemisen (18) ja kastumisen (23) kanssa sen kohtaloksi ajatellaan (21). Itä-Karjalassa sisaren päähineet muuttuvat hameiksi, joille niinikään toivotetaan ratkeaminen (24, 25) eli halkeaminen (26). Inkerissä viimein silkit (41 palakoon, 38 katketkoon) muuttuvat kokonaisiksi vaatekirstuiksi, joiden on palaminen paraalla kesovaatteen ajalla (42).

Merkillisintä kuitenkin on, että sisarelle Itä-Suomessa ja Inkerissä ilmestyy kolme lammasta (17, 22, 27, 29, 30; vrt. 38 morsiamella) eli uukkoa (31, 40), jotka kirotaan kuolemaan paraana villan eli kerintä-aikana. Tämä toisintomuoto tulee edempänä puheeksi.

Sulhasella on, samoin kuin ruotsalaisissa kappaleissa, tavallisesti laivoja, harvemmin sormuksia, (7, 9). Vaan toisinaan on hänellä Satakunnassa ja Uudellamaalla kartanoja (6) eli linnoja (8, 12; vrt. 32 reki!), joille jälkimmäimäisille neito toivottaa:

Korotkoon l. yletköön paraan tarpeen aikana.

Linnat vielä esiintyvät Itä- ja Pohjois-Karjalan kaikissa kappaleissa (25-26, 28-31; myös 24 koti ja 27 laukka = latka, puoti, ovat tähän luettavia). Ainoasti yhdessä kuuluu toivotus: korotkoon (25 kuutta linnaa korkeammaksi), vaan muissa:

Hyötyköön hallavuonna l. sota-aikana.

Että nämät linnat perustuvat kadonneesen ruotsalaiseen toisintoon, käy selville färöläisestäkin laulusta; siinä tavataan, tosin isällä, vielä ritarilinnoja (borgar), jotka Ruotsin puolella talonpoikain suussa ovat ennättäneet vaihtua heidän käsityspiirilleen omaisempiin kartanoihin (gårdar).

On siis epäilemätöntä, että suomalainen laulu Lunastettavasta neidosta on mukaeltu ruotsalaisesta; ei kuitenkaan niistä, jotka meille ovat säilyneet, vaan vanhemmista kadonneista muodostuksista. Skandinaavilaisen kansanrunon on puolestaan suomalaista kiittäminen, että sen perusmuoto vielä voidaan saada selville. Käännöksen ja alkuperäisen arvomitat ikäänkuin vaihtuvat, kun suomennos niin monessa kohden on sisällykseltään alkuperäisempi.

Inkerinmaan kautta kiertäen on suomalainen laulu Lunastettavasta neidosta myös Viron rajan yli astunut. Varsinais-Viron koillisimmasta pitäjästä Vaivarasta on saatu kirjaanpano, jonka suomalainen syntyperä on heti silmään pistävä.[515]

Lika istus kammurissa
Ja itko ja oogo,
Ta nägi isa kävelevä
Mööda mere randa.
"Bikkas isa, rakkas isa,
Lunasta mind vangist!"
— "Miska mea sind lunastan,
Kui miul ei ole vara?"
— "Siul on kodu kolme ruuna,
Pane üks neist pandiks."
— "Enneb mina lahkun tütredest
Kui oma kolmest ruunast."

Mutta yleisempi on toinen muodostus, joka on jo enemmän viron kieleen mukautunut. Sitä on muistiinpantu kolmattakymmentä kappaletta eri osista Viron- ja Liivinmaata. Koska se on myös kansankirjasissa ollut painettuna,[516] on se ainakin osaksi kirjallista tietä levinnyt, joten sen kulku kansan suussa käy melkein mahdottomaksi määrätä. Vaihtelumuotojen vähäpätöisyydestä vaan näkyy, että kaikki kappaleet johtuvat samasta suomalaisen laulun käännöksestä. Näytteeksi riittänee ensimmäinen säejakso eräässä Varsinais-Viron kappaleessa:[517]

Lilla istus kamberissa,
Aeg tall igav oota,
Näki pappa reisima
Seal pitkä mere randas.
"Armas pappa, kallis pappa,
Lunasta minu välja!"
— "Kellega mina lunastan,
Kui mull' ei ole vara?"
— "Sull on kodu kolmi ruuna,
Pane üks neist pandiks,
Pane üks neist pandiks,
Ja lunasta mind välja."
— "Ennem mina lahkun tüterista,
Kui omist kolmist ruunasta.
Tüttar täna, homse eesta,
Ruunad eluks ajaks."

Lilla ei voine olla muuta kuin väännös virolaiselle tuntematonta likka sanaa; se on naisen nimi, joka muistuttaa kukkaa (lille) vironkielellä. Siitä syystä on sen sijalle välistä tullut toinen kukkaisnimi Roosi. Sana kamberissa on selitetty vangitornis, joka toisinaan sen asemellakin ilmestyy. Toinen säe on selvästi äänteellinen mukailu suomalaista itkee > igav, huokaa > oota. Että neljännessä säkeessä pitkä johtuu suomalaisesta pitkin, näkyy eräästä kirjaanpanosta, jossa säe toisintelee: Pika mere randa.[518] Viides säe kuuluu muutamassa kappaleessa: rikkas isa, rakkas isa: jossa suomalainen rakas on jäänyt vielä virontamatta.[519] Viimeinen säepari joka sattuvasti selittää, miksi sukulaiset eivät halua lunastaa: "tytär on vaan täksi ja huomiseksi päiväksi, vaan ruunat y.m. elinajaksi", on suomalaiseen lauluun nähden lisäys, joka on lainattu virolaisesta Lunastettavan neidon runosta.[520]

Isän kolme ruunaa, joksi hevosia suomalaisessa laulussa ainoasti itämurteen alalla nimitetään, osoittavat selvästi, että se on tavallista tietä Inkerinmaan kautta Viron puolelle kulkeutunut. Muilla omaisilla on samat tavarat kuin yleisimmässä suomalaisessa muodostuksessa: äidillä lehmät, veljillä miekat, joskus uudenaikaisemmat pyssyt, ja sulhasella laivat. Ainoasti sisaren omaisuus eroaa; hänellä on nimittäin kolme sormusta, joiden toivotetaan samoin kuin veljen miekkojen menevän katki, vaan keskellä kihla-aikaa, joka vastaa vihki-aikaa suomalaisessa laulussa.

Vuoroin vieraissa käydään! Laulu Lunastettavasta neidosta on Viron maalta palannut jälleen yli rajan läntisimpään Inkeriin, jossa on äskettäin löydetty näin alkava kappale:[521]

Lilla istui kamperissa,
Aik' oli ikäv' uottaa,
Näki papa reissivanna
Pitkin mere rantaa.
"Rikas pappa, rakas pappa,
Lunasta miut täältä vällää!" j.n.e.

Samoin: emä, venna, ote (< õde = sisar), peip-mies (< peigmees = sulhanen).

Tämä yksinäinen kappale olisi melkein liiaksi vähäpätöinen mainittavaksi, jollei se todistaisi, mitenkä vielä uusimmalla ajalla kansanlaulu kielirajan estämättä kulkee edestakaisin yli Narvajoen.

Paljoa arvokkaampi laina kuin Lunastettavan neidon laulun Suomalaisilta
Virolaisille on aikoinaan Viron puolelta Inkerikkojen haltuun uskottu
Suomea kohti eteenpäin siirrettäväksi: Saarenmaalla muodostunut
samanaineinen runo, johon jo edellä on välistä viitattu.

5. Lunastettavan neidon runo Virossa.

Runo Lunastettavasta neidosta on hyvin tunnettu ja suosittu koko vironkielen alalla, myös Setukaisten luona joille uudempi Lunastettavan neidon laulu on tuntematon. Sen kirjaanpanojen luku on puolentoista sadan vaiheilla, jakautuen verrattain tasaisesti eri maakuntien kesken. Satunnaista ei siis voi olla, että se melkein yksinomaan Saarenmaalla on täydellisenä tavattava. Neidon lopputoivotukset ovat näet eheinä säilyneet useimmissa Saarenmaan kirjaanpanoissa, mutta muissa ainoasta kerran läheisellä Muhun saarella ja toisen kerran vastaisella Läänemaan rannikolla.[522] Typistettynä ilmaantuu neidon kirous vielä joissakuissa Läänemaan kappaleissa.[523] Missä muuten lopputoivotuksia tilapäisesti esiintyy, ovat ne lainatut joko Lunastettavan neidon laulusta taikka edempänä esitettävän Myödyn neidon runosta.

Saarenmaan 17:stä kirouksen säilyttäneestä kirjaanpanosta voimme kaikin puolin paraiten saada selville runon alkumuodon.

Karja 1 EKS. Jõgever s. 224 (V. Mägi n:o 776). — 2 Hurt IL 18. 488 (V.
Mägi 48). — Mustjala 3-6 Niemi I. n:o 536, 543, 582, 703. — Karia 7
EKS. 4:o 2. 83 (V. Rattur 2). — 8. H. II. 18. 774 (J. Mändmets 7). —
9-10. Niemi I. n:o 193, 226. — Anseküla 11 Sam. 113. — Kaarma 12 H.
II. 41. 392 (Pr. Peeters 13). — 13 H. I. 4. 343 (Neiu Kallas 12). —
Valjala (Helme) 14 H. II. 24. 506 (P. ja J. Einer 306). — Pöidi 15-17
H. II. 35. 186, 212 ja 293 (J. Keerig ja J. Ilves 110, 127 ja 171).

Runo alkaa tavallisesti kuvauksella, mitenkä Anni neito lähtee lampaita hoitamaan läävään, jossa hänen esiliinansa ja päähineensä likaantuvat, niin että hänen täytyy mennä niitä pesemään meren rannalle, esim. (7):

Ann läks lauta lambaid söötma,
Anne põll sai põrmuseks,
Anne tanu sai tahmaseks,
Ann läks merele pesemä.

Mereltä Anni näkee laivan tulevan, jonka toisinaan luulee omaisten tai
Saksan laivaksi, vaikka se onkin Venäjän laiva (5 ja 8, vrt, 14).

Mõtles oma isa laeva,
Mõtles oma ema laeva,
Oli vana väe laiva.
"Ootke, ootke Vene" j.n.e.
Ann nägi laeva tulevaa,
Mõles aga Saksa laeva,
See aga oli Vene laeva.

Venelane on muutenkin ryöstäjän tavallinen nimitys, sen määresanat verikoera (6, vrt. 3) ja vellekene (1, vrt. 2) kuvaavat vastakohtaisuudellaan siirtymistä 1600 luvulta 1700 luvulle, Ruotsin vallan alta Venäjän alamaisuuteen; samaan vaihdokseen viittaa myös muutamissa kappaleissa ryöstölaivan ilmestyminen Ruotsista (7, 11, 17).

Ryöstetty tyttö alkaa rukoilla laivan jälleen poistuessa purjeita toki pidättämään sen verran, että hän saisi vielä kerran kotipuoleensa katsahtaa (8 ja 6).

_Ann aga hakas paluma,
Laev aga hakas minema,
"Läskem laevad, pidagem purjud!
Oota ma vaatan koju poole."

"Pea purju, seisa laeva,
Lase need laevad laidu käin.
Kivi otsa kinni saada!
Ma vaada korra koju poole."_

"Isällä", selittää Anni, "on kotona kolme härkää, joiden sarvet (toisinaan sorkat 1, 14) ovat hopeasta, kullasta ja vaskesta, ehkä hän antaa yhden niistä minun lunnaikseni." Vaan isä selittää ennen antavansa pois Annin, kuin härjän, josta hänellä on hyötyä moneksi ajaksi, kun tyttärestä on ainoasti hetkeksi, esim. (7).

"Isal on kodu kolme härga,
Üks oli õõrut kõbesarve,
Teine keerut kulda sarve,
Kolmas valju vaske sarve,
Ehk annaks ühe Anne eest."
Isa oli tark siis kostelema:
"Ennem minä annan Annekese,
Ku't mina annan härjakese,
Härga mul mõneks ajaks,
Anne mul üürikeseks."

Samoin vastaavat toisetkin omaiset: äiti, jonka kolmella lehmällä on tavallisesti hopeaiset, kultaiset ja vaskiset sarvet, toisinaan ja ehkä alkuperäisemmin[524] utaret (5, 13; myös karvat 2, sorkat 14); niinikään veli, jonka kolmella oriilla (välistä ruunalla 1, 17) on samoin metallinen harja. Sisaren omaisuus on useampaa lajia: tavallisesti uuhia, joilla on kolmesta eri metallista villa (1, 2, 5, 12, 13, 14); harvemmin eri kirjaisia tai värisiä hameita (3, 7, 10); joskus myös solkia (16, 17). Nämät jälkimmäiset kuvataan kokonaan metallisiksi (kolme sõlge — õbe s., vaske s., kulda s.); mutta parin Muhumaalaisen kirjaanpanon mukaan[525] on niissä kolmenlaiset joko kirjat, kuten hameissa, taikka palkimet.

