Kertomuksia Suomen historiasta III / Eerikki XIV ja Juhana III

by Julius Krohn

EERIKKI XIV JA JUHANA HERTTUA.

1. Juhana saapi herttuakunnan Suomessa.

Vaikka valtakunta Kustaa Vaasan loppuaikoina oli hyvässä voimassa ja kunnossa, niin epäluuloiseksi ja araksi tullut vanhus näki kuitenkin tulevaisuudessa kaikellaisia mustia aaveita. "Aika tulee", lausui hän viimeisessä puheessaan säädyille, "jolloin Ruotsin lapset mielellään kaivaisivat minut mullasta, jos voisivat." Valitettavasti tämä ennustus hyvinkin pian toteutui, ja osaksi juuri yhden Kustaan säätämän säännön vuoksi, josta hän oli toivonut paljon hyvää.

Samassa näet, kun vanhin poika Arbogassa määrättiin kruununperilliseksi, kuningas vakuutti myös säätyjen päätöksellä erinäiset perinnölliset aluskunnat muillekin pojilleen. Näissä herttuakunnissaan piti heidän saada hallita ja vallita melkein itsenäisesti. Se vain oli ehdoksi pantu, että heidän piti aina olla Ruotsin kuninkaalle uskollisia ja vaadittaessa antaa sotavoimansa hänelle avuksi.

Tätä laitosta säätäessään taisi Kustaa Vaasalla olla kahdellainen tarkoitus. Ensiksikin hän tahtoi myös nuoremmille pojilleen,[1] joita hän rakasti enemmän kuin vanhinta, jättää korkeamman arvon ja suuremman vallan. Ja toiseksi luuli kuningas tällä tavoin vielä paremmin vahvistavansa sukunsa nuorta valtaa, kun jokainen hänen pojistaan koroitettaisiin tavallisen aatelismiehen yläpuolelle. Sittenhän muka sitä pikemmin unohtuisi, että Vaasat olivat ennen olleet vain muun aatelin vertaisia. Muuten niin viisas hallitsija ei huomannut, että tämmöisestä vallan jaosta välttämättömästi piti syntyä eripuraisuutta veljesten välillä.

Oikeastaan olisi herttuain pitänyt saada osansa vasta isän kuoltua, jolloin vanhinkin veli oli perivä kruunun. Mutta Kustaa tahtoi itse saada antaa herttuakunnan rakkaimmalle, toiselle pojalleen, Juhanalle. Venäjän sodan vuoksi Suomeen lähtiessään hän vei tämän pojan kanssaan ja antoi hänen alusta alkain ottaa osaa kaikkiin neuvotteluihinsa sekä toimiinsa. Eikä aikaakaan, niin Kustaa kesäkuun 27 p. 1556 julisti antaneensa Juhanalle Turun ja Kastelholman linnat sekä Kokemäen kuninkaankartanon ynnä niiden alle kuuluvat läänit, nimittäin: Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja Satakunnan. Tämän alustan haltijana sai Juhana tästä lähtien arvonimen Suomen herttua. Seuraavana vuonna, kun lahjoitus vaakunakirjalla vahvistettiin, tuli siihen vielä lisäksi Raaseporin linna ja sen mukana läntinen Uusimaa.

Ruotsiin palatessaan antoi kuningas pian sen jälkeen hänelle vieläkin suuremman vallan. Hän asetti näet Juhanan ylimäiseksi käskynhaltijakseen eli pää-maaherrakseen koko Suomenmaan yli. Semmoisena piti herttualla olla oikeus säätää ja päättää kaikista asioista, ikäänkuin olisi kuningas itse ollut läsnä. Myös olivat kaikki Suomessa silloin majailevat sotajoukot, s.o. enin osa Ruotsin valtakunnan armeijaa, hänen käskyjensä alaisina.

Monesti ovat vanhojen viisastenkin päät menneet pyörälle, kun he äkkiä ovat saaneet virkoja ja suuren vallan. Kummako siis jos yhdeksäntoista-vuotias Juhana, joka luonteeltaan jo oli kunnianhimoinen ja turhamielinen, ei malttanut pysyä hänelle määrättyjen rajojen sisällä. Herttuakunnassaan hän piankin alkoi käyttäytyä kuin täysivaltainen hallitsija ainakin. Alussa vuotta 1558 hän otti herttuakunnassa asuvalta aatelistolta erityisen uskollisuusvalan, jossa muutamat lauseet kuuluivat sangen arveluttavilta. Vannojat näet sitoutuivat puolustamaan herttuan henkeä ja oikeuksia sekä ulko- että sisämaisia hankkeita vastaan, kuka ikänä yrittäisikin herttualle vääryyttä tehdä. Eikä aikaakaan, niin alkoi Juhanasta hänen herttuakuntansa tuntua ahtaalta. Kun hän ei voinut toivoa saavansa lisää Suomenmaasta, loi hän halukkaan silmäyksen Suomenlahden toiselle puolelle, Liivinmaille,[2] missä asianhaarat paraikaa tarjosivat hyvän tilaisuuden uskaliaalle yrittelijälle.

2. Juhana herttuan hankkeet Vironmaalla.

Saksalaisten valta Liivinmaalla oli aina ollut heikko hajallisuutensa vuoksi. Yksi osa maata oli ritariston päällikön, maamestarin, hallittavana, toiset osat Riian arkkipiispan tai muiden piispojen vallassa. Isot kaupungit, niinkuin Riika ja Rääveli, eivät pitäneet paljon lukua kumpaisistakaan. Ne olivat jokseenkin itsenäiset ja kuuluivat saksalaiseen Hansa-liittoon. Kaikki nämät vallat olivat keskenään lakkaamattomissa riidoissa ja taisteluissa, kukin pitäen ainoastaan omaa eikä yhteistä hyötyä silmällä. Maan alkuperäiset asukkaat, virolaiset ja lättiläiset, olivat kovimman sorron alla. "Virolainen" merkitsi, niinkuin olemme nähneet, siihen aikaan Suomessa samaa kuin "orja". Tietysti eivät he katselleet isäntiänsä kovin lempeillä tunteilla. Heille ei voitu vaaran uhatessa uskoa aseita käteen; sillä epätietoista oli, eivätkö he yksin tuumin vihollisen kanssa ryntäisi sortajiansa vastaan.

Näin mädänneet olot eivät voineet kestää sitä ankaraa iskua, joka heitä nyt uhkasi. Kun sodankäynti Suomessa ei ottanut menestyäkseen, vei Venäjän tsaari, Iivana, lukemattomat joukkonsa sinne. Toukok. 11 p:nä v. 1558 joutui Narva venäläisten käsiin, vähää myöhemmin samaten Tarton kaupunki. Silminnähtävää oli, etteivät Liivinmaiden saksalaiset voineet omin voimin puolustaa maata. Heitä itseään oli siksi liian vähän eikä heillä myöskään ollut tarpeeksi rahaa, millä palkkasotureita hankkia. Muista maista oli siis apua saatava. Mieluimmin olisivat he tietysti tahtoneet saada apua omilta kansalaisiltaan vanhasta emämaasta, Saksasta. Mutta Saksan keisarilla oli paraikaa tarpeeksi huolta lähemmistä sodista, milloin Ranskaa, milloin turkkilaista vastaan. Muinoin niin mahtava Hansa ei nyt myöskään enää kyennyt mihinkään. Ainoastaan naapureilta, Ruotsin, Tanskan tai Puolan kuninkailta oli siis pelastusta odotettavissa. Luultavasti kyllä hekin vaatisivat palkkioksi suojeluksestaan sen, että Liivinmaat antautuisivat heidän valtansa alle. Mutta sehän kuitenkin oli parempi kuin joutua Venäjän tsaarin alamaisiksi. Kaikki Länsi-Euroopan kansat näet siihen aikaan suuresti pelkäsivät venäläisiä.

Siitä oltiin vain erimieltä, kenen puoleen noista kolmesta kuninkaasta oli käännyttävä. Tanskalla oli ensi alussa enimmin puoltajia; se sijaitsi näet siksi kaukana, ettei sen suojelus ehkä voinut käydä yhtä täydelliseksi kuin kukaties likempien naapurien. Rääveli taipui kuitenkin pian Ruotsin puolelle. Tästä tiedon saatuansa Juhana herttua päätti heti koettaa omistaa itselleen sen kaupungin. Samalla aikaa näytti hänelle myös tarjoutuvan tilaisuus lisätä valtaansa muullakin tavalla Liivinmailla. Maamestari Fürstenberg näet, vaikka hän oli lähettänyt lähetyskunnan Tanskaan ja tarjonnut maan sen suojelusherruuden alle, toimitti kuitenkin nyt samalla lähettiläitä Turkuunkin herttua Juhanan puheille. He tulivat pyytämään häneltä 200,000 taalaria lainaksi, luvaten siitä pantiksi muutamia linnojaan. Jollei hän itse voisi antaa lainaa, anoivat he hänen välittämään asiaa isällensä. Vehke oli kavalasti ja taitavasti kokoonpantu. Tarkan ja varovaisen Kustaan luona he eivät huolineet käydä, vaan kääntyivät sen sijaan pojan puoleen, jonka kunnianhimon ja ajattelemattomuuden he nähtävästi olivat muissa tilaisuuksissa tulleet tuntemaan. Niin varmat he olivat siitä, että herttua umpisilmin suostuisi tähän kauppaan, etteivät he edes nimittäneet, mitä linnoja he aikoivat antaa pantiksi. Asia olisikin käynyt aivan liiviläisten toivon ja tuuman mukaan, jos Juhana herttualla vain olisi ollut tarpeeksi varoja. Niiden puuttuessa täytyi hänen kirjoittaa isälleen ja ilmoittaa asia hänelle.

Kustaa ukoltapa ei tullutkaan toivottuja rahoja, vaan päinvastoin torut, vieläpä paljoa ankarammat kuin silloin, kun sanoma Juhanan vaatimasta uskollisuudenvalasta oli saapunut hänelle. Jälkimäinen teko saattoi olla viatonta turhamaisen lapsen leikkiä, mutta Juhanan uusista vehkeistä vanha kuningas pelkäsi koituvan valtakunnalleen todellista vaaraa. Venäjähän näkyi tahtovan valloittaa kaikki Liivinmaat itselleen; uusi sota seuraisi siis siitä, jos yritettäisiin riistää siltä joku osa saaliista. Myöskin oli silminnähtävää, ettei Fürstenberg ollut aikonutkaan antaa mitään takuuta lainasta, koska hän ei tahtonut nimittää panttilinnoja.

Jo ennenkuin isän vastaus tulikaan, oli Juhana kuitenkin malttamattomassa kiihkossaan lähettänyt uskotun neuvoksensa, Henrik Klaunpoika Hornin, Kankaan herran, Rääveliin. Tämä oli ajanut asian sangen taitavasti vakuuttaen, että vanha Kustaa Vaasa oli auttava poikansa hankkeita. Sentähden suostui kaupungin raati heinäk. 21 p. 1558 tunnustamaan Juhana herttuan suojelusherrakseen. Pitkällinen ei kuitenkaan tämä valta ollut. Sama Hornin kirje, joka herttualle ilmoitti mainitun päätöksen, antoi myös tiedon siitä, että se jälleen oli tullut kumotuksi. Tanskalainen puolue oli kiihkeästi ollut puuhaamassa ja heinäk. 23 p. saanut raadin mielen muutetuksi. Pari kertaa vielä kirjoitti Juhana rääveliläisille kehoittavia kirjeitä, mutta he vastasivat, että heidän lähettiläänsä olivat lähteneet Tanskaan yhdessä maamestarin lähettiläiden kanssa.

Fürstenbergin kanssa Juhana herttua niinikään jatkoi keskusteluitaan rahalainasta. Isän varoittavista kirjeistä hän ei välittänyt vähääkään, kunnes tämä viimein lähetti jyrkän kiellon. "Muista se", kirjoitti vanha kuningas, "että Suomea ei saa eroittaa Ruotsista, johon se on yhdistetty niinkuin kaikki jäsenet, joita yksi pää hallitsee, yhteen ruumiiseen."

Kaikki toiveet alusmaan saamisesta Liivinmailla eivät kuitenkaan vielä haihtuneet Juhana herttuan mielestä, vaikka hän ei enää saanutkaan jatkaa asioimisiansa liiviläisten kanssa. Nämät kääntyivät nyt lainanpyynnöllään itse Kustaan puoleen, eikä tämä näyttänytkään olevan aivan vastahakoinen ostamaan rakkaalle pojalleen muutamia linnoja, kunhan hän vain itse sai valvoa kaupankäyntiä. Ratkaisevaa päätöstä ei kuitenkaan kuninkaan eläessä tehty, sillä liiviläisit koettivat aina tehdä kaikellaisia verukkeita ja tinkiä ehtoja niin huokeiksi kuin mahdollista.

3. Eerikki XIV tulee kuninkaaksi.

Isän kuoltua nousi Eerikki neljästoista valtaistuimelle. Monet seikat näyttivät takaavan hänelle onnellista hallitusta. Ahkeruudellaan ja taidollaan oli Kustaa, niinkuin olemme nähneet, saattanut valtakunnan sangen hyvään kuntoon. Nuori hallitsija itse oli luonnolta saanut monta kallista lahjaa. Nuorukaisena hän voitti melkein kaikki ikäisensä ruumiinharjoituksissa. Samoin oli hän älyltäänkin vilkas ja terävä sekä senaikuisiin oloihin nähden tavattoman oppinut. Erittäinkin harrasti Eerikki matematiikkaa, mittausoppia ja tähtitiedettä. Paitsi sitä oli hän erittäin soitannollinen; sepittipä hän myös runoja, parhaita, mitä siihen aikaan kirjoitettiin ruotsinkielellä.

Mutta Eerikin mielenlaatu oli valitettavasti semmoinen, että se teki tyhjäksi kaikki nämät ulkonaiset ja sisälliset avut. Hän oli oikullinen, päätöksessään vaihtelevainen ja tuhlari. Pahin kaikista vioista oli kuitenkin hänen epäluuloisuutensa. Alituisesti hän oli huomaavinansa salavehkeitä itseään vastaan. Näiden oletettujen vehkeiden tekijöille Eerikki puolestaan viritti salaisia ansoja, ja siten viimein todellakin nostatti vihaa ja kapinaa. Kiihdyttipä tätä epäluuloisuutta vielä eräs Eerikin neuvonantajista, Göran Persson l. Yrjänä Pietarinpoika, ilkeä, viekas mies, joka muita panettelemalla tahtoi voittaa kuninkaan suosion.

Erittäin oli Eerikin mielessä jo kauan kytenyt salaviha Juhana veljeänsä vastaan. Osaksi oli siihen syynä se, että isä niin silminnähtävästi suosi nuorempaa poikaansa. Osaksi vaikutti myös Eerikin taikausko. Sen ajan tähtitutkijat näet eivät tyytyneet todellisia tieteellisiä havaintoja tekemään, vaan luulivat tähtien keskinäisestä asemasta ja kulusta voivansa ennustaa tulevia asioita. Olipa Eerikki ollut lukevinansa tähdistä, että joku "valkopää" oli tuottava hänelle turmiota. Siitä kiihtyi hänen vihansa veljeänsä vastaan, jonka tukka oli vaalea.

Isän eläessä oli kuitenkin hyvä sopu vallinnut veljesten kesken. He auttoivat toinen toisensa hankkeita. Eerikki lakkaamatta kehoitti isää ostamaan liiviläisiä linnoja Juhanalle. Tämä puolestaan aina lepytteli Kustaan mieltä, kun Eerikki röyhkeällä käytöksellään oli häntä suututtanut. Kerrankin, kun isä harmissaan tahtoi peräti riistää Eerikiltä kruunun perintöoikeuden, Juhana polvillaan ja kyyneleet silmissä rukoili, kunnes Kustaa antoi hänelle anteeksi. Samoin myös Juhana koetti taivuttaa vanhaa kuningasta myöntymään Eerikin naimistuumiin. Tämä näet kosi Englannin kuningatarta Elisabetin, jota isä vastusti siksi, että hän tiesi, ettei Elisabet huolinut mennä naimisiin. Menipä Juhana v. 1559 omalla kustannuksellaan Englantiin veljensä asiaa ajamaan ja oleskeli siellä koko talven.

Mutta Eerikin tultua kuninkaaksi veljesten väli heti muuttui. Eerikin epäluulo herttuaa vastaan puhkesi heti ilmi siten, että hän lähetti uskotuita miehiä vaatimaan Juhanan alustalaisilta itselleen uskollisuusvalaa. Tämä toimi pahoitti suuresti Juhanan mieltä. Ajattelemattomassa pikaisuudessaan hän lähetti taas Turun linnan isännälle Bulgrimille sanan kieltäen häntä ottamasta vastaan tätä uskollisuudenvalaa ja käski hänen kirjoittaa muistiin niiden virkamiesten nimet, jotka olivat suostuneet sitä vannomaan.

Eikä aikaakaan niin sai herttua paljoa todellisempaa ja suurempaakin harmin syytä. Testamentin mukaan olisi kaikkien veljesten pitänyt saada yhtä suuret osat Kustaa vainajan yksityisestä omaisuudesta. Eerikki oli kuitenkin sitä ennen luvannut vetää pois osastaan ne suuret summat, mitkä hänen varustuksensa Englannin matkaa varten vähää ennen isän kuolemaa oli maksanut. Nytpä hän lupauksestaan huolimatta otti täyden osan rahoista ja kalleuksista. Perintömaiden hän taas selitti olevan kruunun eikä Vaasan suvun yksityistä omaisuutta; sentähden hän ei sallinut niitä jakaa. Viimeinpä hän lähetti Juhanalle allekirjoitettavaksi herttuakuntia koskevan uuden säädännön, joka suuresti vähensi herttuoiden oikeuksia. Pääpykälät tässä uudessa, Yrjänä Pietarinpojan kokoonpanemassa säädännössä olivat seuraavat: Herttua, joka vehkeili kuningasta vastaan, vaikkapa hän ei olisikaan varsinaisiin tekoihin ryhtynyt, oli menettävä herttuakuntansa ynnä kaiken perintö-oikeuden Ruotsin kruunuun. Herttuakunnan alustalaisten piti ainoastaan kuninkaalle vannoa uskollisuusvala. Herttua ei saisi nostaa alustansa kansaa aseisiin eikä myöskään ryhtyä sotiin, ei rauhanpäätöksiin eikä muihin sovintoihin ulkovaltojen kanssa. Herttualla ei ollut valtaa koroittaa ketään aatelissäätyyn; eikä liioin asettaa piispoja eikä laamanneja alustassaan. Herttualla ei ollut oikeutta tuomita aatelistoa, ja muillakin oli oikeus vedota kuninkaan päätökseen j.n.e.

Eerikki näkyy ensin toivoneen, että hänen veljensä olisivat vapaaehtoisesti suostuneet näihin ehtoihin. Mutta siinä toivossa hän peräti pettyi. Sekä Juhana että Maunu (neljäs veli Kaarle oli vielä alaikäinen) vastustivat jyrkästi niiden etujen vähentämistä, jotka he isältään olivat saaneet. Edellinen vielä lisäksi muistutti Eerikille hänen omia kirjeitään siltä ajalta, jolloin Juhana läksi Englantiin. Silloin oli Eerikki ilman muuta luvannut hänelle täyden vallan herttuakunnassansa. Herttuain vastarinta ei auttanut kuitenkaan vähääkään. Eerikki kutsutti säädyt asiata ratkaisemaan. Nämätpä vahvistivat, kokoonnuttuansa huhtik. 10 p. 1561, kaikki, mitä nuori kuningas oli isänsä perinnön sekä myös herttuakuntien suhteen säätänyt. Heidän mielestään herttuain vallan rajoitus oli tarpeellista, jotta valtakunta ei hajoaisi useammiksi itsenäisiksi osiksi. Herttuain täytyi siis niellä harminsa ja panna nimensä uuden säädännön alle.

Jonkun aikaa myöhemmin, kesäk. 29 p., vietettiin Eerikin kruunaus. Tätä tilaisuutta hän käytti taas herttuain arvon alentamiseksi, saatuansa Arbogassa heidän valtansa vähennetyksi. Kruunauksen perästä näet astui kuninkaallinen airut esiin ja kuulutti, että kuningas nyt oli perustanut perinnöllisiä kreivi- ja vapaaherra-arvoja, jommoisia ei siihen asti ollut Ruotsin valtakunnassa ollut olemassa. Arvon mukana seurasi myös siihen kuuluva alusta ynnä pieni kultakruunu. Kreivejä kruunattiin kolme, vapaaherroja yhdeksän, joiden joukossa oli myös kaksi Suomen miestä, nimittäin Lauri Iivarinpoika Fleming, Sundholman herra, ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun isäntä. Tämän jälkeen eivät siis herttuat enää seisoneet yksin muuta aatelistoa korkeammalla. Useat herrat, joita ei kuitenkaan kenenkään mieleen juolahtanut pitää muina kuin tavallisina alamaisina, olivat nyt korotetut melkein heidän tasalleen. Lopuksi airut vielä, jotta tämä seikka oikein painuisi läsnäolevan kansan mieleen, lisäsi korkealla äänellä: "Vaikka nyt useammat kruunut silmienne edessä välkkyvät, niin älkää senvuoksi luulko, että olisi muka useampia kuin yksi hallitseva kruunu. Herttuoille, kreiveille ja vapaaherroille on kuningas tosin suonut omat arvonmerkit. Mutta yksi vaan on Ruotsin, Göötin ja Vendin kuningas."

Sivutarkoituksena näitä uusia arvoja säätäessään oli Eerikillä se, että hän myös täten tahtoi voittaa puolelleen mahtavien aatelissukujen mielet, jotta ne eivät menisi sukulaistensa herttuain puolelle, jos nämät nousisivat vastarintaan. Samassa tarkoituksessa oli hän jo aikaisemmin antanut aatelisille koko joukon entisiä kirkontiluksia, joista Kustaan eläessä oli riitaa ollut heidän ja kruunun välillä. Niinpä vielä vuonna 1562 soi hän sen etuuden, että joka kreivi saisi ratsupalveluksesta vapaana pitää kolme taloa, vapaaherra kaksi ja muut aatelismiehet asuntotalonsa. Näin syntyi säteri- eli asuinkartanovapaus.

4. Vironmaa joutuu Ruotsin kruunun alle.

Tyytymättömänä kotimaansa ahtaisiin rajoihin kiihtyi tänä aikana Juhanan halu yhä enemmän saada haltuunsa alusmaita Liivinmailla. Lupasipa hän kokonaan luopua suomalaisesta herttuakunnastansa, jos Eerikki hankkisi hänelle saman verran maata eteläpuolella Suomenlahtea. Samassa hän ilmoitti aikovansa ruveta hieromaan kauppaa niiden palkkasoturien kanssa, joiden käsiin maamestarin oli pantiksi maksamattomista palkoista täytynyt antaa linnoitettu Tuomiopää-vuori Räävelissä. Juhana toivoi heidän ehkä antavan linnan hänen haltuunsa, jos hän maksaisi heille puuttuvan palkan. Sitten olisi helppo valloittaa itse kaupunki lisäksi. Vastausta odottamatta lähettikin herttua yhden miehistään sovittelua alkuunpanemaan.