Isän härät kirotaan kuolemaan paraana kynnön, (joskus kylvön 10) aikana, samoin äidin lehmät lypsyn, veljen oriit kosimisen ja sisaren uuhet keritsemisen aikana, esim. (12):

Saagu isa härjad surema
Kõige paremal künni ajal!
Saagu ema lehmad surema
Kõige paremal lüpsi ajal!
Saagu venna täkud surema
Kõige paremal kosja ajal!
Saagu sõsara uted surema
Kõige paremal niidu ajal!

Sisaren soljet taas toivotetaan sulamaan paraana kirkon (17) tai kihlauksen (16), mainituissa Muhumaan ja Läänemaan kappaleissa tanssin tai morsius-aikana. Niinikään sisaren hameet tuomitaan katoamaan tai ratkeamaan juuri morsius-aikana (pruudi ajal).

Vastakohtana omaisten tylyydelle on vieraan kylänpojan avuliaisuus. Hänellä on säännöllisesti kolme aittaa, täynnä kolmenlaista viljaa: nisuja, rukiita ja ohria esim. (13):

Külapoisil kolme aita:
Üks aga niidet nisu täide,
Tõine püsti rugisi täide,
Kolmas ostet odre täis.

Kylänpoikakin joskus selittää syyn alttiuteensa; aitoista, jotka tuli (1) tai tuuli (17) voi hävittää, on hänellä vaan hetkiseksi iloa, mutta Annista ainaiseksi. Sulhaselle erityisen siunauksen rukoileminen tavataan ainoasti parissa[526] Saarenmaan kappaleessa (1, vrt. 2):

Jäägu, jäägu, ma õnnistan,
Peigmehe aitad vilja täis;
Kui ta võttab, siis kassugu,
Kui ta paneb, siis paissugu.

Että Saarenmaalainen runo samoin kuin suomalainen laulu on muodostunut skandinaavilaisen ballaadin vaikutuksesta, vaikka eri toisinnosta, ei ole vaikea osoittaa. Isän härät ja veljen hevoset tavataan ruotsalaisissa kappaleissa, suomalaisesta laulusta päättäen ovat niissä myös äidin lehmät löytyneet. Sisaren soljet, joiden toivotetaan sulavan tansseissa tai häissä vastaavat ruotsalais-suomalaisia kruunuja. Ainoasti sisaren uuhista voi olla eri mieltä, johtuvatko nekin kadonneesta ruotsalaisesta muodostuksesta, jota siinä tapauksessa myös suomalaisen laulun itäisemmissä kappaleissa ilmaantuvat lampaat edustaisivat, vai ovatko ne virolainen uudennus, johon on antanut aihetta yksinomaan elukkain esiintyminen muiden sukulaisten omaisuutena. Sulhasen aitat ovat jonkinlainen välimuoto suomalaisen laulun vaihtoehtoisille laivoille ja linnoille, jotka kuvastavat kahta eri toisintelua skandinaavilaisessa ballaadissa. Yhteiseen alkulähteesen viittaa myös ryöstäjän kansallisuuskin veri-alkuisine määresanoineen, joita tuskin voinee selittää aivan satunnaisiksi, alkusoinnun vaikuttamiksi yhtäläisyyksiksi virolaisessa runossa ja suomalaisen laulun toisessa muodostuksessa (vrt. myös toisessa punapäinen Tanskalainen). Skandinaavilaisen ballaadin välittäjinä Virolaisille ovat epäilemättä olleet Läänemaan saaristossa (Nuckö, Wormsö) vielä asuvat ja aikoinaan Saarenmaallakin eläneet Ruotsalaiset.

Viron manterella, jonne runo Saarenmaalta levisi, on paitsi lopputoivotusten katoamista moni muukin piirre pitkin matkaa turmeltunut. Sen kautta että sulhanen usein on kadonnut, on isä monesti voinut periä hänen aittansa. Vielä voi isällä härkien sijalla olla hevosia, toisinaan siitä huolimatta, että ne veljelläkin ovat säilyneet; jolloin tavallisesti kuitenkin hevosten laatu vaihtelee, esim. mainitussa Läänemaan kappaleessa: ruuna ja orit (täkk). Vielä enemmän hajalleen ja sekaisin ovat menneet sisaren sekä sulhasen, tavarat. Sisaren lampaat tavataan vaan yhdessä Pärnunmaan, samoin yhdessä Viljannin ja Järvamaan kappaleessa.[527]

Annin lähtö läävään löytyy ulkopuolella Saarenmaata ainoasti yhdessä Hiidenmaan kappaleessa ja siinäkin ilman merelle menoa.[528] Pelkästään pesu meren rannalla on kolmesti Pärnunmaalla ja kerran Läänemaalla muistiinpantu; piirteen alkuperäisyyttä kuitenkin todistaa, että se vielä parissa Varsinais-Viron ja Tartonmaan kappaleessa tavataan.[529] Läänemaalla tosin yleisesti ja toisinaan muuallakin pesun sijalla esiintyy veden tuominen merestä, vaan tämä muunnos on nähtävästi toisen runon aikaansaama, joka vastaa "Vedenkantajaa Annia" Kantelettaressa (III. n:o 23).

Pärnunmaalta alkaen ja yhä yleisemmin idempänä Liivinmaalla on runoon Lunastettavasta neidosta sekaantunut eräs sotaruno, joka alkuperäisen johdannon on työntänyt syrjään.[530] Neidon ryöstö merelle ja sotamiehen otto maalla ovat kuitenkin olleet vaikeasti yhteenliittyviä seikkoja. Käy vielä laatuun, kun neito toivoo, että omaiset hänet lunastavat sodan käsistä, esim.[531]

Lunastab Anne sõeasta,
Sõea sõrmede vahelta.

Silloin sopii ehkä ajatella sotavankeutta. Vaan kun neito nimenomaan pyytää päästämään Venäjän väestä, vankkurin ajajain kädestä:[532]

Pästä minda Vene väestä,
Tõlla sõitijate käesta,

niin on mahdoton ajatella muuta kuin kiinniotetun rekryytin kuljettamista kruununkyydillä. Samoin saattaa vielä ymmärtää, kun Anni pyytää omaisiaan ostamaan hänet orjuudesta, raskaasta päivätyöstä ja lumisateesta.[533]

Osta Anne, pästä Anne,
Osta Anne orjuvestä,
Pästä päevä pinde'esta.
Lunasta lume saosta.

Vaan kun hän sitten selittää, että heillä on kotona kolme kutakin lajia, joista yksi on annettava lunnaiksi ja toinen vielä luvattava tulkille:

"Sul om kodun kolmi —
Üts iks anna mu eest,
Tõine tõlgule tõote,
Kolmas peä oman kodun",

niin ajatus auttamattomasti siirtyy sotaoikeuteen, jota pitäisi koettaa lahjoa.

Viljanninmaalla, josta edellisetkin esimerkit ovat, on tätä ristiriitaa toisinaan koetettu sovittaa siten, että Anni tyttö rukoilee isäänsä Johannes pojan puolesta, että lunastaisi hänet sodasta ja lumisateesta, antamalla kolmannenkin härkänsä oikeuteen.[534]

"Lunasta Jaani lunasta,
Lunasta Jaani sõjasta,
Lunasta lume sajusta."
— "Kudas võin mina lunasta?"
— "Sull on kolmi härjäkesta,
Üks anna Jaani eesta,
Teine tõlgule töuta,
Kolmas vii sa kohtuesse."

Selvimmin esiintyy yhdistyksen luonnottomuus Wõrun maalla sekä rajantakaisten Setukaisten luona, jossa sotamiehen ottajain annetaan etsiä neito esiin piilostansa. Taikka ollaan parantavinaan asia sillä, että sisar joutuu vaimoksi sotamiehelle, joka ottaa hänet vankkureilleen. Mutta vaikka hän siis ajaa tietä ja maata pitkin, niin hän kuitenkin pyytää purjetta kiinni pitämään ja laivaa seisottamaan:[535]

Pea kinni purjo pois, Lase saista laiva lats!

Tietysti voidaan ratkaista ristiriita sitenkin, että Lunastettavasta neidosta tehdään poika, niinkuin m.m. parissa Tartonmaan kappaleessa.[536] Mutta niissä on turmeltunut runon koko juoni: vastakohta omaisten ja sulhasen välillä; jälkimmäinen on jäänyt pois ja sisar lunastaa veljensä.

Vähemmän kuin Liivinmaalla on Lunastettavan neidon runo Vironmaalla vääntynyt lännestä itään kulkiessaan, siitä yksinkertaisesta syystä että se on seurannut meren rantaa ja mielikuva laivalla ryöstöstä kaiken aikaa on pysynyt elävänä. Varsinaisesti uusi muodostus on runossa tapahtunut vasta sitten, kun se tätä tietä on astunut yli kielirajan Inkerinmaalle. Muunnoksen on siellä aikaansaanut toinen samantapainen runo Myödystä neidosta, joka on yht'aikaa vaeltanut Viron puolelta. Tämän runon kehitys ja kulku vaatii kuitenkin jonkun verran selvitystä, ennenkuin voimme edelleen seurata Lunastettavan neidon runon monimutkaisia vaiheita.

6. Myödyn neidon runo.

Yhtä vähän satunnainen kuin Lunastettavan neidon runon runsas ja eheä edustus Saarenmaalla voi olla Myödyn neidon runon löytymättömyys siellä,[537] kun tätä kuitenkin Viron manterelta on saatu piammastaan satakunta kirjaanpanoa.

Runossa kerrotaan tytöstä, joka poissa ollessaan saa tietää, että hänet on kotona myöty miehelään. Tavallisesti on hänestä maksettu isälle kyntöhärkiä pari, äidille lypsylehmä, veljelle ratsuhevonen ja sisarelle suuri solki, toisinaan vielä kälylle (eli miniälle, veljen vaimolle) käpeät kengät. Loukatussa tunnossaan — nähtävästi maksua vähäksyen[538] — tyttö toivottaa, että hänestä saadut tavarat omaisilta häviäisivät: härät vajoomalla vakoon, lehmät lypsämällä vettä ja verta, ratsut rasittumalla, soljet lieden ääressä sulamalla ja kengät kulumalla.

Mainitut sukulaisten tavarat ovat siksi yhtäläisiä kuin toisessa Saarenmaan muodostuksessa Lunastettavaa neitoa: kyntöhärät — lypsylehmät — kosintahevoset — soljet, että voisi ajatella Myödyn neidon runon siitä kehittyneen vastapäisellä Viron rannikolla. Kysymykset eri runojen keskinäisestä suhteesta ovat kuitenkin tieteen nykyisellä kannalla, kun yksityiskohtainen tutkimus on vasta aivan alullaan, ennenaikaiset ratkaistavaksi.[539]

Kaikissa tapauksissa näyttää Myödyn neidon runo länsipuolella Viron mannerta muodostuneen. Sillä näet löytyy kaksi eri johdantoa, joista toinen ulottuu yli runon koko alan, vaan toinen rajoittuu pohjoiselle ja itäiselle osalle virolaista aluetta.

Edellinen yleisempi johdanto esittää tytön karjaa kaitsemassa, kun veli saapuu kotoa sanaa tuomaan. Tämäntapainen johdanto tavataan myös Saarenmaalla toisessa runossa, jossa veli kutsuu kotiin, ilmoittaen ainoastaan kosijoita tulleen. Vaan siinä tyttö käskee veljen yksin palaamaan ja viemään isän, äidin käteen vitsan, jolla he voivat ajaa kosijat tiehensä. "Minä olen", hän selittää, "liian pieni ja hento; antakaa minun vielä kotona kasvaa, sitten minusta tulee näpsäkkä nainen."[540] Onko tämä runo yhdessä Lunastettavan neidon runon kanssa vaikuttanut Myödyn neidon runon muodostumiseen, täytyy niinikään jättää avoimeksi kysymykseksi. Päinvastainenkin tai rinnakkainen suhde on mainittuun johdantoon nähden toistaiseksi yhtä mahdollinen.