Mutta tässä asiassa esti taas kuninkaan etu herttuan hankkeita. Eerikin mielestä tarjoutui nyt juuri erinomainen tilaisuus saada tuo rikas Räävelin kaupunki omaan haltuunsa, eikä hän muistanut enää isän eläessä antamiaan lupauksia. Paraikaa näet oli hänen luonaan lähettiläitä Räävelistä anomassa rahalainaa ynnä pyytämässä neuvoa, miten he voisivat suojella itseään venäläisiä vastaan. Heti lähetti Eerikki sinne kaksi Suomen aatelisherraa, Klaus Hornin ja Hannu Björnramin, ynnä saksalaisen sihteerin Bruserin. Heidän julkisena toimenaan oli muka yhdessä nykyisen maamestarin Gotthard Kettlerin kanssa jatkaa ehdoitteluja laina- ja panttiasian johdosta. Mutta sen ohella oli heille annettu salainen käsky pysyä Räävelissä ja taivuttaa kaupunki Ruotsin vallan alle. Tämä heidän oikea toimensa onnistuikin varsin hyvin Hornin viisauden vuoksi. Rääveliläiset tosin ensi aluksi suostuivat vain kysymään Kettleriltä, olisiko hänellä voimaa heitä edelleen suojella. Mutta ennenkuin lähettiläät olivat vielä kerinneet tuoda vastausta, saattoi Horn asian lopulliseen päätökseen. Hän näet valitti lähettiläitten viipyvän liian kauan ja uhkasi lähteä kotiin, jollei hän heti saisi vastausta. Peloissaan vannoi nyt Rääveli kesäk. 6 p. 1561 uskollisuusvalansa Ruotsin kuninkaalle. Kaksi päivää ennen oli jo myös kolmen lähisen maakunnan, nimittäin varsinaisen Vironmaan, Järvamaan ja Harjumaan aatelisto tehnyt samoin. Kolme viikkoa myöhemmin antautui myös Räävelin linna, joka jo ehdoittelujen aikana oli piiritetty. Täten astui Ruotsi ensimmäisen askeleensa sillä valloitusten ja sotien tiellä, joka vuosisadaksi oli nostava sen Euroopan mahtavimpien ja kuuluisimpien valtakuntien vertaiseksi.

Uskollisuusvalaa ottaessaan oli Horn kuninkaansa puolesta luvannut uusille alamaisille suojelusta sekä pitää heidän etujansa pyhänä. Tämän ehdon vahvisti sitten myös Eerikki kuningas, vaikka hän moittikin Hornia siitä, että hän muka liian helposti oli kaikkiin vaatimuksiin suostunut. Rääveli sai muun muassa pysyä Hansa-liiton jäsenenä, kuitenkaan ei sallittu sen muissa kuin kauppa-asioita koskevissa riidoissa vedota Lybeckin ylioikeuteen. Myös sai kaupunki pitää rahanlyöntioikeutensa. Aatelistolle vahvistettiin sen vanha tuomarivalta talonpoikien yli, sillä rajoituksella kuitenkin, että tuomiot olivat alistettavat tarkastettaviksi. Tämä lisäys nähtävästi tarkoitti onnettoman talonpoikaisen kansan suojelemista aatelisherroja vastaan, jotka olemalla sekä isäntiä että tuomareita saivat tuomita omia asioitansa. Syksyllä kuulutettiin sitä paitsi vielä kuninkaallinen asetus, joka kielsi talonpoikien piiskaamisen ja rääkkäämisen, mikä tähän asti oli ollut tapana. Semmoista rangaistusta ei saatu vast'edes käyttää muuta kuin tuomionpäätöksen mukaan tehdyn rikoksen johdosta. Nämät asetukset ovat loistavia lehtiä Eerikki kuninkaan muuten niin mustassa historiassa. Tuleepa meidänkin kansallemme osa tästä kunniasta; sillä suomalainen, jalo Klaus Horn, kaikkein ensimäisenä huomautti kuninkaalle, miten hirveän sorron alaisena heimolaisparkamme olivat ja kehoitti häntä sitä lievittämään.

Samaa kiitosta eivät ansaitse muut valtiaat, jotka tähän aikaan anastivat kukin osansa hajoavasta Liivin ritariston vallasta. Räävelin ja likeisten maakuntain antauduttua Ruotsin alle, huomasi näet myös maamestari Kettler itsenäisyysajan auttamattomasti loppuneen. Hän teki siis sovinnon Puolan kuninkaan kanssa, antoi hänen haltuunsa varsinaisen Liivinmaan ja sai palkkioksi pitää Kuurinmaan perintöherttuakuntana Puolan yliherruuden alla. Tähän sovintoon yhdistyivät niinikään Riian arkkipiispa ja Riian kaupunki. Läänen (Lännen) maakunta Virossa ynnä siihen kuuluvat saaret olivat jo pari vuotta olleet tanskalaisen prinssi Maunun vallassa.

Juhana herttua parka yksin vain oli jaossa jäänyt aivan osattomaksi. Ruvetessaan ehdoitteluihin Räävelin kanssa oli tosin Eerikki luvannut hankkia veljelleen jonkun muun paikan tämän sijaan, jota hän nyt itse halusi. Maamestarilta piti muka pantiksi rahalainaa vastaan saataman Pernun kaupunki Eerikille itselleen ja Sonnenburgin linna Kurjensaarella l. Saarenmaalla Juhanalle. Tähän uuteen lupaukseen luottaen oli Juhana taas ruvennut ehdoitteluihin mainitun linnan komentajan kanssa, tarjoten hänelle rahaa, jos hän luopuisi siitä. Mutta tämä ei suostunut, eikä Eerikkikään saatuansa Räävelin puhunut enää mitään Juhanan osasta. Sonnenburgiakin hän nyt yritti anastaa itsellensä.

5. Juhana herttuan naimistuumat.

Koittipa juuri tänä vastoinkäymisen aikana Juhanalle uusi toivon tähti, loistavampi kaikkia entisiä, luvaten korvata muut tyhjään sammuneet. Heinäkuun 20 p. 1561 näet tuli Eerikin luo kreivi Tenczin, Puolan kuninkaan Sigismund Aukustin lähettiläänä. Hän tarjosi rauhaa ja liittoa yhteiseen sotaan venäläistä vastaan. Ystävyyden vahvistukseksi piti Sigismund Aukustin nuorempi sisar, Katariina, naitettaman Juhana herttualle, ja itse puolestaan kosi Tenczin puolisokseen Kustaa Vaasan tytärtä, Ceciliaa.

Naimistuuma Juhana herttuan ja Puolan kuninkaan sisaren välillä ei ollut kuitenkaan aivan vasta keksitty. Isän vielä eläessä näkyy Juhanan mieli jo kääntyneen tälle suunnalle. Arvattavasti oli hän saanut ensimäisen ajatuksen siihen kanslerinsa Ezekias Gefartin kautta. Tämä oli silesialainen, joka ollessaan Kustaa Vaasan palveluksessa oli saanut Eerikin puolelta kärsiä vääryyttä ja sentähden mennyt Juhanan hoviin. Siellä hän pian pääsi yhtä suureen suosioon ja toimitti samallaista yllyttäjän virkaa kuin Yrjänä Pietarinpoika Eerikin luona. Asia näkyy tulleen alulle pannuksi vähää ennen Kustaa kuninkaan kuolemaa, koska Liivin maamestarin lähettiläitten seurassa kävi myös eräs Puolan kuninkaan miehiä Tukholmassa. Tenczinin kreivin tulo ja tarjous luultavasti oli seurauksena silloin nostetuista puheista.

Tämä Juhanan hanke viimeinkin näkyi menestyvän mielenmukaisesti. Puolan kuningas oli nähtävästi asiaan suostuvainen. Eerikki myöskään ei pannut mitään estettä. Päinvastoin hän lupasi itse antaa suosituskirjeen veljelleen Puolan kuninkaalle vietäväksi. Luultavasti toivoi Eerikki kääntävänsä veljensä silmät ja mielen pois niistä vahingoista, joita hän hänen kauttaan oli saanut kärsiä. Kirjeissään Juhanalle hän viittasi siihen, että tämä arvattavasti saisi myötäjäisiksi suurenmoisen alustan; vieläpä hän koetti herättää veljessään toiveita Puolan kuningaskruunusta, koska vanha Jagello-suku loppui Sigismund Aukustin kuoltua.

Vähemmästäkin olisi Juhanan mieli voinut kiihoittua. Mielellään hän olisi heti paikalla lähtenyt kosiomatkalle. Mikäpä lienee kuitenkin tullut esteeksi, koska hän ei päässyt liikkeelle kesän kuluessa, eikä enää myöhäisellä syksyllä tahtonut antautua myrskyisen meren armoille. Yhtähyvin lähetettiin jo kansleri Gephart edeltäkäsin asiata vielä enemmän valmistamaan. Sigismund Aukusti otti tämän lähettilään kohteliaasti vastaan; myös kirjoitti hän Eerikille, pyytäen Juhanaa sen riidan välittäjäksi, joka molempien kuningasten välillä alkoi syttyä keskinäisistä rajoista Liivinmaalla.

Mutta tähänpä Eerikiltä tuli kieltävä vastaus. Samoin hän ei myöskään suostunut veljensä pyyntöön, ettei häneltä tänä vuonna vaadittaisi kymmenysveroa eikä määrätyn sotavoiman ylläpitoa, koska hänen tuli säästää rahoja kosintaretkeä varten. Kuninkaan vaihtelevainen mieli oli taaskin poikennut uusille poluille. Jo Tenczinin liiton tarjoukseen vastatessaan oli Eerikki selittänyt, että hän kyllä voisi olla puuttumatta niihin linnoihin Liivinmaalla, joihin jo edellisinä vuosina oli otettu puolalaista suojelusväkeä. Mutta itse maamestarin ja hänen hallussaan olevien Viron rajalinnojen kimppuun hän uhkasi heti käydä koko voimallaan. Nytpä hierottiin paraikaa sitä sovintoa, jonka seurauksena oli se, että maamestari luovutti maansa Puolalle. Siten olisi mainittujen rajalinnojen valloitus ollut julkisotaa Puolan kuningasta vastaan. Kaksi ehtoa oli siis nyt Eerikillä edessään: joko hänen piti veljensä vuoksi käskeä sotaväkensä pysymään alallaan, tai ryhtyä sotaan Sigismund Aukustia vastaan ja sillä keskeyttää naimiskauppa. Mahdotontahan oli ajatellakaan naimisliittoa Juhanan ja Katariinan välillä samalla aikaa, kun heidän veljensä ryntäisivät aseet kädessä toinen toisensa kimppuun. Siitä syystä olikin Klaus Horn, Eerikin sotavoiman päällikkö ja Juhana herttuan ystävä, koko kesän vitkastellut. Olipa hän viimein lokak. 14 p. solminut välirauhan jouluun saakka sillä ehdolla, että maamestari sillä välin sopisi Eerikin kanssa lopullisesta rauhasta. Itsepä Horn nyt riensi Tukholmaan asiatansa selittämään ja pyytämään, että sota saisi levätä edes siksi, kunnes herttuan asia olisi selvällä kannalla. Vaan ei Horninkaan anomuksella ollut parempaa menestystä. Eerikin päätös oli jo aikaa tehty. Koska ei veljen naimistuuma sopinut yhteen hänen omien hankkeittensa kanssa, piti sekin taas sysättämän syrjään. Horn sai käskyn empimättä ruveta sotaan, kohta kun sovittu loma-aika oli päättynyt. Tätä päätöstään kuningas kielsi vielä ilmoittamasta Juhana herttualle, mutta Horn kuitenkin, Turun kautta Viroon palatessansa, kertoi hänelle kaikki tyyni.

Kolmannen kerran oli siis nyt kuninkaallinen veli astunut väliin tehdäksensä tyhjäksi Juhanan rakkaimmat toiveet. Viha ja toivottomuus kuohuivat vuorotellen herttuan rinnassa. Pitikö hänen kärsiä kaikki, mitä ikänä Eerikki katsoi hyväksi hänelle? Eikö ollut mahdollista ajaa asiaa onnelliseen loppuun ominkin päin, veljen luvatta, vaikka vasten hänen tahtoaan? Näiden ajatusten paraikaa liikkuessa Juhanan sydämessä saapuivat tammik. 22 p. 1562 hänen luokseen kreivi Tenczin ja Puolasta palaava Gephart. Heidän yllytyksensä vahvistivat herttuan päätöstä jatkaa kosimistaan Eerikistä huolimatta. Innoissaan hän myöskin, tarkemmin asiaa ajattelematta, suostui Tenczinin esittämään pyyntöön ja lupasi antaa Sigismund Aukustille hänen tulevana lankonaan lainaksi melkoisen rahasumman. Gephart ja yksi herttuan suomalaisista neuvosmiehistä, Herman Fleming, lähetettiin heti Puolaan ilmoittamaan, että Juhana oli myöntynyt antamaan lainan. Hornille Räävelissä sanottiin Tenczinin tulleen päättämään rauhansovintoa. Sentähden hän edelleen lupasi vitkastella.

Eerikki kuningas, saadessaan kuulla veljensä viimeisistä päätöksistä ja teoista, pelästyi pahanpäiväisesti. Hän koetti nyt hyvillä sanoilla ja suurilla lupauksilla houkutella puoleensa veljeä, joka selvästi näkyi luopuvan hänestä puolalaisten puolelle. Aivan päinvastoin kuin ennen hän väitti nyt aivan epätietoisiksi kaikki Puolasta toivotut edut, varsinkin mitä kuningaskruunun perimiseen tuli. Hän lupasi hankkia Juhanalle paljoa korkeamman puolison, nimittäin Maria Stuartin, Skotlannin kuningattaren, jota hän itse oli jonkun aikaa kosinut. Herttua vastasi tähän antaneensa jo Katarinalle sekä suullisen että myös kirjallisen sanansa, jota hän ei voinut enää kunnialla peruuttaa. Silloinpa Eerikki rupesi taas toista virttä vetämään ja oli pelkäävinänsä kaikellaista pahaa, mikä voisi tapahtua hänen rakkaalle veljelleen. Puolalaiset, kirjoitti hän, tahtovat vain vietellä sinut maahansa. Siellä he pitävät sinua vankina ja sitten sinun lunnaiksesi on annettava heille joku maakunta Virossa.

Tässä kirjeenvaihdossa kului useita kuukausia, kunnes vihdoin uusi väliin tullut tapaus äkkiä saattoi molemmat riitaveljet tuumasta toimeen. Klaus Hornin oli viimein, kun ei sovitteluista näkynyt loppua tulevan, täytynyt totella kuninkaan alinomaisia käskyjä ja lähteä liikkeelle. Kesäk. 2 p. antautui hänelle Pernun kaupunki ja vannoi uskollisuutta Ruotsin kuninkaalle. Iloissaan tästä Eerikki kuningas haihdutti mielestänsä kaikki muut ajatukset, pitäen ainoastaan valloitustuumiansa silmällä. Hän lähetti suuria apujoukkoja sekä Ruotsista että Suomesta Rääveliin. Juhanalle hän samassa lähetti kirjeen, missä hän peruutti suostumuksensa hänen puolalaiseen naimaliittoonsa. Mutta herttua ei enää kirjeitä totellut. Hän läksi kuin läksikin Turusta kesäk. 19 p. Tenczinin kreivin ynnä neuvostensa, Henrik Hornin ja Herman Flemingin seurassa. Laiva, jolla oli komea nimi Ursus Finlandicus (Suomen karhu) ja perämiehenään Turun porvari Henrik Innamaa, vei heidät onnellisesti meren yli Danzigiin, jonne he joutuivat seitsenpäiväisen matkan jälkeen.

6. Juhana herttuan kosintamatka.

Melkeinpä olisi Juhana herttua täältä vielä kääntynyt kotiinsa. Hänellä oli näet Danzigissa huonot sanomat vastassa kahdeltakin haaralta. Eerikki oli lähettänyt uhkauskirjeen, missä hän vielä ankarammin vaati häntä luopumaan naimisliitostaan. Toiselta puolen näytti nyt Puolankin kuningas rupeavan tekemään verukkeita. Puhetta oli jo ennen ollut siitä, että Juhanan nuorempi veli Maunu samalla naisi Katariinan vanhemman sisaren. Maunu olikin aikonut tulla mukaan, mutta Eerikki oli pidättänyt hänet Ruotsissa. Nytpä pani Sigismund Aukusti välttämättömäksi ehdoksi, että vanhempikin sisar samassa tulisi naitetuksi; muuten hän ei sanonut voivansa antaa nuorempaa. Suuttuneena ja säikähtyneenä Juhana astui jo jälleen laivaan palatakseen kotimaahan, johon hänen suomalaiset neuvonantajansa häntä hartaasti kehoittivat. Mutta samassa saapui Gephart Puolasta takaisin. Vaikka hän ei tuonut mitään parempia ehtoja, osasi hän kuitenkin Tenczinin avulla selittää asian mitättömäksi muodolliseksi koukutteluksi, joka kyllä saataisiin selväksi, kunhan Juhana itse vaan tulisi saapuville.

Elok. 19 p. lähdettiin siis Danzigista taas eteenpäin. Ensin tultiin Königsbergiin, Preussin herttuan pääkaupunkiin, jossa herttua Puolan vasallina juhlallisesti kestitsi Juhanaa viisi päivää. Sepittipä hänen hovirunoilijansa siinä tilaisuudessa Suomen herttuan kunniaksi runonkin, joka oli pitkä kuin Suomen nälkävuosi ja ikävä kuin Preussin mäntykankaat. Sitten pitkitettiin tietä Liettuanmaan jylhien korpien kautta, missä matkalaiset ihmeekseen vähä väliä näkivät metsäkarjuja ja kauhean suuria karhuja. Kovnossa oli Sigismund itse lankoaan vastassa. Täällä ruvettiin nyt tarkemmin sovittelemaan naimisliiton ehtoja, jota tointa myös kesti koko matkan Vilnaan, Liettuanmaan pääkaupunkiin asti.

Sigismund Aukusti vaati, että vihkiminen toimitettaisiin kokonaan katolisten kirkonmenojen mukaan ja että Katariina saisi uudessa kotimaassaan täyden uskonvapauden. Kumpaankin ehtoon suostui Juhana herttua. Mutta samassa hän kuitenkin myös juhlallisesti julisti aikovansa itse pysyä luterilaisessa uskontunnustuksessaan. Siitä syystä hän ei myöskään taipunut ottamaan pyhää ehtoollista katolisella tavalla, joka näkyy vihkimistapoihin kuuluneen. Myötäjäisiksi lupasi Sigismund sisarelleen 32,000 Unkarin kultarahaa sekä lisäksi 60,000 dukaattia äidin perintöosana. Juhana puolestaan määräsi puolisolleen huomenlahjaksi koko Ahvenanmaan ja Kastelholman linnan sekä lisäksi Rauman kaupungin ja Laitilan ja Lapin pitäjät. Huomenlahja-alustan asukkaitten piti vannoa uskollisuusvalansa yksistään Katariinalle, kuitenkin "rikkomatta alamaisvalaansa Ruotsin kuningasta kohtaan". Tämä lisäys todistaa selvästi, että Juhana vielä kuitenkin toivoi voivansa elää sovinnossa veljensä kanssa, vaikka olikin laiminlyönyt hänen kieltonsa. Yhtä varovainen oli myös hänen vastauksensa, kun hänelle sanottiin, että hänen Puolan kuninkaan lankona piti julistaa itsensä itsenäiseksi hallitsijaksi. Minä olen, vastasi hän tähän, Ruotsin kruunun vasalli, velvollinen palvelemaan kuningasta sotaväelläni, vaikka muuten olenkin itsenäinen. Minun ja kuninkaallisen veljeni väli on aivan sama kuin Saksan ruhtinasten ja keisarin. Pahaksi onnekseen ei Juhana kuitenkaan osoittanut samaa viisasta malttia loppuun asti. Halu saada joku osa Liivinmaata omaksensa yllytti hänet tekoon, joka oli suuresti varomaton ja ajattelematon. Hän näet ei ainoastaan jättänyt kaikkia Katariinalle tulevia rahoja langon haltuun, vaan vieläpä lainasi hänelle 120,000 taalaria lisäksi. Niistä sai hän pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaalla, nimittäin Paiden (Weissenstein), Helmen, Karksin, Ermesen, Rujenin, Burtnikin ja Trikatenin linnat.

Lokak. 4 p. 1562, kun ehdoista tällä tavalla oli sovittu, vihittiin viimein nuori pariskunta. Tähän asti oli Juhana asunut kaupungin parhaassa ravintolassa, mutta nyt hän sai komeat huoneet itse kuninkaallisessa linnassa. Viikon päivät vietettiin häitä suurella ilolla ja kaikellaisilla juhlallisuuksilla. Musiikki soi, tanssijaisia ja turnauspelejä pidettiin sekä Saksan että Unkarin tavalla. Muutamat häiden aikana tapahtuneet tapaturmat tekivät kuitenkin ilon hiukan surunsekaiseksi. Itse hääyönä murhattiin Katariinan kokki, ja eräässä turnauksessa sen jälkeen taistelijat kiivastuivat siinä määrin, että leikistä tuli tosi ja useita sekä hevosia että ritareja tapettiin. Näitä tapauksia kertoi kansa päätä pudistellen, pitäen niitä pahoina enteinä nuoren pariskunnan tulevalle onnelle.

Mielellään olisi Sigismund Aukusti pitänyt langon luonansa talven yli, luultavasti toivoen voivansa sinä aikana vieroittaa hänet kokonaan pois Eerikistä ja taivuttaa omalle puolellensa. Mutta Juhana pelkäsi veljen vihaa ja pyrki lähtöön. Siihen myös hänen suomalaiset neuvonantajansa hartaasti kehoittivat. Kohta hääjuhlan jälkeen jätti siis Juhana Puolan hoville jäähyväiset, ja katkerasti itkien läksi kaunis Katariina seuraamaan puolisoansa kylmille, kaukaisille Pohjan maille.

Matkan alku kävi kuitenkin hyvin ja hauskasti. Ensimäisen päivän seurasi Sigismund Aukusti itse mukana, ja sitten saattoi kaksi hänen hoviherraansa, Laski ja Konarski, matkalaisia Riikaan asti. He pitivät tarkan huolen tarpeellisten hevosten sekä ravinnon hankkimisesta. Mutta Riiassa alkoivat jo vastukset. Mahtava puolalainen aatelisherra, Radzivil, jolta Juhana oli kieltänyt lainaksi pyydetyn summan, oli komentajana siinä kaupungissa eikä päästänyt Juhanan joukkoa muurien sisäpuolelle. Vallin edustalla, ulkoilmassa, täytyi heidän pitää asuntoansa. Vielä harmittavampaa oli se, että laiva, jolla oli aikomus jatkaa matkaa, jäätyi eräänä yönä Väinäjokeen. Juhana kyllä sahautti sen jälleen irti, mutta silloinpa kauhea myrsky ajoi sen rannalle.