Jälkimmäinen johdanto taas kuvailee laulajaneitoa pyytävänä veljeltänsä maata. Veljen ihmetellessä, mitä neitonen maanomistuksella tekisi, hän selittää kylvävänsä sini- ja puna-värikasveja. Omin käsin hän myös maan muokkaa. Käytyään kylvöään katsomassa hän lähettää veljensä sepälle taottamaan sirppiä ja on parast'aikaa leikkaamassa, kun itse sulhanen hänet yllättää, ilmoittaen kotona tehdyn kaupat.

Ettei ainakaan tämä muodostus ole alkuperäinen, osoittavat, paitsi johdannon rajoitettua alaa, muutamat muutkin seikat. Ensiksi on se tavattu myös eri runona Leikkuuluvun (Leiko lugu) nimellä.[541] Siinä sirpin teettäminen on loppupontena paikallaan, vaan jää aivan liikanaiseksi piirteeksi, Myödyn neidon runon siihen liittyessä jatkoksi. Myös on ilmeistä, että sulhanen veljeen verraten, joka tämänkin johdannon yhteydessä on joskus sanantuojana säilynyt,[542] on myöhäsyntyinen. Sillä on vasten kaikkea tavanmukaisuutta, että sulhanen itse lähtee tuvasta, jossa kauppa tehdään, ulos tyttöä etsimään. Eikä tämä väännös ole edes Sinen poiminnan yhteydessä tapahtunut, se esiintyy edellisenkin johdannon kera sekä Tartonmaalla että erittäin Varsinais-Virossa, Jo se seikka, että myöhempi koillisvirolainen johdanto yksinomaan esiintyy Inkerinmaalla, riittänee todistamaan, että runo on sinne kulkeutunut Viron puolelta eikä päinvastoin. Tämän päätelmän tekee aivan epäilemättömäksi läntisimmän Inkerin säkeitten vertaileminen vastaaviin virolaisiin.[543]

Kysyin maata velloltani,[544]
Anoin ainoaiseltani:
"Anna vello miulle maata!"
Vello vastoin vastaeli:
"Mitä maata neitoselle,
Peltoa ripajalalle?
Maa on neitosen rivassa,
Pelto pollen kantimessa."
Ei voinut kovana olla,
Ei kovana, ei kivenä,
Antoi kuitenkin vähäsen,
Ristikkoa, rastikkoa,
Palanutta paasikkoa,
Kulunutta kuusikkoa,
Märkää mäen alusta.
Senkin kynsin kynsilläni,
Astivoin kätösilläni,
(t. Varpain otsilla vakosin).
Sinne mä sineni kylvin,
Sinne mä punani puotin,
Pippurini pillaelin.
Virui viikko, sai nätälä,
Menin sinttä katsomahan,
Punaani poimimahan,
Pippuroi puhastamahan.
Sini itki kitkijätä,
Puna itki poimijata.
Sini oli silmäni tasainen,
Puna polven korkukkainen.
Silvin mie sinekin täynnä,
Poimin mie punekin täynnä,
Ajoin harmaan hameeni.
Petäjästä peijo huusi,
Katajasta kannusjalka:
"Tyttärikko neijokkainen,
Lyhyt liitsa linnukkainen!
Kun sä tietäisit vähäsen,
Arvajaisit pikkaraisen,
Et sä kitkisi sinyttä,
Etkä poimisi punetta.
Jo olet tyttö mulle myöty,
Mulle myöty ja luvattu."
— "Ken minun sinulle möi,
Ken minun möi ja lupasi?"
— "Isyt möi, emyt lupasi,
Vellot kaksin kaupat teki,
Sisaret sanat saneli."
— "Min lupasit isolleni,
Minun sulle myötyhyä,
Linnun liikuteltuhua?"
— "Isolle härät väkevät."
— "Sen minä suon isälle:
Isoni härät väkevät,
Kun menevi kyntämähän,
Auran etehen kaatukohot,
Vaon välihin vaipukohot!
Sen saakoon isä minusta,
Minun sulle myötyhyä,
Linnun liikuteltuhua."
- — —
"Emolle mahusen lehmän."
— "Nännä verta lypsäköhön,
Nännä verta, toinen vettä,
Kolmas kellan karvallista,
Neljäs piimyttä Jumalan!"
— — —
"Vellolle hevon hyväisen."
— "Sotatielle sortukohon,
Vainotielle vaipukohon!"
— — —
"Sisolle sinervän uukin."
— "Susi villat survokohon,
Karhu villat kantakohon!"

— — —

Küsin maada vennaltani.
"Vennakene vennikene,
Anna mulle tüki tühja maada."
Venda varsi vasta kosti:
"Mis teeb niidu neidusela,
Põld teeb põlle kandiale."
"Mõeda mulle põldu põlle laiust,
Maada jala jälle laiust."
"Poll on vööllä neiu poldu."
Salateles, armasteles,
Halateles, andis maada.
Raasukese raagamaada,
Palukese paljast maada,
Kuiva kuusiku alusta,
Mää männigü tagusta.
Sie mina künnan küüsiläni
Äästelen varbalagi.
Sinnep ma sineta külvan,
Sinnep ma punada puistan,
Sinne pillan pipperaida.
Kasvis kuu, kasvis kaksi.
Läksin sinet katsumaie,
Puna katki poimimaie,
Pipperaida piiramaie.
Sini oli silmie tasane,
Puna polve korguveni.
Roovisin ma rüpe täie,
Kahmisin kaksi kaendla täitä.
Pedakasta huusi peigu,
Kadakasta kannusjalga:
"Neitsikene noorukene!
Kelles sa sineta leikad,
Kelles sa punada poimid?
Juo sina minule müedi."
"Kesse mind sinule möije?
Kes see müis, kes see tõutas?"
"Isa möi ja ema touti,
Vennad kaksi tegit kaupa,
Sõsarad sõnad kõnelsid."
"Minu sulle müödudäsi, (2)
Kahe kauba tehtudasi." (3)
"Isäle härjäd vägevad." (4)
"Mis suoban mina isäle? (1)
Kui lähäb väljäle kündämäie,
Härjäd vagu vajugu,
Ikke otsa hingestagu!
Sie saie isä minusta.
Emäle lehmä mauka.
Üks nisä vetta, toine verda,
Kolmas piimada punasta,
Neljäs vahtu valgeeda!
Vennale hea hobuse.
Hobu surgu soja tiele,
Vainu tiele luogu varsa.
Sõsarale suure sõle.
Kui lähäb lienda liigutama,
Sõlge liedeje sulagu!"

Todistavin virolaisen sanan siirto suomenkielelle on lehmän maine maukas = isomahainen; siitä johtuu mahunen eli tavallisemmin mahikke s.o. maho, joka on juuri vastakohta lypsylehmälle.

Niinikään kosijan nimitys peijo (B; C: peije, A: penno, sel. "mokoma mies") on selvästi vironkielinen peigu = sulhanen. Sen sijalle astuu kuitenkin usein Narvusin tienoilla ja sitten yleisesti idempänä kaksi kaupanmiestä. Myös yhdessä myöhemmän virolaisen muodostuksen kappaleessa[545] on neidon ostajana nimenomaan kaubapoissi. Tämä piirre johtuu toisesta virolaisesta runosta, joka on välistä Myödyn neidon johdannoksi liittynyt, kuten seuraavassa Varsinais-Viron kappaleessa.[546]

Oh mina vangi vaene lapsi,
Ööd olen vangi, päevad vangi,
Oöd hoian isa hoosta,[547]
Päevad kaitsen venna karja.
Tuli kaksi kaubameesta,
Kaksi kaubamee sulasta:
"Neitsikene noorukene!
Müü mulle isa hobune,
Kauple venna kirju karja!"
— "Oh teie kallid kaubapoisid,
Kallid kaubamee sulased!
Müüge mulle mõõka vöölta,
Kauple kannukset jalasta!
Siis müün isa hobuse,
Kauplen venna kirju karja."
— "Neitsikene, noorukene!
Ei ma müü mõõka vöölta,
Kauple ei kannuksed jalasta.
Jo sinu minule müüdi."
— "Ole vait valestamasta,
Kelmi keelta peksamasta!
Kes minu sinule müüs?"
— "Isa müü, ema töutas,
Vennad kaksi kaupelesid."

(Sitten ilmestyykin veli tervehtien neitoa, ja tämän kysyessä kuulumisia kotoa, ilmoittaa hänestä paljon tarjotun).

Vielä on huomattava, että sinen kertosanaksi pippurin sijalle tulee pellava eli pellerva, joka sitten vielä punan syrjäyttää. Mitenkä vaihdos on vähitellen tapahtunut, näkyy esim. seuraavista kirjaanpanoista, joista toisessa muutos on vielä alullaan, vaan toisessa jo loppuun suoritettu.[548]

Siihen mä sineni kylvin,
Pillaelin pippurini.
Kului yötä yksi, kaksi,
Menin sinttä katsomahan,
Pellervaa puhastamaan.
Sini oli silmäni tasainen,
Puna polven korkukkainen.

Siihen mä sinoni kylvin,
Pillaelin pelervani.
Kului kuuta kaksi, kolme.
Menin sinoa katsomahan,
Pelervoa vaattamaan.[549]
Sino oli sinikukalla,
Pelervo punakukalla.

Pellavan paikallansa vakaannuttua on muodostunut uusi säepari, joka kuvailee, kuinka vähäiseen maahan vähän siementäkin kylvettiin.[550]

Lusikan sinoja kylvin,
Pihon pillasin pellavasta.

Mainituilla muutoksilla levisi runo Narvusista Soikkolaan ja Keski-Inkeriin, jossa johdantoon tuli ainoasti vähäpätöisiä lisäkoristuksia. Niistä huomattavin on vaihteleva kuvaus neidon oikeudettomasta asemasta, esim.[551]

Mihin maata neitoselle,
Niittyä ripajalalle,
Peltoa pakenevalle?
Se maautta neitoselle,
Mikä alla jalkojensa;
Se päivyttä neitoselle,
Mikä päivä päänsä päällä.
Maa on neion esliinassa,
Niitty neitosen rivassa,
Kaski pollen kantimessa.

Aivan yhtäläinen on runon johdanto vielä Karjalan kannaksella. Siitä on kuitenkin tärkein piirre, neidon osattomuus maanomistuksessa, jäänyt pois. Epäröimisensä, antaisiko maata, veli perustelee ainoasti sillä, ettei sisarella ole miestä eikä hevosta käytettävänään maan kyntämiseen. Sukulaisten saamiin lahjuksiin nähden on ainoasti isän tavarassa tapahtunut kehitys huomattava: a) kyntö-härkä tai tavallisemmin kyntöruuna Narvusissa, b) rahainen ratsu yleinen Soikkolassa, tavallinen Hevaalla; c) kivinen kirkko myös tavallinen Hevaalla,[552] yleinen Karjalan kannaksella. Näytteeksi Karjalan kannaksen laulutavasta painettakoon seuraava kappale.[553]

Puistin maata velloltani,
Ristikoista, rastikoista
Virvikoista, varvikoista,
Pellolta pelervikoista.
Vello vasten vastaeli:
"Mitä sä sisko maalla teet?
Ei ole sulla kyntäjäistä,
Ei miestä ei hevosta." —
"Mä vaan kynnän kynsilläni,
Varpahillani vakoan."
Antoi vello mulle maata,
Ristikoista j.n.e.
Kylvin mä sinoista liuskan,
Toisen liuskan pellervoista.
Menin kohta katsomahan,
Kahen kolmen yön perästä,
Viikon päästä viimeistähän.
Sitte oli sino kukalla,
Pellervoinen marjasella,
Aloin kitkeä sinoista,
Puhastella pellervoista.
Ajoi kaksi kauppamiestä,
Kolme puotipoikasia,
Nuo mulle kutittelevat:
"Sä olet neito meille myöty,
Sekä kaupattu kananen!"
Neito vasten vastaeli:
"Kuka möi minun poloisen,
Kauppasi kotikanasen?"
— "Iso möi sinun poloisen,
Sekä kauppasi kanasen."
— "Mitä sai iso minulla?" —
— "Isos sai kivisen kirkon."
"Tulkoon suuri pohjatuuli,
Kaatakoon isoni kirkon,
Parasna kirkkoaikana!"
Ajoi kaksi kauppamiestä j.n.e.

(Jokaisen sukulaisen kohdalla uudelleen).

Jo Keski-Inkerissä joskus ja useammin Karjalan kannaksella[554] on Sinen kitkentä irtautunut Myödyn neidon runon yhteydestä, liittyen johdannoksi Kuolonsanomiin ja etenkin sanomaan "Äidin kuolosta" (nk. myös Kanteletar, 3:s painos III. n:o 104; vrt. n:oon 62).

Sen sijalle on sitten Suomen puolella Myödyn neidon runon eteen sovitettu uusi johdanto, jossa samoin kuin alkuperäisemmässä virolaisessa muodostuksessa, vaan aivan uudella tavalla kuvataan, kuinka neito paimenessa ollessaan saa tiedon siitä, että hänet kotona on myöty.

Vanhimmassa Porthanin aikuisessa käsikirjoituksessa, jonka Ad. Neovius on löytänyt ja julkaissut, tämä johdanto kuuluu:[555]

Läksin piennä paimenehen,
Lasna lammasten ajohon,
Tuli ylkä karjahani,
Oli ylkä niinkuin härkä.
Istuihen tyvellen ylkä,
Minä lapsi latvemmallen;
Kysyttelin, lausuttelin:
"Kävitkös minun kotoni,
Vaelsitko vainioni?"
Kyseli minulta ylkä:
"Mikä merkki sun kotonsi,
Kuka valta vainionsi?"
— "Risti riihen ikkunalla,
Toinen risti lattialla,
Kuusikko tupani eessä,
Kultakaivo kuusikossa,
Kultakansi kaivon päällä."
— "Mitä teeskeli isäni?"
— "Myöskenteli tyttäriä."

Runon jatko on täydellisemmin edustettuna saksalaisen H.R. von Schröterin v. 1819 julkaisemassa kokoelmassa "Paimenlaulujen" joukossa.[556]

"Möikö minun?" — "Möi minulle."
— "Saiko paljon saalihiksi?"
— "Isälles sotahevonen,
Mammallesi maholehmä,
Siskolles sininen uuho,
Veikolles vene punainen,
Veikon vaimolle vaskimaljan."
— "Vähänpäs minusta annoit,
Pikkuruisen kaunihista!
Isäni sotahevonen
Sotatielle sortukohon
Sota-aikana parassa!
Mammani maholehmä
Maiollensa viipyköhön
Maito-aikana parassa!
Siskoni sininen uuho
Villoillensa viipyköhön
Villa-aikana parassa!
Veikkoni vene punainen
Hakohoni(!) haletkooni(!)
Souto-aikana parassa!
Veikon vaimon vaskimalja
Kivehen kimahtakohon
Oltta täynnä ollessani (!),
Olut-aikana parassa!"

Runon uusi johdanto tavataan sekä Savossa että Karjalassa erikseen Myödyn neidon runosta ja muissa yhteyksissä.[557] Se on jo itsessäänkin kokoonpantu useammasta aineksesta. Ensimmäinen säepari tavataan erilaisissa paimenrunojen tapaisissa.[558] Sana ylkä (sulhanen) viitannee alkuosan länsisuomalaiseen syntyperään. Jälkiosa johdantoa, kodin tiedustelu ja kuvaus, on nähtävästi mukaelma erittäin Varsinais-Suomessa suosittua Tuomaan runoa.[559]

Tule meille Tuomas kulta,
Tuo joulu tullesas,
Oluttynneri olallas,
Viinapikari pivosas,
Leipävarras kainalosas!
Kylläs[560] meijän portin tunnet:
Tervaristi, rautarengas,
Karhun nahka portin päälä,
Kirjava koira portin alla,
Kultakaivo kartanolla,
Hopiakuppi kannen päälä.

Jossain Saimaan ympäristöllä on tämän länsisuomalaisen johdannon ja Virosta Karjalan kannaksen kautta kulkeutuneen Myödyn neidon runon yhdistyminen tapahtunut. Muutamassa Gottlundin Juvalla muistiinpanemassa toisinnossa on lahjana veljelle säilynyt punaista venettä alkuperäisempi vetävä ruuna.[561]

Vielä vanhempaa muodostusta edustaa seuraava, toiselle puolen
Päijänteen Satakuntaan eksynyt kappale,[562] jossa veljellä on
vetohärjät ja miniällä iso solki (vrt. Virossa sisarella suuri solki ja
Länsi-Inkerissä toisinaan[563] miniällä lehet leveät).

Menin Viroon karjalaiseks,
Akanan maalle paimenaiseks.
Tuli ylkä mun työni,
Istuhen tyvellen puuta,
Minä laps latvemman puolell'.
Rupesin häneltä kysyyn:
"Tukkos kotonikin kautta?"
— "Tulinkin kotoskin kautta."
"Mitä meiltä annettihin?"
— "Sinä teiltä annettihin."
"Mitäs isälleni annot?"
— "Isälles isot hevoset."
"Mitäs äitilleni annot?"
— "Aitilleskin ison lehmän."
"Mitäs siukullenkin annot?"
— "Siukulleskin sini-uukin."
"Mitäs veikollenkin annot?"
— "Veikolleskin vetohärjät."
"Mitäs miniälle annot?"
— "Miniälle ison soljen, paksun pauvan."
Nousin mä kirokivellen,
Kirosin mä viisi kirroo:
"Isäni iso hevonen
Tallihinsa taatukohon,
Aseisiinsa kaatukohon,
Myymästähän minua,
Panemasta pikkuruista,
Lasna leikisnä tekemän!
Äitinikin iso lehmä
Ehtyköön lypsyn aijaalla —
Veikkonikin vetohärjät
Tallihinsa taatukohon,
Aseisinsa kaatukohon,
Parraalla ajon aijaalla —
Siukkunikin sini-uukki
Villohinsa viipyköhön,
Karitsoihinsa kaatukohon —
Miniänkin iso solki, paksu pauva,
Parraalla aikaa poikki menköön,
Myymästä he minua,
Panemasta pikkuruista,
Lasna leikistä tekemän!"

Alkusäkeet ovat selvästi lainatut niinikään virolaisperäisestä ja Karjalan kannaksen kautta savolaiselle alueelle, aina Pohjois-Hämeesen, vaeltaneesta Viron orjan runosta. Epäilemättä meillä siis tässä on semmoinen harvinainen tapaus, että virolais-karjalaisen runovirran lieve on ulottunut yli länsimurteen rajan.

Karjalan kannakselta on Myödyn neidon runo uusine johdantoineen kulkenut myös toista, tavallisempaa suuntaa, pohjoista kohti. Ilamantsissa on siitä Ahlqvist muistiinpannut seuraavan eheän ja täyteläisen toisinnon.[564]

Läksin piennä paimenehen,
Lasna lammasten ajohon;
Ajoin lehmät suota myöten,
Lampahat paloja myöten,
Vuohet vuoren kukkuroita,
Itse astuin tietä myöten,
Sinisukan siitymättä,
Kengän kauon kastumatta,
Punapaulan painumatta.
Yhtyi yrkä karjahani,
Mies leveä lehmihini,
Hän istui tyvelle puuta,
Minä lapsi latvemmalle;
Kyselevi, lauselevi:
"Kävitkö minun kotona?"
— "Kävinpä sinun kotona."
— "Mi merkki minun kotona?"
— "Se merkki sinun kotona:
Tuomikko tuvan perässä,
Pihlajikko päällä pirtin,
Ristit riihen ikkunoissa,
Katajikko kaivotiellä,
Kuusikko kujojen suussa,
Kaivo keskellä pihoa,
Kultakansi kaivon päällä,
Kultakappa kannen päällä,
Kultakuppinen kapassa."
— "Mitäpä iso tekevi?"
— "Syöpi, juopi, kestoavi,
Kanasia kaupitsevi;
Annikin papille antoi,
Pietan piispalle lupasi."
— "Kellenkäs minun lupasi?"
— "Minulle sinun lupasi."
— "Äiänkös hyvästä annoit,
Pikkuruisen kaunoisesta?"
— "Annoinpa minä sinusta
Isolle ikuorosen."
— "Ohos koira antiasi,
Vaivanen lupuutasi!
Äiänkös" j.n.e.
"Emolle mahovan lehmän" —
"Veikolle vene punasen" —
"Sikolle sinervän uuhen" —
"Vävylle värilusikan,
Toiselle hopeatuopin" —
"Miniälle vaskimaljan."
— "Ohos kurja antiasi
Vaivanen lupuutasi!"
— "Kun siitä vähän lie tullut,
Isolta ikuoronen
Parasna kyntöaikana
Aletkohon aisoillensa,
Vaollensa vaipukohon!
Kun siitä j.n.e.
Emolta mahova lehmä
Parasna lypsyaikana
Kiulullensa kirvotkohon,
Rauetkohon rainoillensa! —
Veikolta vene punainen
Parasna soutuaikana
Halki juoskohon hakohon,
Rikki rintansa kivehen! —
Sikolta sinervä uuhi
Parasna kerihtyaikana
Villoillensa viipyöhön! —
Vävyltä värilusikka
Parasna kestiaikana
Terä suuhun lohketkohon,
Varsi jääköhön kätehen! —
Toiselta hopeatuoppi
Parasna kestiaikana
Pohja puotkohon kivehen,
Korva jääköhön kätehen! —
Miniältä vaskimalja
P. k.-a., P. p. k.
Laita jääköhön kätehen!"

Omituinen muunnos Ilamantsin laulutavassa on siinä, että omaisille annettuja lahjoja ei kiroo myöty neito, vaan itse antaja siitä loukkaantuneena, että neito niitä vähäksyy.

Sama muodostus on yleinen, vaikk'ei aivan yksinomainen, myös Venäjän Karjalassa. Vienan läänin toisinnoista kokoonpantuna on Kantelettaren kolmannen kirjan 21:s runo "Kalevalan neiti." Harvinainen on kuitenkin nimitys Kalevala tiedustelussa:[565]

Kävitkö Kalevalassa?
Katsoiko Kalevan neiot
Kalevalan ikkunoista?
Haukkuiko Kalevan koirat
Kalevalan rantateillä?
Mip' oli merkki j.n.e.

Tämä satunnainen lisäys on nähtävästi lainattu häärunoista, jossa tavataan seuraavanlaisia kysymyksiä:[566]

Piettiinkö vävy vävynä
Osmolassa ollessasi
Käyessä Kalevalassa?
Onko teiän Osmolassa,
Niinkuin meiän Kalevalassa,
Karhunnahka portin päällä?

Vienan läänin laulutavan erityisyys on omaisille annettujen lahjuksien tarkemmassa kuvaamisessa. Nämät lisäpiirteet ovat kuitenkin muista runoista otetut. Esim. isän oriin kuvaus:[567]

Jok' on tarkka askelelta,
Sekä käymähän terävä,

on lainattu Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta samoilla seuduin:[568]

Sanoi nuori Joukahainen:
"On minulla oritta kaksi,
Toinen käymähän riveä,
Toinen tarkka askelelta."

Erittäin huomattavat ovat sisaren siniseen uuheen liittyvät lisäsäkeet:

Joka viikko villan tuopi,
Joka kuu karitsan kantoi.

Näillä on näet sananmukainen vastineensa länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, joka erään muistiinpanon mukaan Uudestakaupungista[569] on ollut vanha leikkilaulu. Näytteeksi soveltuvat sen kaksi täydellisintä ja toisiansa täydentävää kirjaanpanoa Marttilan pitäjästä likeltä Turkua.[570]

Myödyn neidon runo.

Mikäs tuolta kaukaa näkyy?
Kylä tuolta kaukaa näkyy
Mikäs kylän alitse käy?
Joki j.n.e. Mikäs j.n.e.
Sammal joes' sisäl' on.
Kivi sammalas' sisäl' on.
Sormus kiven sisäl' on.
Mikäs sormuksen sisäl' on?
Pitkä tammi, paksu tammi.
Kulta tammen juuripuu.
Taivas tammen latva puu.
Tarha taivaas' sisäl' on.
Oinu tarhas' sisäl' on.
Aitta oinun sarven pääs'.
Mikäs aitas' sisäl' on?
Neljä pientä tyttöö.
Yksi kuttoo kultakankaat',
Toinen puolaa kultapuolaa,
Kolmas karttaa villoja,
Neljäs itki nuorta veljeänsä,
Kuin aivan varhain sotaan vietiin,
Lasna laivan haltiaksi.
Pikku lintu hyppäs' aitan partaalle:
"Mitäs itket pieni tyttö?
Mitäs maksat palkkaa?"
— "Kinttaan täyren kintasvilloja,
Vanttuun täyren vantus-villoja."
— "Mut' en siihen tyry."
— "Puolen kullastani,
Puolen hopiastani,
Kaikki kun ma kuolen."
— "Tuolta se tulee tuljuttaa,
Parta päivän palmikossa,
Hiukset kullan suortavissa.
Sisarelles' tuon semmosen lampaan,
Kuin joka viikko villan antaa,
Joka kuukaus karitsan kantaa.
Äitillen' tuon semmosen lehmän,
Kuin kultakiulu on sarven nokas'.
Veljellen' tuon semmosen hevosen,
Kuin rä[y]stäält' suitset suuhun pannaan,
Kuona pilviä pitelee,
Harja taivasta haatelee."