Muuta neuvoa ei siis ollut kuin jatkaa matkaa maata myöten, vaikka se oli sekä vaivalloista että myös vaarallista Liivinmaalla retkeilevien venäläisten partioparvien vuoksi. Juhana herttua sai lainatuksi vaunut sekä hevoset Kuurin herttualta ja Riian arkkipiispalta; hänen omat vaununsa sekä suurin osa hänen seurajoukkoansa olivat jo edeltä lähetetyt, koska heidän oli ollut aikomus laivassa palata Suomeen. Kuurin herttua antoi hänelle myös 28 huovia, jotka saattoivat matkalaisia Saletsa-joelle saakka. Siellä oli Juhana jo toivonut tapaavansa Ruotsin sotaväkeä, jota hän oli pyytänyt Pernun komentajalta suojaksensa. Vaikka ei täällä ketään ollutkaan vastassa, uskalsi Juhana sittenkin kulkea eteenpäin siinä toivossa, että tapaisivat heidät pian matkan varrella. Mutta peninkulma kului toisensa perästä eikä saattojoukkoa vielä näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan tuli äkkiä vastaan virolainen talonpoika, joka polvilleen langeten ja kovasti itkien ilmoitti, että venäläinen päällikkö Villannin (Fellinin) linnasta oli lähettänyt hänet vakoilemaan. Hänen piti tiedustella herttuan matkaa ja antaa tieto, milloin hän joutuisi Heademeeste (se on Hyvienmiesten) joelle, joka on puolivälissä Pernuun. Sinne piti sitten lähetettämän venäläisiä ratsumiehiä väijyksiin, jotka veisivät herttuan ja hänen puolisonsa vangiksi tsaarin luokse. "Semmoiseen pahaan tekoon" lopetti talonpoika, "ei omatuntoni kuitenkaan salli minun ruveta, vaan päinvastoin tahdoin teitä varoittaa vaarasta." Tämä sanoma säikähdytti kovasti matkamiehiä. Nähtävästi ei mikään tavallinen partiokunta heitä tavoitellut; siinä oli varmaan paljoa suuremmat hankkeet tekeillä. Tsaari Iivanakin näet oli ollut Katariinan kosijoita; mutta hänelle oli morsiamen sijaan lähetetty valkoinen tamma vastaukseksi. Hänen vimmansa oli vielä kiihtynyt, kun toinen onnellisempi oli sen ihanan saaliin saanut, jota hän turhaan oli tavoitellut. Hän tahtoi, sehän oli selvä, väkisin ryöstää Katariinan omaksensa. Ainoa pelastus oli nyt pitää kovaa kiirettä. Kiitettyänsä talonpoikaa hyvästä neuvosta ja annettuansa hänelle runsaita lahjoja, riensi siis herttua joukkoinensa eteenpäin minkä hevoset jaksoivat. Yöksikään ei pysähdytty lepäämään. Tällä keinoin päästiin onnellisesti vaarapaikan sivuitse. Venäläiset, joilla oli pitkä mutka kierrettävänä suurten soitten ympäri, tulivat liian myöhään.

Kolmen peninkulman päässä Pernusta, kun ei enää mitään hätää ollut, tuli Klaus Fleming vastaan pyydetyn saattojoukon kanssa. He sanoivat liian myöhään saaneensa sanoman herttuan tulosta. Mutta vastahakoisuuspa olikin ollut oikeana syynä, sen sai herttua harmiksensa pian havaita. Peruun porttia näet ei avattukaan hänen joukolleen. Siinä oli niin paljon puolalaisia, sanottiin selitykseksi, jotka petoksella voisivat ehkä valloittaa kaupungin. Ainoastaan herttua itse rouvansa ja kuuden seuralaisensa kera pääsi sisään. Muut kaikki saivat täälläkin taas viettää yönsä avaran taivaan alla. Kaikki tämä tapahtui Eerikki kuninkaan omasta käskystä, joka oli alkanut vielä suuremmalla epäluulolla kuin ennen kohdella veljeänsä.

Räävelissä oli kuitenkin vastaanotto aivan toisellainen. Siellä tosin ei enää Juhanan entinen apumies Klaus Horn hallinnut; mutta nykyinenkin Viron käskynhaltija, Svante Sture, oli herttuan sukulainen ja ystävä. Hän tuli kaupungista vastaan kolmen ratsumies- ja yhden jalkaväki- lippukunnan kanssa, jotka korkeiden tulijoiden kunniaksi ampua paukuttelivat pyssyillään. Svante Sturen sekä muiden Ruotsin väen päällikköjen kanssa Juhana teki tässä nyt myös sovinnon pantiksi saaduista linnoistansa. Useimmat niistä olivat juuri Viron ja Liivin rajalla, aivan Eerikin sotajoukkojen tiellä. Kaikkein suurimman niistä, Paidelinnan, olivatkin he jo vähän aikaa sitten valloittaneet huolimatta siitä, ettei se muka enää ollut Puolan oma. Muitakin uhkasi pian sama vaara. Saipa Juhana kuitenkin nyt päälliköt lupaamaan, etteivät he koskisi niihin, ennenkuin hän olisi veljensä kanssa asiasta puhunut; ainoastaan Karksin linna piti puoleksi annettaman Eerikin väen haltuun.

Vielä loppumatkallakaan ei huono onni luopunut kiusaamasta Juhana parkaa. Kova myrsky ei päästänyt matkalaisia Turkuun asti, se repi kaikki purjeet rikki ja ajoi laivan Uudenmaan saaristoon. Siellä taas noustiin maihin ja jatkettiin matkaa maata myöten. Ensimäisenä päivänä täytyi hoviväen astua jalkasin, sillä ainoastaan yhdet vaunut oli saatu käytettäviksi. Yö vietettiin eräässä pappilassa. Seuraavana päivänä saatiin useampia vaunuja. Juhana herttua itse kiirehti nyt edeltäkäsin Turun linnaan valmistamaan nuorikon vastaanottoa. Kaupungin portilla oli hän sitten herrojensa kanssa vastassa, kun Katariina vihdoin saapui vastaiseen kotiinsa. Se tapahtui perjantaina ennen joulua vuonna 1562.

7. Juhana herttuan hovinpito Turun linnassa.

Viikon päivät vietettiin nyt tulijaisia tansseilla ynnä kaikellaisilla muilla kemuilla. Ilon enennykseksi useat herttuan hoviväestä viettivät myös samalla häitä. Tällä tavoin nuorikolta pian unohtuivat matkan vaivat ja vastoinkäymiset. Muutenkin oli olo ja elämä Turun linnassa niin komeaa ja loistavaa, että hän tuskin kotonakaan oli parempaa saanut nähdä. Katsokaamme mekin tarkemmin tätä hovinpitoa, ainoaa laatuaan, mitä ikänä meidän raukkojen rajojen sisäpuolella on nähty.

Asuinhuoneustoa Turun linnassa oli vähän aikaa ennemmin lisätty uusilla rakennuksilla, niin että se nyt oli tarpeeksi avara ja mukava. Paikalla kävijä voi vielä nytkin saada jonkunmoisen käsityksen juhlasalin suuruudesta, vaikka siitä onkin kolme kamaria tehty. Samoin myös on olemassa kappeli, jossa silloin jumalanpalvelusta pidettiin.[3] Sisustus oli kaikin puolin komea. Kalliit tapettikankaat, jotka riippuivat seinillä, peittivät harmaat kivet näkymästä. Muutamissa huoneissa oli seinillä myös maalauksia. Näitä oli Juhana herttualla kaikkiansa 58, ja yksi sarja niistä kuvasi tapauksia Troijan sodasta. Taiteessa niinkuin kirjallisuudessakin olivat näet siihen aikaan vielä muinaiskreikkalaiset ja -roomalaiset aiheet hyvin suosittuja. Kaikki uudemmat yritykset olivat tehtävät heidän mallinsa mukaan, ja enimmiten otettiin heiltä aiheetkin jo valmiina. Yksi näistä kuvista esitti Parista, joka valmistautui Kreikkaan lähtemään; toisessa hän väkensä avulla ryösti Helenan Apollonin ja Dianan temppelistä; kolmannessa Priamos juhlallisesti otti vastaan vaaralliselta retkeltä palaavan poikansa sekä hänen ihanan saaliinsa. Toisessa kuvasarjassa näkyi tämän pahan työn pahat seuraukset. Eräs kuva esitti kostoon liittäytyneiden kreikkalaisten laskevan laivansa Troijan rantaan ja saattavan sotakojeensa maalle. Useimmat kuvasivat taisteluja heidän ja troijalaisten välillä; siinä oli Hektor, siinä Palamedes, siinä muita sankareita. Vihdoin yksi kuvista kuvasi turmiollista onttoa puuhevosta, jota onnettomat Troijan asukkaat riemulla kuljettivat kaupunkiinsa. Kaikkein viimeisessä kuvassa Agamemnon, kreikkalaisten ylipäällikkö, jakoi saaliit voiton jälkeen. Paitsi näitä kuvia oli myös muita, toisen aiheisia. Eräs sarja esitti kuningas Hiskiaan historiaa Vanhan Testamentin mukaan, mutta nähtävästi sovittelemalla sitä uskonpuhdistuksen ajan tapahtumiin. Sitä luultavasti tarkoittaa seuraava allekirjoitus: "Nyt uskon harrastajat uudistavat jumalanpalveluksen, hävittävät väärät menot ja saastuttavat epäjumalien kuvat." Useat muut kuvat opettivat vertausten kautta hyviä tapoja, niinkuin näemme allekirjoituksista, jotka näissä, niinkuin edellisissäkin, olivat latinankielisiä. Yhdestä kävi selville, miten "Jumala on oikea tuomari: kuolema on jo likellä, mutta hartaista rukouksista leppyen jatkaa hän vielä elämää". Kenenkä maalaamia nämät kuvat lienevät olleet, siitä meillä ei ole mitään tietoa, mutta muutamat niistä ovat säilyneet meidän aikaamme asti ja todistavat niiden suurta taiteellista arvoa. Silloin tehdystä arviosta tiedämme aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin oli maksanut. Hinta vaihteli enimmiten 100;n ja 200:n taalarin välillä; maksoipa Hektorin ja Palamedeen tappelu kokonaista 215 taalaria (yli 1,200 markkaa).

Vuoteet ja tuolit olivat koreilla kankailla peitetyt. Hurstit olivat "kamaripalttinaa", punaisella ja mustalla silkillä tikatut. Vuoteitten yläpuolella oli korkeat uutimet eli teltat suojaksi sääskiä eli itikoita vastaan. Ajan kulkua määräsi kaksi seinäkelloa, molemmat kullattua vaskea, toinen varustettu herätyskoneella.

Paljoa komeammat vielä kuin huonekalut ja huoneitten sisustus olivat pöytäkalut ja pitovaatteet. Pöydille levitettiin aivinaisia, mustalla silkillä tikattuja pöytäliinoja. Astiat, joista syötiin, olivat enimmäkseen hopeaa tai kultaa. Suuri joukko hopeisia vateja mainitaan olleen herttuan ruoka-aitassa. Mutta lautasia oli vähän, lusikoita vain kaksi tusinaa. Nähtävästi ei niitä siis muutettu niin tiheään, kuin nyt on tavallista. Veitsensä ja kahvelinsa piti kunkin vieraan tuoda itse mukanansa. Erittäin suuret ja kalliit olivat maljat, joissa juomat tuotiin sisään. Eräs hopeinen painoi 31 naulaa 4 luotia. Samaten oli eräs hopeinen viinikannu 40 naulan 14 luodin painoinen. Paljon oli myös kaikennäköisiä hopeisia sekä kultaisia pikareita, pulloja y.m.s. Myöskin mainitaan hopeisia suolakuppeja, joista yksi painoi 4 naulaa 2 luotia. Ruuista, joita syötiin, on meille Turun linnan tileissä muutamia tietoja säilynyt. Täälläkin, niinkuin siihen aikaan muuallakin Euroopassa, oli tapana panna ruokiin vahvasti kaikellaisia ryytejä. Humalia ostettiin paljon oluenpanoa varten. Samaten lienee Turun linnassa käytetty yhtä summattomia ruokamääriä kuin muuallakin siihen aikaan.