— — —

Mikäs tuolta kaukaa näkyy?
Kylä tuolta kaukaa näkyy
Mikäs on tuol' kylän keskel'?
Joki j.n.e. Mikäs j.n.e.
Lähde on tuol' joen keskel'.
Silmä on tuol' lähteen keskel'.
Kivi on tuol' lähteen silmäs'.
Kirves kiven kikkirällä.
Lastu kirveen lavalla.
Mikäs lastun lappehella?
Tammi suuri, tammi pieni,
Tammi yhreksän kanttinen.
Aitta tammen tarhasesa.
Mitäs aitas' sisäl' on?
Neljä nuorta neitsyy.
Yks' siel' kuttoo kultavyötä,
Toinen solkii solkimia,
Kolmas polkii polkimia,
Neljäs istuu ja itkee.
Västäräkki vääräsääri
Istuu aitan ikkunalla:
"Mitäs itket neito nuori?"
— "Itken nuorta veljetän,
Kun vietiin nuorena sottaan,
Pienenä sotaväen päliköks,
Latnan laivan haltijaksi."
— "Mitäs annat, minä sanelen?"
— "Vakan vakan vanttui,
Kimpun kirjavii sormikoi,
Annan miekan veljeni vyöltä."
— "Tuoltapa näkkyy tulevan.
Pää näkkyy päältä metsän,
Jalat alta arvottaisin;
Parta päivän palmikos',
Hiukset kullan suortavis'."
— "Mitäs hän tuo tullesas'?"
— "Sisarelles sini-utun,
Joka viikko villan antaa,
Joka kuu karitan kantaa.
Muoril' lehmän lehkosarven,
Kultakiulu sarven pääs'."

Tämä runo on tavattu myös Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa ynnä Inkerissä, vaikka vallan muuntuneilla tuomisilla. Veli tuo sisarelleen joko kengät, sukat, paidan taikka sitten hanhen; viimeksimainittuun liittyy virolaisperäinen runo hanhen katoamisesta ja etsimisestä (kts. Kant. I. n:o 205 ja III. n:o 31.).

Koska kuitenkin länsisuomalaisen runon loppuosasta mainittu säepari on Vienan lääniin asti kulkeutunut, niin on mahdollista, että myös niiden edellä käyvä säe:[571]

Sisarelleen sinisen uuhen

olisi aikoinaan itäsuomalaisissakin kappaleissa löytynyt ja kenties antanut aihetta suomalaisessa Myödyn neidon runossa jo Inkerin puolella ilmaantuvaan yhtäläiseen säkeesen, jolla ei ole minkäänlaista vastinetta virolaisessa Myödyn neidon runossa.

Virolaisilla on tosin myös Neljän neidon runo hyvin yleisesti tunnettu. Ja sen muoto on siksi samanlainen, että sen täytyy olla jossakin yhteydessä vastaavan länsisuomalaisen runon kanssa.[572]

Maarjapäeva laul.

Lähme Loojale loole,[573]
Maarialle heinamaale;
Nüüd on Looja eina kuiva,
Maaria eina ilusa.
Võttan kaare, võttan kaksi,
Hakkan kolmat võttemaie.
Mis ma leidsin kaare alla?
Kotka leidsin kaare alla.
Mis seal kotka tiiva alla?
Kirves j.n.e. Mis j.n.e. 10
Laastu seal kerveja ninasse?
Jaani aita tehtaneksi.
Sängi senna aida sisse. 16
Oled senna sängi sisse.
Palagas senna õlge peale.
Padjad senna palaka peale. 21
Mis senna padjade peale?
Neli noorta neitsikest.
Üks aga kojub kuldavööda,
Teine raksib raudavööda,
Kolmas kassikäpalista,
Neljäs nuttab noorta meesta.
(t.) Neljäs nuttab vendadasa,
Mis mullu sodaje viidud,
Tunamullu muile maile. 30
Ära sina nutta neitsikene!
Jo näikse, jo tulekse,
Pää paistab päälta metsa,
Keha metsa keskeelta,
Jalad alta arva metsä.

Mutta eroavaisuudetkin tämän ja länsisuomalaisen Neljän neidon runon välillä ovat sitä laatua, ettei toista voi toisesta johtaa. Sitä paitsi ei ole mitään jälkeä suoranaisesta runojen vaihdosta Varsinais-Suomen ja Viron rannikon välillä. Virolaisen runon kulusta ympäri Suomenlahden on Myödyn neidon runossa toistaiseksi ainokainen esimerkki, eikä yksinäinen länsisuomen alueen itärajalle satunnaisesti eksynyt kappale paljoa todista, kun on kysymys länsimurteella yleisesti ja paraiten säilyneestä runosta. Päinvastaisesta suomalaisten runojen kulusta Inkerinmaan kautta Viron puolelle on kyllä useitakin todisteita, mutta leviämissuhteet viron alueella ja kekitysmuodot pitkin matkaa ovat tavallisesti aivan toiset kuin tässä tapauksessa. Ei siis ole muuta mahdollisuutta virolaisen ja suomalaisen Neljän neidon runon yhtäläisyyden selittämiseksi, kuin yhteisen alkumuodon olettaminen. Kysymys on vaan siitä, onko tässä kaksi alkuperäisen yhteissuomalaisen runon haarausta vai kaksi myöhemmän ajan lainaa yhteisestä vieraskielisestä lähteestä. Jälkimmäistä mahdollisuutta ehdottomasti puoltavat virolaisen runon katolisperäiset nimet: Maaria ja Johannes, joita ei voine runoon kuulumattomina pitää. T:ri O. Kallas on huomauttanut,[574] että yhtäläinen laulu, jossa kolmas neito itkee sotaan vietyä sulhoaan, löytyy Vendiläisillä Saksanmaalla.[575] Nämätkin, samoin kuin Länsisuomalaiset ja Virolaiset ovat luultavasti germaanilaisesta runoudesta — ja tietysti aivan erikseen — vastaanottaneet Neljän neidon runon.

Joka tapauksessa on veljen lahjojen tuominen suomalaiselle runolle erikoinen piirre, jota ei virolaisessa eikä vendiläisessä tavata. Jos siis sisaren sininen uuhi on Länsi-Inkerissä tullut Myödyn neidon runoon Neljän neidon runosta, niin on se suomalaisen eikä virolaisen muodon vaikutusta.

Aivan välttämätöntä ei kuitenkaan ole ajatella Neljän neidon runon vaikutusta tässä kohden. Lammas ja uuhi, niinkuin olemme nähneet, ovat tavallisia sisaren tavaroita Lunastettavan neidon laulun karjalaisissa ja inkeriläisissä kappaleissa. Jollei laulu ole runolta tätä piirrettä lainannut, niin on se päinvastoin saattanut laulusta siirtyä Myödyn neidon runoon. Mainesana sininen on siinä tapauksessa voinut tulla alkusoinnun vaikutuksesta siskon rinnalle itsenäisestikin Inkerinmaalla uudestaan keksityksi.

7. Lunastettavan neidon runo suomeksi.

On jo aika kääntyä takaisin Lunastettavan neidon runon siirtymiseen yli kielirajan virosta suomeksi. Päärunko runoa, omaisilla oletetut erilajiset ja itsekullakin kolmilukuiset tavarat, on kuitenkin ainoasti läntisimmässä Inkerissä alkuperäiseen muotoonsa jäänyt. Näytteeksi painettakoon katkelma Narvusin-puolista runoa[576] sekä vastaavat varsinais-virolaisen runon säkeet:

Emo rannalle tuleepi.
"Oi emo lunasta minta,
Lunasta minta soasta,
Ota poies orjuuesta,
Päästä palkan piikuesta!" —
"Milläpä mä sun lunastan?"
"On sulla kolme pollekkesta;
Pane paras minusta,
Anna aine tyttärestäs." —
"Ennen mä sinusta luovun,
Ennen kuin paraasta pollestani.
Polle minulle ijäksi lienee,
Polle kaikeksi ajaksi,
Ei tyttöä lienekänä.
Tyttö toinen saatanehen." —

— — —

Ema rannale tulesi.
"Oh minu ella eidekene!
Lunasta mind sõasta." —
"Miska ma sinu lunastan?" —
"Sul on kolmi põllekesta,
Mis parem, pane minusta,
Anna ainust tütteresta." —
"Enne loobun tütteresta,
Enne kui heasta põlledesta;
Põlle kõigekse eakse,
Tütar tänä hommeneksi."[577]

Vaan jo Soikkolan puolella on Lunastettavan neidon omaisten kolmilukuiset tavarat vaihdettu Myödyn neidon omaisten yksilukuisiin ynnä laatusanalla määriteltyihin tavaroihin. Ei Soikkolassa, eikä Hevaan puolella Lunastettavan neidon runo esiinnykään muuten kuin Myödyn neidon runon yhteydessä, ostohinnan ilmoituksen ja lahjuksien kiroomisen välisenä kappaleena, esim.[578]

Kysyin maata velloltani
— — —
"Sano kallis kaupanmiesi,
Mitä otti mun isoni?"
"Isosi rahaisen ratsun —
Emäsi mahike lehmän —
Vellosi soti-orihin —
Sisosi sinervon uukon —
Minnosi lehet leveät."
Vene läksis vieremääe,
Mie neito nuttamaae,
Nuttaen: "hyvä Venakko,
Venhäläinen vainolainen,
Punasaapas Saarelainen,
Kannatteles Karjalainen,
Piä purje punakypärä!
Soutelekka, joutelekka,
Soua tuolle rantuelle,
Missä nuot tulet palavat,
Kipunaiset kilsattavat,
Lemmenet lekottelevat."
— "Sano kallis kaunokkainen,
Ketä sulla siell' on sukua?"
— "Isoni on sukua siellä."
Isyt rannalle tulevi.
"Hoi iso, vanha isäni,
Vanha ukko vaalijani!
Lunasta sinä minuista,
Lunasta lumisaosta,
Venehestä Venhälaisen,
Paatista pahointekijän,
Ota poies orjuuesta,
Päästä palkanpiikuesta."
Iso vasten vastaeli:
"Milläpä minä lunastan?" —
"On sulla rahainen ratsu;
Paakka puolet mun alleni,
Puolet pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Iso vasten vastaeli:
"Ennenpä minä tytöttä,
Ijankaiken kassapäättä,
Ennen kuin rahaisen ratsun."
Vene läksis j.n.e.

(Samoin tulevat rannalle muut sukulaiset kukin vuorostaan tavaroineen; lopuksi neito kiroo:)

"Isoni rahainen ratsu
Rahatielle rauetkohon
Raha-aikana parahin!
Emäni mahike lehmä
Maion maahan kaatakohon
Maitoaikana parahin!
Velloni sotioroinen
Sotitielle sortukohon
Sota-aikana parahin!
Sisoni sinervon uukon
Susi villat vitvokohon
Villa-aikana parahin!
Minnoni lehet leveät
Lehtitielle lentäköhöt
Lehtiaikana parahin!"

Että tässä Lunastettavan neidon samoin kuin Myödyn neidon runo on virolaista alkuperää, todistaa epäilemättömästi vertaus virolaisen Lunastettavan neidon runon johdantoon, semmoisena kuin se läheisimmässä Varsinais-Viron maakunnassa[579] esiintyy (huomaa erittäin sanaa ja muotoa: nuttamaae < nuttamaie).

Vene hakas veeremaie,
Karjalla karisemaie,
Pohlakas põletamaie,
Sõda akas sõudemaie,
Imme akas itkumaie,
Neidu noori nuttemaie:
"Ooda üva Venaku,
Sõisa armas Harju Saksa,
Pia kinni paula poiga,
Kannatele Karjalaine!"

(Tai:)

Soda laev läeb soudemaie,
Venelaine veeremaie,
Rootsi laev läeb laskemaie,
Karjalane karsimaie,
Mina noori nutamaie:
"Oota hea Venekas,
Kannatelle Karjalane,
Seisa armas Saare Saksa,
Pea purje punane kuube!"

Tähän virolaiseen johdantoon on kuitenkin Inkerin puolella sekaantunut alku erästä "Laivarunoa", joka esim. Narvusissa kuuluu:[580]

Soua laiva, joua laiva,
Soua suurta merta myöten,
Purjehi punaista merta,
Soua tuonne rantuelle,
Kussa tuo tuli näkyvi,
Valkeainen vilkahtavi.

Lunastettavan neidon ehdotus, että omaiset ainoasti puolet antaisivat lunnaiksi, myös muodossa:[581]

Puolet lupaa minulle,

Toiset puolet itsellesi,

on nähtävästi jälkenä tavarain alkuperäisestä monilukuisuudesta. Yhteen, vieläpä elolliseen esineesen sovitettuna se on silminnähtävästi luonnoton.

Vielä on huomattava neidon kirouksessa yhä uudistuva jälkisäe: — aikana parasna. Virolaisessa Myödyn neidon runossa ei sentapaista tavata, vaan heti Narvusin puolella, jo ennenkuin Lunastettavan neidon runo on siihen liittynyt, se siinä alkaa ilmestyä.[582] Mainittu refrängisäe ei saata mistään muualta johtua kuin Inkerissäkin tunnetusta Lunastettavan neidon laulusta.

Tämä laulu on sitten vielä aikaan saanut sen, että Soikkolassa ja Hevaan puolella neidolle usein ilmestyy lunastaja, jonka tavarat hän siunaa, esim.[583]

Seolleni suuri kiitos!
Pajulinna pääni päästi —
Linna kahta kasvakahan,
Kolmea korotelkahan.
Vävyni pajuinen linna,
Käet päälle kukkumahan,
Linnut päälle laulamahan,
Sirkkuset siveltämähän.[584]

Sulhasen sijalla on tosin tässä päästäjänä setä[585] tai vävy, mutta hänen omistamansa linna, jonka toivotetaan kohoavan, muistuttaa ilmeisesti sulhasen linnoja Lunastettavan neidon laulun itäsuomalaisissa kappaleissa.

Soikkolassa sekä Hevaalla on Lunastettavan neidon runo välistä saanut paikallisen värityksen. Neidon ryöstäjä Venäläinen silloin soutelee:[586]

Reunaitse Retuisen saaren,
Kalasaaren kallahitse.

Retuinen saari tietysti tarkoittaa Retusaarta eli Kronstadtia. Vakinaisen maantieteellisen leiman sai runo kuitenkin vasta jouduttuansa Karjalan kannakselle, jossa souteleminen siirtyi mereltä Nevajoelle. Täällä on Lunastettavan neidon runo enimmäkseen irtautunut Myödyn neidon runon yhteydestä. Vaan pysyväisenä jälkenä siitä ovat säilyneet omaisten yksilukuiset, laatusanalla määritellyt tavarat. Karjalan kannaksen kappaleista, jotka ovat hyvin toistensa kaltaisia, sopii seuraava Ahlqvistin kirjaanpanema näytteeksi, jos kohta siitä veli tavaroineen on unohtunut.[587]

Venäläinen vainolainen,
Sinisaapas Saksalainen,
Soutelevi, joutelevi,
Ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevi.
Neitonen kujertelevi
Venäläisen venehessä,
Punaparran purjehessa:
"Soua tänne rantaselle,
Jossa tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkeainen,
Suuri paimenen tuleksi,
Pieni pirtin valkeaksi.
Tuo tuli on ison tulonen."
Iso rannalle lasekse
Ja lasekse laiturille
Oroansa juottamahan.
"Lunasta iso minuista!"
Iso vasten vastaeli:
"Millä mä sinun lunastan?"
"On sulla sotioronen,
Pane puoli mun alleni,
Puoli pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Iso vasten vastaeli:
"Ennen luovun tyttärestä
Kuin sotiorosestani."
Venäläinen j.n.e.
Emo rannalle lasekse —
Lehmiänsä juottamahan —
Venäläinen j.n.e.
Sisko rannalle —
Pesemähän uuttiansa —
Venäläinen j.n.e.
Sulho rannalle —
Pesemähän miekkoansa,
Ruokkimahan ruostehesta,
Jotta sorpoisi soassa,
Sekä liikkuis linnan teitä,
Narvan teitä narskuttaisi —
"Ennen luovun miekastani,
Ennen kuin luovun neiostani."
Neitonen kutittelevi:
"Kutti, kutti mun isoni,
Kutti ehtoinen emoni,
Kutti siitoinen sisoni!
Jo mun sulhoni lunasti.
Isoni sotaoronen
Sotatielle sortukohon
Parahan soan aikana!
Emoni mahikkilehmä
Suet syököhön kesällä,
Karhut maalle kaatakohon!
Siskoni sinervä uutti
Villoihinsa viipyköhön,
Vuonnihinsa voipukohon!
Sulhoni sotainen miekka
Sotatiellä sorpukohon,
Vainotiellä voittakohon!"

Merkille pantava on sulhasen, harvoin sedän,[588] ilmestyminen, joka epäilemättä johtuu Lunastettavan neidon runon vaikutuksesta. Hänen sotainen miekkansa tässä kappaleessa — eräässä toisessa on hänellä merinen laiva[589] — on tietysti lainattu veljeltä mainitussa laulussa.

Karjalan kannakselta levisi Lunastettavan neidon runo sekä Savoon että Suomen Karjalaan. Jo Porthan tunsi kappaleen tätä runoa, kuten teoksessaan De poesi fennica ilmoittaa.[590] "Toinen runo ylistää kihlattujen rakkautta, tunteen voimassa vanhempien, sisarusten ja sukulaisten rakkautta paljoa väkevämpänä. Se esittää kertomuksen neidosta, jonka — sittenkun sulhanen jo oli vanhemmilta, monet lahjukset heille ynnä muille omaisille annettuansa, lupauksen saanut — Venäläinen oli salaa ryöstänyt ja vienyt veneesen pois kuljettaaksensa. Kun häntä vanhemmat ja sisarukset olivat kukin vuorollansa kieltäytyneet lunastamasta samoilla lahjuksilla, joita olivat saaneet sulhaselta, niin tämä sulhanen, vaikka neito oli häntä alkuansa ylpeästi kohdellut, ei epäillyt suorittaa sataa ruplaa Venäläiselle ja sillä lunastaa häntä vankeudesta."

Niinkuin Porthanin selonteosta voi päättää, on Lunastettavan neidon runo ollut Myödyn neidon runon jatkona. Tämä kappale on kyllä kateissa, vaan Porthanin lisäyksissä Vhaelin kielioppiin ja Jusleniusen sanakirjaan sekä erittäin Gananderin sanakirjassa on siitä siksi monta säettä säilynyt, että sen pääpiirteet voi saada selville, esim.

Nivan nientä kiertelövi.[591] Tyttönen kujerteloopi Venäläisen venehessä. Paatissa pahatapaisen.[592] Isä rannalle lasexe Kujerrosta kuulemahan. Isäni sotioroinen Sotoannik sortuohon. — — lehmä Rainallehen raipuohon Lypsyn aikana parasna. Siskoni sinevä[593] uuhi Vuonillehen voipuohon.

Vielä Gottlundin aikana laulettiin Keski-Savossa Lunastettavan neidon runoa. Juvalta ja Joroisista hän sai kaksi toisintoa, jotka rinnan painettakoon (n:ot 107 b ja a). Etupäässä edellisen mukaan, pari säettä jälkimmäisestä lisäämällä, on Gottlund runon painattanut v. 1821 julkaisemaansa toiseen vihkoon Pieniä runoja Suomen Poijille ratoxi (n:o VI).

Venäläinen verikoira
Soutelevi joutelevi,
Niemen nientä kiertelevi,
Ympäri Ylänjokea,
Kahen puolen karjamaita.
Neitonen kujerteleksen
Venäläisen venehessä,
Paatissa pahatapasen.
"Lunasta iso minua!"
— "Millä mä sinun lunastan?"
— "Onhan sulla uusi vene."
— "Enpä raaski raukastani,
Rahan paljon pantuani,
Tengan tieltä löyttyäni,
Enemmän luvattuani."
(Mamma — musta lehmä.
Veikko — punainen ori.
Sisko — sininen uuho.
Sulho — musta ruuna).

— — —

Venäläinen vainolainen,
Iankaiken kiertolainen,
Venäläinen vainolainen,
Soutelevi joutelevi,
Niemen nientä kiertelevi.
Neitonen kujertelevi
Venäläisen venehessä,
Karjalaisen kaitehessa.
Isopa rannalle lasekse,
Kujerrosta kuulemahan,
Vaikutusta vaatimahan.
"Lunasta iso minua!"
— "Millä mä sinun lunastan?"
— "Onhan sulla kaksi ruunaa,
Pane paras pantiks."
— "Ennen luovun neiostani,
Ennen kuin paraasta ruunastani."
(Äiti — kaksi lehmää.
Veikko — kolme miekkaa.
Sisko — kolme ruunua.
Sulhanen — kolme laivaa).

Nevan niemi on molemmissa kappaleissa muuttunut Niemen niemeksi,[594] edellisessä sitä paitsi Ylänjoki lienee väännös Nevanjoesta. Jälkimmäisessä kappaleessa on Lunastettavan neidon laulun vaikutus ilmeinen, omaisten tavarain sekä lukuun että laatuun nähden.

Sama Lunastettavan neidon runon ja laulun yhteen sulautuminen on huomattava Suomen Karjalassakin, niin esim. eräässä Suojärven kappaleessa,[595] jossa Nevanniemi on vaihdettu läheisempään paikallisnimeen Nehvonniemi Ilamantsin pitäjän Melaselän kappelissa.[596]

Kaikista sotkeutunein sekamuoto Lunastettavan neidon runoa ja laulua on vihdoin tavattu Venäjän Karjalassa. Seuraavassa kappaleessa eivät ainoasti säkeet ole sekaisin, vaan samakin säe on kahdesta aineksesta yhdistetty, kuten omaisten tavarain määrittely sekä kaksiluvulla että laatusanalla todistaa.[597]

Venäläinen veiloo (?)
Pikku tytär itkee
Venäläisen venehessä,
Karjalaisen karpasossa,
Punaparran purtelossa.
Katso taattoni matkaa
Yli meren rantaa.
"Tule taatto lunastamaan!"
— "Millä minä lunastan?"
— "On sulla kaksi kultakarva hepoa.
Pane paras panttiin."
— "Ennen luovun tytöstäni."
(Maammo — 2 maholehmää.
Veikko — 2 sotamiekkaa.
Sikko — 2 kultanieklaa.
Ämmö — 2 k. kuiria (lusikkaa).
Musikka — 2 kullaista ruplaa).

Ei siis ole ihmeteltävä, että Lönnrotinkin molemmat kokoonpanot Kantelettaressa ovat sekamuodostuksia, joista toinen (III. n:o 26) tosin enemmän runon, toinen (n:o 27) etupäässä laulun mittaa noudattaa. Edellinen perustuu pääasiallisesti Gottlundin julkaisuun. Niinkuin ensimmäisen painoksen toisintosäkeistä näkee, johtuu 5:ssä säkeessä paikannimi Yläsen niemi Yläjoesta: samoin v. 6 Kangasnientä < kangasmaata < karjanmaata.

Lunastettavan neidon sekä runo että laulu esiintyvät kuitenkin myös Venäjän Karjalassa toisistaan erillään ynnä muissa yhteyksissä. Laulun alkusäkeet ovat joskus[598] liittyneet Veneesen pyrkivän neidon runoon (vrt. Kant. III n:o 28 "Neiti lepetissä")

Neiti istui klevetissä,
Itkee ja huokuu,
Kätösiään katkoo,
Sormusiaan murtelee.
Katsoi ylös, katsoi alas:
Ylähänä päivä paistoi,
Alahana veno juoksi.
"Taattoni tulee
Pitkin meren rantaa;
Ota taatto venoseen!"
— "En ota, enkä tieäkänä.
Maammos jäleltä tulee,
Maammos on vene viekkahampi" j.n.e.

Toinen muodostus Veneesen pyrkivän neidon runoa on Lunastettavan neidon runoon usein sekaantunut ja tämän edelle on sitä paitsi joskus jälleen liittynyt Myödyn neidon runo, esim.[599]

(Paimenessa käynti — yrkä — kodin kuvaus — kauppahinnan ilmoitus ja kirous).

Neitonen kujertelevi
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Venosessa vierahassa,
Karpasossa Karjalaisen.
Näki taattonsa vesillä:
"Tule taatto lunnahille!"
— "Enpä joua tyttö raukka;
Lohi kultainen kutevi
Kultaisissa kupluskoissa."
Itse eellehen menevi,
Näki veikkonsa vesillä,
Emon lapsen lainehilla:
"Tules veikko lunnahille!"
— "Enpä joua sikko kulta;
Säynäs kultainen" j.n.e.
"Tule maammo" — "Siika" —
"Tules sikko lunnahille."
— "Millä minä lunastan?"
"On sulla sinervä uuhi
Sinun pääsi päästimeksi,
Sinun pääsi keritsimeksi."
Niin sanoi siitä:
"Polen poikki uuen purren
Halki haapasen" j.n.e.