Vaatteet olivat enimmäkseen silkistä tai sametista, hopealla ja kullalla runsaasti tikatut ja hopeapäärmeillä reunustetut. Kummaa nykyajan ihmisten on nähdä, miten paljon silloin käytettiin turkiksilla vuorattuja vaatteita. Välistä näkyy heillä olleen kahdetkin turkkikerrokset päällekkäin; ensiksi oli sopulin tai ilveksennahalla vuoratut röijyt ja niiden päällä sitten pitkä turkkitakki. Kun vielä niiden välillä oli muita vaatteita, niin kylläpä tarkeni pahimmassakin Suomen pakkasessa. Sukat olivat enimmäkseen silkkiset, väriltään mustat tai valkeat, jopa toisinaan punaisetkin; kengät sametista, mustat tahi ruskeat. Nenäliinat olivat kullalla tikatut. Päässä pidettiin väliin korkeita hattuja, väliin matalia lakkeja, enimmäkseen sametista, mutta myös silkkisiä, muutamat olivat nahalla vuoratut. Koristuksena niissä oli fasaanin tai kurjen sulka. Myöskin sidottiin niiden ympäri helminauhoja. Kallein kaikista herttuattaren päähineistä oli punaista samettia ja koristettu neljällä suurella kultakirjailulla, joissa jokaisessa oli 3 rubiinia ja yksi timantti. Paitsi näitä oli siinä neljä kultaruusua, jokaisessa 4 timanttia ja yksi rubiini; sitten vielä kahdeksan pientä kultatikkausta, jokaisen keskellä timantti ja rubiini; lopuksi vielä 86 helmiruusua. Sen hinta arvioitiin 2,200:ksi taalariksi. Vielä kalliimmat olivat hänen muut korunsa. Kaularenkaista eräs maksoi 4,000 taalaria; vitjoista yhdet, joissa oli suuri timantti ynnä useampia pieniä kiviä, maksoivat 8,000 taalaria; eräs rintaristi 2,000 taalaria. Komealta todellakin mahtoi näyttää, kun herttua rouvinensa juhlatiloissa näin istui täydessä puvussaan, muun hoviseuran ympäröimänä, kaikki loistavissa, kalleissa puvuissa. Vaatteiden valmistamista varten oli Juhanalla palveluksessaan kaksi hoviräätäliä Saksanmaalta.

Huvituksia oli monenlaisia. Sisällä huoneissa usein tanssittiin, jolloin musiikista pitivät huolta viulun- ja luutun (harpun) soittajat. Monastipa näkyy tanssitun myös laulun mukaan. Ainakin oli herttuan kirjastossa sekä harpun nuotteja että myös laulukirjoja. Ketä ei tanssiminen nuorten neitosten kera huvittanut, se sai pelata korttia, jotka tähän aikaan juuri tulivat Suomeen. Eipä puuttunut teatterihuvituksiakaan. Laskiaisena v. 1563 mainitaan Turun koulun oppilaitten esittäneen näytelmän korkeitten hallitsijoittensa huvitukseksi. Siitä heille suotiin armossa palkkaa 30 markkaa sen ajan rahaa (42 nykyistä Suomen markkaa, mutta itse asiassa paljon enemmän sen ajan hintojen mukaan). Lukuhaluinenkin löysi herttuan kirjastosta monenlaista hengen ravintoa. Enin osa hänen kirjastoansa oli hengellistä laatua, mikä ei ollut kummakaan tänä aikakautena, jolloin taistelut uskonasioista olivat tärkeimmät. Uusi Testamentti oli siellä latinan, englannin, ranskan ja suomen kielillä ynnä saksalainen koko raamattu. Kummallista kyllä ei kumpaakaan ruotsiksi. Vielä oli siellä Augsburgin tunnustus saksaksi, ruotsalainen, ajan luonnetta kuvaava kirja nimeltä "Paavin häviö", ynnä useampia muita saksalaisia uskonnollisia kirjoja. Näiden rinnalla oli kuitenkin historiallisilla sekä runollisilla teoksilla sijansa. Siinä oli Plutarkoksen elämäkerrat, Olaus Magnuksen kirjoittama Ruotsin aikakirja, josta jo ennen on ollut puhetta, eräs Latiumin historia y.m. Olipa myös Ovidiuksen runoteokset, Boccaccion novellit saksalaisena käännöksenä ynnä luultavasti samantapainen rivo novellikokoelma, "Narrationes fabulosae" (Ihmeelliset jutut), jonka tekijä ei ole tunnettu. Olipa viimein vielä Ciceron kirja velvollisuuksista (De officiis) ynnä erään Platoninuksen lääkärikirja.

Sen ajan parhaat huvitukset vietettiin kuitenkin ulkoilmassa. Lähdettiin ulos ajelemaan vaunuissa taikka vielä tavallisemmin ratsujen selässä. Näissäkin tilaisuuksissa harjoitettiin suurta komeutta. Valjaat välkkyivät kullattua sekä kultaamatonta hopeaa. Vaunut olivat koristetut hopeoitetuilla ja kullatuilla vaskinastoilla. Ratsujen päät olivat peitetyt kultakankaasta tehdyillä päähineillä; samettiloimet riippuivat alas sekä kaulasta että selkäpuolelta. Satuloissa olivat jalustimet hopeiset ja niiden hihnat punasametilla päällystetyt. Saattoväkenä tämmöisillä huviretkilläkin oli aina koko parvi huoveja ja drabantteja eli henkivartijoita. Luultavasti käyttivät nämät miehet niitä kullattuja rautapaitoja, joita herttuan asehuoneessa tiedetään olleen. Myöskin siellä oli pistooleja satulatuppineen, jotka viimeksimainitut olivat sametilla päällystetyt sekä kultakirjauksilla koristetut. Keskellä joukkoa liehui herttuan lippu, joka oli puoleksi kultasilkistä, puoleksi sinisestä atlasista tehty (Ruotsin värit), ja siihen oli herttuakunnan vaakuna tikattu, nimittäin karhu, sama kuin Satakunnan nykyinen.

Turnauspelejä varten, joita silloin vielä mielellään harjoitettiin, oli erinäinen kenttä laitettu Turkuun. Ruissalo oli määrätty eläintarhaksi, mihin piti tuotaman kaikenlaisia otuksia Saksasta oman maan metsissä kasvaneitten lisäksi. Että haukoillakin oli tapana metsänriistaa pyytää, voi päättää siitä, että erinäinen lintuvartija, s.o. luultavasti haukkavartija, mainitaan herttuan palvelijoiden joukossa. Samoin oli erityinen sarvaitten eli Saksanhirvien vartija. Metsäkoiria hoitivat koirapojat. Linnan vieressä elätettiin muutamia karhuja.

Jos toisinaan teki mieli mennä purjehtimaan ja katselemaan Turun ihanaa saaristoa, niin oli siihenkin hyvä tilaisuus tarjona. Linnan edustalla seisoi näet kokonainen pieni laivasto, 10 isompaa ja pienempää alusta ankkuroituna, joissa kaikkiaan oli 188 miestä. Olipa herttualla oma laivaveistämökin Turussa laivojen rakentamista ja korjaamista varten.

Paitsi mainittua laivaväkeä ynnä huoveja, henkivartijoita (pariakymmentä) ja linnan tykkimiehiä (33) oli herttuan palveluksessa vielä noin kaksisataa erityistä palvelijaa. Hänellä oli oma linnanpappi, oma hovirunoilija, oma hovilääkäri ja oma apteekkari; kaksi jälkimäistä olivat saksalaisia ja ensimäiset, jotka Suomessa harjoittivat näitä ammatteja. Sitä paitsi oli siellä linnanvouti alavoutineen ja renkeineen; sitten koko kanslia sekä ruotsalaisia että saksalaisia kirjureita. Passareina oli hovipoikia eli paasheja, niinkuin heitä ulkomaalaisella nimellä nimitettiin, enimmäkseen Suomen aatelisherrojen lapsia. Herttuan puolison hovineidot näkyivät suurimmaksi osaksi olleen puolalaisia. Ammattimiehiä pidettiin kaikellaisia tarpeellisia käsitöitä varten. Paitsi räätäleitä, suutareita, nikkareita ja seppiä oli linnassa myös omat tynnyrintekijät, köysimestarit, maalarit y.m. Rahanmynttääjiäkin oli siinä joukossa; sillä herttualla oli oikeus lyötättää omaa rahaa. Naispalvelijoita oli vähän, ainoastaan kolmetoista, paitsi hovineitoja.

Kansallisuudeltaan tämä palvelijaparvi oli mitä kirjavinta laatua. Enin osa, varsinkin alhaiset virkailijat, olivat tietysti suomalaisia tai ruotsalaisia. Mutta paljon oli myös puolalaisia seurannut Katariinan kanssa. Saksalaistenkin luku oli sangen suuri. Olipa vielä lisäksi muutamia tanskalaisia, joitakuita Skotlannin sotureita, jotka tähän aikaan olivat kuuluisat uskollisuudestansa, pari Puolasta tullutta italialaista, luultavasti soittoniekkoja, ynnä joku Ranskan sekä Englannin asukas. Henkivartijat, huovit sekä tykkimiehet näkyvät melkein kaikki olleen ulkomaalta kotoisin.

Enin osa Suomen aatelismiehiä, joilla useimmilla oli tiluksia herttuakunnassa, olivat edellisinä vuosina olleet pitemmän tai lyhyemmän aikaa herttuan virkamiehinä tai hoviherroina. Kustaa Fincke esim. v. 1559 hallitsi herttuakuntaa yhdessä saksalaisen Bulgrimin kanssa, sillä aikaa kuin Juhana itse oli Englannissa. Niilo Boije oli niinikään hoitanut jotakin virkaa herttuakunnassa. Maunu Spåre oli jonkun aikaa ollut tallimestarina, Hannu Lejon neuvoksena. Koettipa, niinkuin muistamme, Klaus Horn myöhemminkin valvoa herttuan etua, vaikka hän ei enää ollut hänen alustassaan virkamiehenä. Mielellään antoivat myös Suomen herrat poikansa hänelle hovipojiksi, jotta he oppisivat ritarillisia tapoja. Semmoisia olivat eri aikoina nuori Niilo Boije, Hämeenlinnan isännän poika, Niilo Skalm, Juhana Pärttylinpoika Slang ynnä Arvi Eerikinpoika Stålarm, jonka nimi vuosisadan lopulla tuli niin onnettoman kuuluisaksi. Näistä oli kuitenkin nyt enin osa vetäytynyt Juhana herttuasta erilleen, sillä he eivät hyväksyneet hänen hankkeitaan. Korkeasta aatelistosta pysyivät hänen luonaan nyt enää vain Henrik Horn ja Herman Fleming, jotka jo hänen isänsä oli antanut hänelle neuvonantajiksi. Vieläpä palveli herttuata muonamarskina nuori ruotsalainen kreivi Eerikki Sture, Viron maaherran Svante Sturen poika. Alhaisempaa Suomen aatelistoa sitä vastoin oli nytkin koko joukko Turun linnassa.

8. Ilmivihollisuus syttyy Juhanan ja Eerikin välillä.

Näin vietettiin Turun linnassa nyt iloista elämää, jommoista sen harmaat muurit eivät ennen eikä sen jälkeen koskaan ole nähneet. Mutta pianpa alkoi loistoa himmentää se paksu, musta pilvi, joka yhä uhkaavampana kohosi läntiseltä taivaan rannalta. Eiköhän ihanalle nuorikolle, hänen katsellessaan noita kuvia kammionsa seinillä, joskus kohonnut ahdistava tunne sydämeen. Olihan hänkin, niinkuin tuo kaunis Helena, syynä valtiasten keskinäiseen vihaan, josta helposti saattoivat yhtä suuret turmiot saada alkunsa.

Kohta kotirantaan jouduttuaan oli Juhana herttua kirjeellä ilmoittanut veljelleen, että hänen kosintaretkensä oli onnellisesti päättynyt, jonka vuoksi hän pyysi Eerikkiä tuliaisiin vieraakseen. Puolan kuninkaalta saaduista panttilinnoistaan ei hän virkkanut sanaakaan. Vastaukseksi lähetti Eerikki herttuan luo valtaneuvoksensa Jaakko Rosengrenin ja saksalaisen sihteerinsä Bruserin. He toivat kuninkaalta sen sanan, ettei hän joutanut itse tulla Turkuun. Heidän kauttaan hän vielä ilmoitti kuulleensa kumman sanoman veljestään, jota hän ei kuitenkaan voinut uskoa todeksi. Huhu kertoi, sanoi hän, että Juhana oli valtakunnan viholliselle lainannut rahaa. Sehän olisi aivan sitä valaa vastaan, jonka Juhana oli Arbogassa vannonut. Jos se kuitenkin oli totta, niin pysyköön herttua edes erillään noista pantiksi saaduista linnoista; muuten hän voisi menettää suomalaisen herttuakuntansakin. Viimeiseksi vielä Eerikki asetti veljelleen sen jyrkän kysymyksen, kummanko puolta hän aikoi pitää, Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan? Pelästyneenä tästä Juhana nyt tunnusti laina-asian todeksi, vaan koki kaunistaa sitä koreilla vaiheilla. Lainan hän sanoi tulleensa antaneeksi vastoin tahtoaan, sillä lähettiläät olivat ymmärtäneet väärin hänen käskyjänsä. Sigismund Aukustin kanssa oli sovittu, että se paluumatkalla Riiassa maksettaisiin takaisin. Mutta tätä sovintoa ei täytetty, yhtä vähän kuin Katariinan myötäjäisiäkään oli annettu. Siitä syystä oli herttua Riiassa vakuudekseen vaatinut ja saanutkin muutamia linnoja. Näitä linnoja hänen ei kuitenkaan käynyt antaa Eerikin käsiin, koska ne eivät olleet hänen omiaan, vaan ainoastaan pantiksi annetuita. Viimeiseen kysymykseen Juhana vielä vastasi vakuuttamalla hartaasti uskollisuuttaan. Tietysti, sanoi hän, minä Puolan kuninkaan lankona mielemmin soisin rauhan ja sovinnon vallitsevan molempien valtakuntien välillä. Mutta jos sota syttyy, tulen sittenkin väkeni kanssa oman kuninkaan avuksi. Tähän lupaukseen Eerikki nyt tarttui kiinni ja käski herttuan kohta lähettää koko sotavoimansa sotaan Liivinmaalle. Juhanapa taas väistyi sanastaan ja pyysi sen sijaan saada mennä miestensä kera Tanskaa vastaan, joka samalla aikaa uhkasi ruveta sotaan Ruotsia vastaan.

Tällä tavoin olivat veljekset jonkun aikaa vaihtaneet kirjeitä, kiihtyen molemmin puolin vihassansa. Sattuipa vihdoin uusi tapaus, joka kytevän tulen viritti ilmivalkeaksi. Uplannin maakunnassa oli eräs Suomen aatelismies juomingeissa pitänyt kapinallisia puheita. Hän sanoi valtakunnan asioiden olevan rappiolla eikä suinkaan parantuvan, jollei toista kuningasta saataisi. Vieläpä hän oli ennustanut, että Mikonpäivän aikana Eerikin hallitus oli saava loppunsa. Varomaton mies, samainen Juhana Pärttylinpoika, jonka olemme herttuan hovipoikien joukossa maininneet, vaan joka vähää ennen oli saanut eron jonkun typerän tekonsa tähden, otettiin kohta kiinni ja vietiin kuninkaan eteen. Yrjänä Pietarinpojan neuvosta mies parkaa nyt kidutettiin julmimmalla tavalla. Hän asetettiin kuumille tiilille makaamaan ja kuuma rauta pantiin hänen rinnalleen. Tässä tilassa hän sai vastata kysymyksiin, ja tuskissaan hän tietysti vastasi kysyjän mielen mukaan. Hän tunnusti kuulleensa nuo sanat, jotka hän oli lausunut, itse Juhana herttuan suusta, ja olleensa lähetetty nostamaan Ruotsin kansaa kapinaan. Mutta kun hänet rattailla vietiin teloitettavaksi, hän kuitenkin taas peruutti kaikki ja huusi korkealla äänellä antaneensa väärän todistuksen.

Epäluuloisen Eerikin mielestä tämä tunnustus silti täydesti todisti veljen kapinallisia hankkeita. Hän kuulutti käskyn, että valtakunnan säätyjen kohta piti kokoontua, ja vaati veljeä Tukholmaan vastaamaan niiden edessä teoistansa. Samassa Eerikki myös lähetti kaksi miestänsä, Iivari Särkilahden ja Eerikki Stenbockin, Suomeen. Koska hän ei uskonut herttuan vapaaehtoisesti tulevan tuomiolle, oli näillä herroilla salainen käsky väkivallalla tuoda hänet sinne. Vaan heille ei tarjoutunutkaan sopivaa tilaisuutta käskyn täyttämiseen. Silloin he kuitenkin ryöstivät kaksi herttuan uskottua palvelijaa, Hannu Skotlantilaisen ja Niilo Birgerinpojan, jotta heidän kauttansa saataisiin tarkempia tietoja Juhanan aikeista.

Säikähtyneenä tästä tapauksesta Juhana herttua nyt kutsui kaikki herransa neuvotteluun. Henrik Horn kertoi silloin saaneensa eräältä ystävältään Ruotsista sen tiedon, että kuningas oli lujasti päättänyt saada herttuan valtaansa. Kuolema tai ainakin elinkautinen vankeus oli tuleva Juhanan osaksi. "Sentähden", päätti Horn kertomuksensa, "minun neuvoni olisi semmoinen, että te, ruhtinaallinen armo, menisitte joksikuksi ajaksi ulkomaille. Minulla tosin on tässä maassa koti ja talo, varat ja omaisuus. Mutta kaikki ne jättäisin ja seuraisin perheineni teidän kanssanne, jos te, ruhtinaallinen armo, lupaatte hankkia minulle saman verran omaisuutta muussa maassa." Samaa vakuutti myös Herman Fleming puolestaan. Molemmille herttua antoi vaaditun vakuutuksen ja he vannoivat myös hänelle uuden lujan uskollisuusvalan. Sittenkin he luopuivat molemmat juuri näinä päivinä herrastansa ja karkasivat Ruotsiin. Juhanan puolta pitävät historioitsijat ovat heitä siitä kovasti moittineet, syyttäen heitä pettureiksi, koska he ensin tiedustelivat herttuan päätöstä ja sitten läksivät sitä kuninkaalle ilmoittamaan. Mutta heidän käytöstänsä ei sovi niin mustalta kannalta katsoa. Juhana herttua näet hylkäsi pian heidän pakoneuvonsa. Silloin tietysti oli sota kuningasta vastaan ainoana keinona; vaan siihen alamaisvelvollisuus ei sallinut heidän ruveta osallisiksi.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Turkuun taas kaksi Eerikin miestä, ritari Klaus Tott ja aatelismies Olavi Stengafvel. He olivat käyneet muualla Suomessa aatelisten toimia tarkastamassa. Nämät herrat Juhana herttua nyt panetti kiinni, toivoen voivansa heillä lunastaa omat palvelijana irti. Kolmen päivän kuluttua hän kuitenkin jälleen muutti päätöksensä ja päästi vangit valloilleen. Heidän kauttaan hän pyysi Eerikiltä turvakirjaa; sen saatuansa hän lupasi tulla kanteisiin vastaamaan. Mutta Eerikki ei tähän suostunut. Oikean tuomion, vastasi hän, on kuningas velvollinen antamaan kanteenalaiselle alamaiselleen, vaan ei mitään turvakirjaa.

Kesäk. 1 p. 1563 kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan. Ensin he neuvottelivat riidoista Puolan ja Tanskan kanssa. Vaan sitten kuningas läksi ulos ja Yrjänä Pietarinpoika käski säätyjen valita valiokunnan herttuan asiaa tuomitsemaan. Tämän lautakunnan edessä hän sitten esitti kanteensa hillittömän hurjana, soimaten ja mustaten herttuaa hävyttömimmällä tavalla. Kanteet olivat semmoisia, että herttua muka oli maanpetturina tehnyt liiton sekä Puolan että Tanskan kanssa. Olipa hän nyt kieltäytynyt tulemastakin, kun häntä kutsuttiin oikeuteen, ja varustautui ilmikapinaan. Todistukseksi veti Yrjänä Pietarinpoika esille sen seikan, että eräässä tanskalaisessa sotalaulussa Juhana herttuaa oli mainittu liittolaisena. Puolan liittohan näkyi selvästi tuosta rahalainasta, minkä Juhana oli langolleen antanut. Viimein vielä luettiin julki onnettoman Juhana Pärttylinpojan tunnustukset. Vieraiksimiehiksi oli myös käsketty herttuan paenneet neuvokset, jotka eivät voineetkaan kieltää laina-asiaa eikä myöskään sitä, että Juhana nyt aikoi turvautua aseisiin. Sitä vastoin Horn kuitenkin innokkaasti puolusti entistä herraansa Juhana Pärttylinpojan valheellista tunnustusta vastaan, vakuuttaen, ettei Juhana silloin suinkaan miettinyt kapinaa. Tuomio, joka kesäk. 7 p. julistettiin, oli sangen kova. Juhana herttua oli maan vihollisten liittolaisena ja herttuavalansa rikkojana mestattava ja teloitettava. Hänen perillistensä ei pitänyt saada periä herttuakuntaa eikä myöskään Ruotsin kruunua, vaikka Eerikki kuolisi lapsetonna.

Tämän päätöksen toi nyt Hogenskild Bjelke herttualle, samassa kuitenkin tarjoten vielä kuninkaan puolesta anteeksiantoa. Herttua saisi pitää sekä henkensä että herttuakuntansa ja myös nuorempien veljien jälkeen kruunun perintöoikeuden. Mutta siitä armosta vaati Eerikki häneltä, ettei hän vasta saisi pitää muita kuin kuninkaan määräämiä neuvoksia, ettei hän enää puuttuisi valtioasioihin, että hän luopuisi mynttäysoikeudestaan ja ettei hän koskaan kuninkaan luvatta lähtisi herttuakunnan rajojen ulkopuolelle. Nähtävästi koetti Eerikki välttää taistelua nyt, kun sota Tanskankin kanssa oli syttymäisillään. Mutta Juhana herttua ei totellut enää sanoja eikä lupauksia. Niinkuin asiat nyt olivat, katsoi hän kunniallisemmaksi tulla julki sodassa voitetuksi kuin pelkurina myöntyä veljen säätämiin ehtoihin.

9. Sota Juhana herttuan ja Eerikin välillä.

Kohta neuvostensa paettua oli Juhana herttua ruvennut varustamaan Turun linnaa sotatarpeilla ja kokoomaan sotaväkeään. Samaan aikaan hän myös lähetytti useita kirjeitä, koettaen hankkia itselleen apua. Paljon lohdutusta eivät vastaukset kuitenkaan hänelle tuoneet. Hänen lankonsa Puolassa ilmoitti mielipahansa siitä, ettei hänellä ollut laivastoa, millä avuksi tulla. Maunu herttua, jota Juhana Gephartin kautta houkutteli puolelleen, lähetti kirjeen Eerikille. Yhtä turha oli yritys saada Svante Sture ja hänen kanssaan Virossa oleva sotavoima avuksi. Sture vain lupasi, jos mahdollista, sovittaa välit veljesten kesken, mutta samalla hän vakuutti pitävänsä laillisen kuninkaan puolta ketä vastaan hyvänsä. Omien voimiensa nojassa oli siis Juhanan taisteleminen. Siitä huolimatta hän ei vielä ollut peräti epätoivoissaan.