Tämän kappaleen loppuosa: neidon uhkaus potkia vene puhki tavataan Vienan läänissä myös Vedenkantajan Annin runoon sovitettuna ja on Lönnrot sen johdosta Kantelettaressa viimeksimainittuun runoon lisännyt yllä esitetyn sekamuodostuksen Lunastettavan neidon ja Veneesen pyrkivän neidon runoa (Kant. III. n:o 23).

Olemme vihdoin päässeet Lunastettavan neidon runon vaelluksen päähän. Se siis ei ole johtunut vastaavasta laulusta, joka Länsi-Suomesta on levinnyt Itä-Suomeen, Inkerinmaalle ynnä Viroon. Yhtäläisen skandinavilaisen vaikutuksen alaisena, vaan aivan erikseen Saarenmaalla se on syntynyt ja pitkin Viron maan rannikkoa vaeltanut Inkerin puolelle, jossa on uudestaan muodostunut samaa tietä yht'aikaa kulkeneen Myödyn neidon runon avulla. Jo Länsi-Inkeristä alkaen ja matkan varrella kautta Karjalan kannaksen Itä-Suomeen ja Venäjän Karjalaan yhä suuremmassa määrin se on ottanut vastaan vaikutusta Lunastettavan neidon laulusta, jolla tavoin on kehittynyt puoleksi runomitallinen ja puoleksi laulumitallinen välimuoto.

Siihen katsoen, että ympäri Suomenlahtea kiertänyt länsisuomalainen laulu on kohdannut Virosta vaeltaneen runon aivan kielirajalla, ei Lunastettavan neidon runo suomenkielisessä muodossaan saata olla laulua sanottavasti vanhempi. Tietysti tämä päätelmä ei ole täysin sitova, koska ainakin voisi ajatella, että laulu olisi vasta myöhemmin ja joka paikassa eriksensä vaikuttanut runoon, sitten kun tämä jo oli suorittanut kulkunsa Inkeristä Venäjän Karjalaan.

Mutta on vielä toinenkin todistus, joka tukee sitä olettamusta, että runo vasta samaan aikaan kuin laulu eli 1600 luvulla sai suomenkielisen asunsa. Niinkuin olemme nähneet on runon alkuperäisessä Saarenmaalaisessa muodostuksessa neidon ryöstäjä kuviteltu kansallisuudeltaan Venäläiseksi. Siitä voimme tosin ainoasti päättää, että runo on syntynyt ennen vuotta 1700, jonka jälkeen Viron kansa on ollut Venäjän vallan alaisena. Vaan Venäläisen yleinen ilmaantuminen myös Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä hänen säännöllinen mainesanansa vainolainen[600] määrää runon suomalaisen muodostuksen aikaisemmankin rajan, nimittäin vuoden 1600 paikoille, jota ennen sekä Inkerinmaan että Käkisalmen läänin asukkaat ovat Venäläisten liitossa pitkin aikoja esiintyneet.

8. Suomen vanha runomitta.

Vanha runomittamme on sekä rakenteeltaan että kaunistuskeinoiltaan siksi omituinen, eikä ainoastaan nykyisaikaisista, vaan myös antiikkisista runomitoista eriävä, että se hyvin varhain on herättänyt oppineitten huomiota. Voipa sanoa, että Porthaniin asti ja vielä hänen aikanaan suomalaisen runon muodollinen puoli on ollut suuremman mielenkiinnon esineenä kuin sen sisällys. Porthanin perustavien tutkimusten jälkeen kesti kuitenkin toista vuosisataa, ennen kuin Ahlqvistin, Genetzin ja Godenhjelmin kautta vanhan runomittamme lait tulivat tarkemmin määritellyiksi.

Yhä selvittämättä on vielä kysymys suomalaisen runomuodon alkuperästä ja ijästä. Yksityiskohtaisia arveluja ei tosin ole puuttunut, mutta mitään täydellisempää esitystä, joka nojautuisi kansanrunoudellisiin, musikaalisiin ja kielitieteellisiin tutkimuksiin ei ole edes yritettykään. Toistaiseksi, koska tätä työtä ei käy aivan ahtaissa puitteissa suorittaminen, on siis tyydyttävä niiden teiden viitoittamiseen, joita myöten vastainen tutkimus mahdollisesti voi päästä perille.

Ettei kysymys ole aivan mutkaton, johtuu siitä, ettei vanhan runomme kokoonpano ole niin yksinkertainen, kuin miltä se päältä katsoen näyttää. "On erittäin merkittävä tosiasia", huomauttaa sattuvasti Comparetti,[601] "että suomalaisen runon muoto on yhdistänyt kätkyessä vielä uinuvan runouden henkeen myöhemmän ijän tarkkapiirteisen ja vakaantuneen luonteen. Kypsyyden merkkinä on suomalaisen runon varmasti mitallinen, muuttumattoman lain määräämä säerakenne; mutta tämä säelaji on sen ainoa, muita se ei ole luonut, eikä myöskään säejaksoa ryhmittänyt, sitä paitsi se pitää kiinni alkuperäisimmistä, nykyään jo vanhentuneista kaunistuskeinoista: alkusoinnusta ja säkeen kerrosta."[602]

Viimeksimainittu: kerto eli parallelismi on suomalaisen runon ominaisuuksista se, jonka alkuperäisyydestä vähimmin voi olla epäilystä. Sen aikaansaama "ajatussointu" on vanhempi sekä äänteellisiä alku- ja loppusointuja että runomittaisia poljentoja. Se milt'ei yksistään on riittänyt kannattamaan niin korkealentoista runoutta kuin Heprealaisten Vanhassa Testamentissa. Suomalaisissa itkuvirsissä sen näemme yhdessä alkusoinnun ja jonkinlaisen loppusoinnun tapaisen kanssa saavan aikaan voimakasta tunteen väräjämistä. Säännöllisen runomitan yhteydessä tapaamme kerron myös Mordvalaisilla, ja nimenomaan niiden kahdeksantavuisessa runomitassa. "Ahlqvistin runousopissaan antaman esityksen suomalaisesta kerrosta", selittää t:ri H. Paasonen,[603] "voisi vähäisillä muutoksilla sovittaa mordvalaiseenkin. Huomattavin eroavaisuus on, että kerto mordvalaisessa runoudessa joskus on köyhempää." Tuskin siis saattaa olla eri mieliä siitä, että kerto suomalaisessa runossa on perintö ikivanhoilta ajoilta, jos kohta tämä kaunistuskeino on siinä kehitetty täydellisyyteen, joka tekee vanhan yksinkertaiselta näyttävän runomittamme niin perin vaikeaksi jäljitellä uudemmassa taiderunoudessamme.

Alkusoinnun eli alliteratsioonin suhteen sitä vastoin on kaksi vastakkaista mielipidettä yhteen törmännyt siinä tunnetussa kynäsodassa, jota Aug. Ahlqvist ja Paul Hunfalvy 1870 luvulla kävivät. Edellinen oli sitä mieltä,[604] että alkusointu on voinut vanhasta skandinaavilaisesta runoudesta "lainana tulla Suomalaisten omaksi sen vilkkaan ja pitkällisen yhteyden kautta, joka oli Pohjois-Skandinaavian ja Permian (Bjarmalannin) s.o. Vienan Karjalan välillä". Tullessaan Vienan meren seutuihin oli Suomalaisilla ainoasti suorasanaisia taikka korkeintaan resitatiivin kaltaisia runomuodollisesti säännöttömiä loitsuja, joiden kaunistuksena saattoi olla yksinään kerto. "Vasta Skandinaavilaisten kanssa kauemmin yhteyttä pidettyään tulivat he tuntemaan näiden runolauluin loihtemisen, se viehätti heitä ja he rupesivat sitä kielellänsä mukailemaan. Tämä onnistui heille niin erinomaisen hyvin, että siitä syntyi ja kasvoi se ulosammentamatoin lähde laulua, joka sitten meidän runonamme löydettiin Karjalasta. Ja näin joutui alkusoinnunkin käyttäminen skandinaavilaisen runouden alalta suomalaisen laulun parhaaksi puvunkaunistimeksi." Eräänä todisteena hän mainitsee alkusoinnullisen laulun nimen runo, joka on skandinaavilainen lainasana. "Päätukena tälle olettamukselle on kuitenkin se seikka, ettei alkusointua, enemmän kuin runomuodollisesti säännöllistä lauluakaan, löydy kellään meidän heimokansoistamme."

Unkarilainen Hunfalvy[605] taas piti alkusointua, yhtä hyvin kuin kertoakin, "ugrilais-suomalaisen runouden" omituisuutena; "sillä näemme, että samaa omituisuutta tavataan myöskin Voguleilla ja että se on ollut Magyareillakin, päättääksemme sen säilyneistä jäljistä. — — Mutta se ei ole tainnut tullakaan siihen germaanilaisesta runoudesta, kosk'ei tässä ole mitään kertoa. Vaan se seikka, että runo-sana on otettu lainaksi, todistaa yhtä vähän, kuin latinainen sana 'värsy', joka on tullut kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, ei sen vuoksi, että eurooppalaiset kansat vasta silloin olisivat ruvenneet runoutta viljelemään, kun tulivat tuntemaan latinan kieltä, vaan sen tähden että sovittivat latinaistakin sanaa siihen runouteen, jota harjoittivat."

Alkusoinnun omaperäisyyttä suomalaisessa runossa puolustaa myös Comparetti viitaten V. Radloff'in tutkimuksiin Altain Tatarien runomuodoista.[606] Näillä niinkuin useilla muillakin Aasian turkkilaiskansoilla on runonkaunistuksena, paitsi kertoa, erityisesti kehittynyt alkusointu; samoin vielä Mongooleilla maisteri G. J. Ramstedtin suullisen tiedonannon mukaan.

Ettei suomalaisen runon alkusointu voi olla johtunut skandinaavilaisesta, osoittaa jo niiden erilainen käytäntö. Jälkimmäisessä se ulottuu yli kahden säkeen, kuten myös Ahlqvist huomauttaa:[607] "kahdessa runosäkeessä on kolme sanaa, jotka alkavat samalla puustavilla, joista kolmesta sanasta kaksi pitää olla edellisessä säkeessä ja kolmas jälkimmäisen säkeen alussa." Vaan vaikka voisikin ajatella, että Suomalaiset olisivat sen "oman mielensä ja kielensä mukaan muodostaneet", niin tekee lainan olettamisen mahdottomaksi se oleellinen eroitus, joka on skandinaavilaisen ja suomalaisen runomitan välillä. Edellisessä on ainoasti korollisten iskutavujen luku määrätty, vaan korotonten määräämätön, jota vastoin jälkimmäinen on syllaabinen s.o. tarkalleen tavuja lukeva sekä lisäksi vielä laajuudesta lukua pitävä.

Ratkaiseva tässä suhteessa on Paasosen lausunto Mordvalaisten runoudesta:[608] "Ei mielestäni sitäkään voi kieltää, että mordvalaisen runon kaunistimena käytetään alkusointua, joka Venäläisille on miltei aivan vieras. Se ei tosin ole likimainkaan niin yleinen ja säännöllinen kuin suomalaisessa runossa." Siinäkin suhteessa hän huomauttaa mordvalaisen runon esiintyvän vähemmin kehittyneenä, että alkusointu yleensä rajoittuu sanaa alkavaan kerakkeesen, jota vastoin se suomalaisessa useimmiten ulottuu seuraavaan ääntiöön. Mutta pääasia on, että Mordvalaisilla samoin kuin Suomalaisilla alkusointu esiintyy ei yksistään kerron, vaan myös säännöllisen runomitan yhteydessä; mainituissa Mordvalaisten kahdeksantavuisissa säkeissä on sointusanoja tavallisesti kaksi, välistä kolme, aivan niinkuin suomessakin.

Siihen, että alkusointu on juuri suomalaisessa runossa niin hyvin säilynyt ja kauniisti kehittynyt, lienee etupäässä vaikuttanut koron säännöllinen esiintyminen ensi tavulla suomenkielessä, toiseksi myös sanaa alkavien kerakkeiden (erittäin umpi- ja suhuäänteiden) harvalukuisuus.[609]

Sekä säkeenkerto että alkusointu ovat siis varmasti ikivanhoja kaunistuskeinoja suomensukuisten kansojen runoudessa. Vaan miten on itse runomitan laita?

Paasonen on suomalaiseen runosäkeesen verrannut Mordvalaisten kahdeksantavuista säettä, tosin myöntäen että tämä löytyy myös toisilla erisukuisilla kansoilla, "yksinpä Venäläisilläkin, joilta se, samoin kuin moni muu metri olisi saattanut tulla Mordvalaisille".[610] Se mikä suomalaisesta säkeestä mordvalaisen eroittaa, on tämän jälkimmäisen puhtaasti syllaabinen (tavuja lukeva) luonne; siinä "ei laajuus- eikä liioin korkosuhteillakaan ole merkitystä". Mutta Paasonen selittää eroituksen osaksi sillä, että "vokaaleilla ei nykyisessä mordvankielessä varsinaisesti olekaan kuin yksi (lyhyt) pituusaste", osaksi huomauttamalla, "ettei suomalainenkaan runo suinkaan aina ole ankarasti säännönmukainen — —. Ja Virolaisten runoja tarkastaessamme kohtaamme paljonkin tämmöisiä 'epäsäännöllisiä' säkeitä. Tuskinpa sen vuoksi erehtynee, jos tämän nojalla päättää, että suomalaisen runon säännönmukaisuus, mikäli sitä todella on olemassa, on myöhemmän kehityksen tuote, että mordvalaisen runon kahdeksantavuinen, puhtaasti syllaabinen säe on suomalaisen säkeen alkumuoto."

Löytyy vielä yksi lukuunotettava seikka, joka vaikeuttaa suomalaisen runosäkeen yhdistämistä mordvalaiseen. H. Paasosen hyväntahtoisen välityksen kautta on opettaja N. Suvorovilta Kazanista saatu viisi mordvalaista sävelmää, joista kaksi 8-tavuisiin säkeihin. Näistä ovat Ilmari Krohnin selityksen mukaan toiset kolme pentatoonisia s.o. siihen ikivanhaan puoliaskeloita tuntemattomaan viisisävelikköön kuuluvia, joka on kiinalaisen musiikin omituisuus ja joka aivan viime aikoina on keksitty Mongooleilla sekä suomensukuisilla Tsheremisseillä ja Votjakeilla. Mutta juuri mainittuihin kahteen 8-tavuiseen säestöön sovitetut sävelmät ovat diatoonisia s.o. siihen seitsensävelikköön kuuluvia, joka viittaa kristillisen resitatiivin vaikutukseen. Samoin ovat Suomalaisten ja Virolaisten vanhat runosävelmät kauttaaltaan diatoonisia ja siis myöhempisyntyisiä. Tosin voi vähälukuisten mordvalaisten ainesten todistusta pitää satunnaisena; myöskin voi ajatella suomalaisen runon sävelmän aikain kuluessa vaihtuneen, niinkuin todella muutamin paikoin uudemmalla ajalla on sille sovitettu hyvinkin "moderni" sävelmä. Vaan kaikissa tapauksissa on mordvalaisen ja suomalaisen runon suhde valmis ratkaistavaksi vasta silloin, kun ensiksi on edes suomalaisen ja virolaisen runon suhde selville saatu.

Tärkeintä olisi tutkia, missä määrin Kalevalan runomitan säännöt kansanlaulussakin eri runoalueilla pitävät paikkansa. Niinkuin tiedämme, ovat runomitat vanhoissa klassillisissa kielissä kokonaan laajuudelle rakennetut, jota vastoin ne useimmissa uusissa kielissä pääasiallisesti korolle perustuvat. Runomittaa, jonka perustuksena olisi sekä laajuus että korko, on mahdoton missään kielessä tarkoin noudattaa; on pakko polkea joko kokonaan jompikumpi taikka osittain kumpaistakin. Viimeksi mainittua menettelyä on vanha runomittamme omalla tavallaan yrittänyt. Laajuuteen nähden se määrää, ettei (paitsi ensi jalassa, josta edempänä) pitkää tavua saa milloinkaan käyttää lyhyen asemesta runojalan laskussa,[611] ja että lyhyttä tavua saa nousussa pitkän asemesta käyttää ainoasti silloin, kun sillä ei ole pääkorkoa. Tämä näennäisesti omituinen poikkeus, joka vaatii, että on rikottava myöskin korkoa vastaan, jos kerran laajuuden perustuksesta luovutaan, on vanhan runomittamme kaikista hienoin piirre. Sillä laulaessa loukkaa verrattomasti vähemmän korottoman tavun venyttäminen kuin pääkorollisen, esim.

Mieleni minun tekevi.

Mieleni minunkin teki.

Koron vaikutus on, paitsi mainitussa suhteessa, vielä siinäkin huomattava, että keskiarvoinen tavu pääkorollisena on täysin pitkän arvoinen, vaan ilman pääkorkoa lyhyen veroinen. Sivukorolla ei ole runomitallista merkitystä.

Että Savon sekä Suomen ja Venäjän Karjalan ynnä Inkerin runous on näille perusteille rakennettu, on silminnähtävä. Poikkeukset, milloin ne eivät johdu satunnaisesta huolimattomuudesta, ovat helposti selitettävissä murteiden myöhemmästä kehityksestä, joka usein käy ilmi, jos saman runon lausumis- ja laulutapaa toisiinsa vertaa. Että länsisuomenkin runous on aikoinaan aivan samoja lakeja noudattanut, osoitettiin edellä (I. s. 103).

Kysymys on vaan siitä, missä määrin nämät lait ovat yhteiset myös virolaiselle runoudelle. Siihen on vastaus Viron eri runoalueilta hyvin erilainen. Varsinais-Virosta, jota esim. M. Wesken julkaisemat Eesti rahvalaulud edustavat, on se täydesti myöntävä.[612] Siellä käytetään lyhyttä pääkorollista tavua hyvin harvoin nousussa, paitsi jos seuraava tavu alkaa k:lla, t:llä tai p:llä, esim.

Ära kuule kuke healta.
Alla lepiku levada.

Kui'p see meesi mind ei võta,
Mind ei võta, teist' ei jäta.

Vaan viimeksi mainituissa tapauksissa on tavu ainoasti näennäisesti lyhyt, koska k, t, p lausutaan puolipitkinä ja niinmuodoin sulkevat edelläkäyvän tavun.[613] Etelä-Virossa sitä vastoin niinkuin J. Hurtin toimittama Vana Kannel I-II osoittaa, on sekä Võrunmaalla että Viljanninmaalla pääkorollisenkin lyhyen tavun käyttäminen nousussa hyvin yleistä, jota vastoin pitkän tai keskiarvoisen pääkorollisen tavun esiintyminen laskussa on verrattain harvinainen ilmiö.

Edustaako etelävirolainen runo myöhempää, taantunutta vai vähemmän kehittynyttä alkuperäisempää kantaa? Vastauksen voisi mahdollisesti antaa virolaisissa ja suomalaisissa runosävelmissä ilmaantuva erilainen kehitysaste. Edellisessä näet ovat usein kaikki kahdeksan tahtia yhdenarvoisia, jälkimmäisessä taas yleensä venytetään kahta viimeistä tavua, esim.[614]

Kui mi-na ha-kan lau-la-mai-e, Lau-la-mai-e, las-ke-mai-e.
O-tet-tiin mi-nus-ta ou-to, Var-sin vir-hi vis-kat-ti-hin.

Suomalaisessa säkeessä taas on pääpaino nähtävästi toisella ja erittäin neljännellä jalalla, joten ensimmäinen jalka jää ikäänkuin alkutahdiksi ulkopuolelle varsinaista poljentoa. Tämä seikka selittänee, miksi ensimmäisessä jalassa ei laajuus- eikä korkosuhteista eikä edes tavujen luvusta tarvitse tarkkaa huolta pitää.

Mutta voidaksemme sävelmän nojalla tehdä päätöksiä runomitan kehityksestä, täytyisi ensin ottaa selko siitä, onko Varsinais-Virolaisilla, joiden runomitta on täydelleen suomen kaltainen, myös runosävelmä mainitusta virolaisesta eriävä.[615] Toiseksi on huomioon otettava, että Inkeriläisillä on runosävelmiä, joissa viimeisten tavujen asemesta ensimmäinen on venytetty.[616]

Vielä vaikeampi on ratkaista kysymys, missä ja milloin suomalais-virolainen runomitta on syntynyt. Sitä varten olisi tietysti tutkittava muidenkin yhteissuomalaisten runouden jätteitä, vaikka todennäköistä on, että ne liittyvät siihen virolaiseen ja suomalaiseen runouteen, joka on itsekutakin maantieteellisesti lähinnä. Vatjalaisilla on enimmäkseen semmoisia runoja, joita niiltä muutenkin, jos olisivat Inkerikkoja, sillä paikkakunnalla odottaisi. Vepsäläisten runoissa taas voi osoittaa mitä läheisintä yhteyttä niiden kanssa, joita lauletaan Aunuksessa Salmin kihlakunnan rajalla.[617]

Tähän asti ei ole voitu osoittaa ainoatakaan runoa, joka olisi länsisuomelle ja virolle yhteinen muuten kuin joko keskinäisen jommankumman puolisen taikka kolmanteen yhteiseen lähteesen viittaavan lainan kautta. Sisällykseen perustuvien historiallisten määräysten kautta ei ole myöskään päästy varmuudella taemmaksi 1300 lukua. Tosin löytyy suomalaisia runoja, joiden aihe voi olla pakanallinen. Vaan koska tiedämme pakanuuden vielä 1500-luvulla täydessä voimassa rehoittaneen Inkerinmaalla ja Karjalassa, on erinomaisen vaikeaa pakanallisen aineksen johdosta päättää, onko sen sisällyksinen runo juuri pimeimpänä aikana vai vasta kristinuskon puolihämärässä muodostunut.

Jonkunlaisen ajanmääräyksen saattaa myös kielentutkimus antaa runomitan syntyyn nähden. Varmana voi pitää että virolais-suomalaisen runouden syntyessä ei viron- eikä suomenkielessä ollut tapahtunut kahden ääntiön supistusta edempänä ensi tavuuta kerakkeen kadon johdosta, vielä vähemmän siten muodostuneen pitkän ääntiön lyhennystä. Myöskin virolle ja länsisuomelle ominainen keski- ja loppuheitto ovat runokielelle kuulumattomia. Kysymyksen alaista vaan on, voivatko mainitut kielelliset todisteet millään varmuudella viedä meitä kauemmaksi taaksepäin kuin 1200-luvulle.

Että virolaiset-suomalaiset sävelmät ilmaisevat kristillisen musiikin vaikutusta, on edellä huomautettu. Kuitenkin saattaa ajatella tämän vaikutuksen alkaneen jo ennen kristinuskon maahan tuontia.

Mutta vaikka runojen sisällyksen, kielen ja sävelmän kannalta ei voisikaan varmuudella päästä aikaan, jolloin ei kahden vieraan vallan alaisuus vielä eroittanut toisistaan Virolaisia ja Suomalaisia, jää kuitenkin näille yhteisen runomitan oma todistus jäljelle. Juuri runojen eriaineisuus Virossa ja Länsi-Suomessa viittaa siihen, että runomitta on nykyisiä runoaineksia vanhempi. Kysymys voi vaan olla siitä, onko se syntynyt aikana, jolloin oli suoranaista yhteyttä Viron ja Länsi-Suomen välillä, vai sitäkin aikaisemmin, kun ei Suomenlahtikaan vielä heimokansoja toisistaan eroittanut.

Suomalais-virolainen runomitta on yksi ja ainokainen, niinkuin Comparetti oikein on huomauttanut. Sitä tosin voi pitää vanhan runoutemme alkuperäisyyden ja köyhyyden merkkinä.[618] Mutta se on samalla ollut välttämättömänä edellytyksenä tämän runouden erinomaiselle kehitykselle ja verrattomalle runsaudelle.

Juuri se seikka että kaikilla kansanrunoutemme lajeilla: epillisillä, lyyrillisillä ja loitsurunoilla, vieläpä sananlaskuilla ja arvoituksilla, on ollut yksi ja sama runomitta, on antanut esteettömän tilaisuuden runolaulajille muodostamaan yhtä runoa toisesta lainatuilla lisäpiirteillä, luomaan eri aineksista aivan uusia runoja sekä liittämään eri runoja yhtenäisiksi runojaksoiksi. Vaihtelevillakin runomitoilla olisivat Suomen kansan runot kyllä aina aiheuttaneet Kantelettaren tapaisen helmivyön, vaan kokoonpanematta niistä olisi ijäksi päiväksi jäänyt se kokonaiskuvaelma Suomen kansan elämästä, jonka yhtäjaksoisella vanhalla runomitallamme meille tarjoaa Kalevala.