Kesäkuun 18 p. piti hän suomenkielisen puheen Turun porvaristolle ja Heikinmarkkinoille kokoontuneelle rahvaalle. "Minä olen", sanoi hän, "kaikissa tiloissa aina ollut valmis auttamaan veljeäni; mutta hän on kaikki hyvät tekoni vääryydellä palkinnut. Ensinkin hän vähensi ne herttualliset oikeudet, jotka olin saanut isältäni, kuningas vainajalta. Myöhemmin hän on samaten estänyt kaikkia hankkeitani. Nytpä hän on viimein koonnut tyhmiä talonpoikia valtiopäiville minun asiatani tuomitsemaan; viisaampia ja korkeasukuisempia ei siellä olekaan läsnä ollut. Paraikaa hän muurauttaa Tukholmassa minulle pientä vankikomeroa, missä minun pitäisi istua siksi, kunnes lahoksi märkänen. Ja mikähän on muka ollut syyni. Minä olen kolme kertaa tarjoutunut koko sotavoimani kera lähtemään sotaan Tanskaa vastaan. Minä olen ehdoittanut, että hän ottaisi koko herttuakuntani, kunhan hän maksaisi siitä vain vastaavan rahasumman. Olenpa viimein luvannut tulla valtiopäiville vastaamaan hävyttömiin kanteisiin, jos vaan saisin turvakirjan salavehkeitä vastaan. Mutta Eerikki on aina kieltänyt kaikki. Itsepä hän on aivan kelvoton hallitsemaan. Katsokaa, kuinka hän jo on tuhlannut ne suuret raha-aarteet, jotka te olette hiellänne koonneet ja Kustaa kuningas vainaja säästänyt. Katsokaa, kuinka hän on aivan suotta saattanut valtakunnan kahteen vaaralliseen sotaan. Kuuluupa nyt venäläinenkin, jonka kanssa hän ei myöskään ole osannut pysyä sovinnossa, aikovan kolmantena vihollisena tulla tätä Suomen maata hävittämään. Auttakaa siis, hyvät miehet ja suomalaiset, minua, niin autatte sillä omaa itseänne ja koko valtakuntaa!" Tähän puheeseen vastasivat porvarit sekä talonpojat äänekkäillä hyvä-huudoilla ja vannoivat suojelevansa herttuata hengellään sekä tavarallaan. Paljon apua heistä ei kuitenkaan näy olleen, kun vaaran hetki oli tarjona.

Juhanan kieltävää vastausta ei Eerikki ollutkaan malttanut odottaa. Samana päivänä, jolloin Bjelke läksi Turkuun, oli hän lähettänyt käskyn kaikille herttuakunnan asukkaille, että heidän piti auttaa kuninkaan väkeä herttuata vastaan. Samana päivänä lähetettiin myös suomalaiset aatelisherrat Iivari Särkilahti, Antti Sabelfana ja Hannu Björnram Suomeen, alottamaan sotaa niinpian kuin herttua antaisi kieltävän vastauksensa. Vähän myöhemmin saapuivat myös Henrik Horn ja Herman Fleming jäljessä, tuoden noin 8,000 miestä jalkaväkeä. Viimein vielä saapui neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja heidän mukanaan kolme koko- ja kolme puolikartaunia (eräs tykkilaji). Kaikkiansa kokoontui tällä tavoin noin 10,000 miestä kuninkaan väkeä. Joukossa olivat paitsi jo mainitut melkein kaikki Suomen mainioimmat aatelisherrat. Siinä oli vanha Niilo Boije, siinä myös nuori Klaus Fleming, Laukon herra, Juho Kurki, saapui myöhemmin Hämeenlinnasta avuksi. Matkallaan hän oli polttanut ja hävittänyt herttuan kartanoita Satakunnassa. Ruotsista tuli niinikään myöhemmin laivasto ja asettui merenpuolta vartioimaan. Viipurista ja Räävelistä olivat myöskin kaikki sotajoukot käsketyt; mutta niitä ei tarvittukaan panna liikkeelle.

Yksin jätettynä niin suurta ylivoimaa vastaan ei herttua voinut ajatellakaan taistelua avotantereella. Hänellä oli näet, paitsi pientä puolalais- ja saksalais-joukkoa, ainoastaan 1,200 Suomen tai Ruotsin soturia. Juhana sulkeusi siis väkineen Turun linnaan puolustaakseen itseään siinä, kunnes ehkä Puolasta kuitenkin kerkiäisi apua. Piiritys alkoi heinäkuun ensipäivinä. Linnalaiset tekivät alusta lujaa vastarintaa. Kuninkaallista leiriä rakennettaessa he ryntäsivät ulos ja ajoivat viholliset pakoon. Samoin myös torjuttiin onnellisesti useat piirittäjien rynnäköt. Yksi tämmöinen yritys kuuluu maksaneen kuninkaan väelle 600 miestä, kun sitä vastoin linnalaisia, jotka suojan takaa tappelivat, kaatui ainoastaan 40:n paikoilla. Mutta sittenkin vihollisen ankara tykkituli ahdisti linnaa yhä kiihkeämmin. Yhtenä päivänä ammuttiin 183, toisena taas, juuri ennen tuota suurta rynnäkköä, 536 laukausta. Viimein, kun Klaus Flemingin oli onnistunut valloittaa etuvarustus Korpolais-vuorella, kävi ampuminen vieläkin vaarallisemmaksi. Eipä ollut nyt enää herttuan puolisonkaan makuukammio turvassa. Yksi luoti lensi sen läpi ja repi vuoteen uutimen palasiksi.

Pahin kaikista kuitenkin oli se, ettei Juhana herttua voinut oikein luottaa väkeensä. Suomalaiset soturit, vaikka olivatkin vannoneet, alkoivat pian osoittaa vastahakoisuutta. Karkasipa heitä vähä väliä pois piirittäjien puolelle. Luultavasti olivat nämät saaneet tilaisuuden puhutella heitä ja peloittaa niillä kovilla rangaistuksilla, jotka tulisivat kuningasta vastaan kapinoitsijoitten osaksi. Kun herttua paraikaa oli tästä kovin synkällä mielellä, tuotiin hänelle äkkiä sanoma, että laivan purjeita näkyi merellä. Nehän varmaan ovat odotettuja puolalaisia, arveli herttua, ja päätti purjehtia heitä vastaan, lähteäkseen heidän seurassansa Danzigiin. Mutta kun tultiin likemmäksi luultuja auttajia, niin laivojen mastoihin kohosikin Ruotsin kuninkaallinen lippu, ja luodit alkoivat terveisiksi lentää vastaan. Epätoivoissaan yritti nyt herttua raivata itselleen pakotietä. Mutta vihollisella oli yhdeksäntoista laivaa; mitäpä Juhanan muutamat alukset olisivat kestäneet niin suurta ylivoimaa vastaan. Ankaran kahakan jälkeen herttuan täytyi palata linnaan takaisin.

Tästäpä asiat nyt yhä pahenivat. Eräänä päivänä suomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet nostivat ilmikapinan. He veivät aseensa asekamariin ja sanoivat, etteivät he enää ottaisi niitä käsiinsä taistellakseen kuninkaan väkeä vastaan. Olihan herttuakin kuninkaan alamainen ja siis velvollinen häntä tottelemaan. He vaativat sentähden linnan portit aukaistaviksi. Jollei ennen kello 9:ää antautumissovintoa kuninkaan miesten kanssa ollut tehty, uhkasivat he omin käsin hirttää päällikkönsä ja viedä herttuan puolisoineen vangeiksi leiriin. Herttualle ei suotu edes niin pitkää aikaa, että hän olisi ennättänyt panna kirjettä kokoon; täytyi heti lähettää sihteeri, Martti Hirschfelt, antautumistarjousta suullisesti viemään. Tätäpä ei enää kuulunutkaan takaisin. Piirittäjät pidättivät hänet luonaan, eivätkä lähettäneet linnaan mitään vastausta. Sillä välin väheni linnanväki tunti tunnilta; sadoittain karkasi herttuan sotamiehiä vihollisen puolelle. Viimein ei ollut enempää kuin 350 miestä jäljellä ja niistä ainoastaan noin 50 täysin luotettavia. Silloin pyysivät kaikki uskollisetkin palvelijat Juhanaa myöntymään, ja hänen puolisonsakin teki samoin. Linnan portit avattiin siis piirittäjille elokuun 12 p. 1563.

10. Juhana herttuan vankeus.

Ehdot, jotka kuninkaalliset päälliköt soivat Juhana herttualle, olivat hyvin helpot, vaikka he olisivat voineet pakoittaa hänet aivan ehdottomastikin antautumaan. Nähtävästi he kokivat niin paljon kuin mahdollista säästää kuninkaan veljeä. He lupasivat hänelle arvonmukaisen elatuksen vankeudessa. Ne viisikymmentä suomalaista palvelijaa, jotka loppuun asti olivat hänelle uskollisina pysyneet, piti hänen saada viedä kanssaan, sekä koko oma että palvelijainsa omaisuus. Kaikki herttuan oikeudet ja etuudet piti olla koskemattomina, kunnes hänen asiansa olisi lopullisesti ratkaistu. Matkalla Tukholmaan, mihin nyt nuori Klaus Fleming laivassa kuljetti vankeja, oli Juhana siis jokseenkin kevyellä mielellä. Hän kirjoitti langolleen aikovansa vaatia tuomion uudestaan tarkastamista ja väärien syyttäjien rankaisemista. Samassa hän pyysi myös Sigismund Aukustin välitystä, jotta hän saisi herttuakuntansa takaisin.

Mutta toisiksi asiat muuttuivat kohta, kun Ruotsin saaristoon oli jouduttu. Eerikki kuningas oli veljelleen suoduista helpoista ehdoista kovasti pelästynyt sekä suuttunut ja peruuttanut kaikki. Vaksholman tienoilla tuli kuninkaan lähettiläs Yrjänä Pietarinpoika Juhana herttuaa vastaan. Laivaan astuttuaan piti hän herttualle pitkän ja vihaisen puheen, moittien hänen käytöstänsä ja selittäen kaikki syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen tuomionsa. Viimein Juhana ei malttanut enää mieltänsä, vaan antoi hänelle röyhkeän vastauksen. "Minun asiani", kiljasi hän, "on keisarien, kuningasten sekä ruhtinaiden tuomittava, eikä sinun, papinäpärä!"[4] Siihenpä Yrjänä taas sanoi ilkeästi irvistellen: "Johan te, ruhtinaallinen armo, olette tarpeeksi tuomittu, sen lisäksi vangittukin ja kuninkaan armoilla. Kuninkaan käskypä on se, että teidät pannaan Gripsholman linnaan istumaan ja yhden ainoan palvelijan vaan saatte kanssanne." Nyt lähetettiin kaikki väki pois, ja Yrjänä Pietarinpoika varustautui viemään pois herttuatakin. Silloin Juhana purskahti suureen itkuun ja kysyi, aiottiinko hänet heti tappaa vai vasta myöhemmin. Vaan hän ei enää saanut Yrjänä Pietarinpojalta mitään vastausta.

Tämä jättikin nyt herttuan ja meni toiseen kajuuttaan rouvan puheille. Siellä hän esitti Katariinalle kuninkaan puolesta kaksi ehtoa: Jos hän tahtoi elää erillään Juhanasta, saisi hän pitää kaikki naispalvelijansa ja hänelle suotaisiin arvonmukainen elatus jossakin kuninkaan kartanossa. Mutta ellei hän tahtoisi luopua puolisostaan, niin ei hänen sallittaisi ottaa enempää kuin kaksi palvelustyttöä kanssaan. Vastaukseksi jalomielinen Katariina veti vain kihlasormuksensa sormestaan ja virkkoi: "Lue mitä tuossa seisoo!" Yrjänä Pietarinpoika luki sormukseen piirretyt latinalaiset sanat: "Nemo nisi mors" ("Ei kukaan paitsi kuolema"). "Sen mukaan tahdon aina elää!" lisäsi herttuan puoliso, ja hän piti sanansa.

Yrjänä Pietarinpoika otti nyt pois ne arkut, joissa herttua ja hänen puolisonsa olivat tuoneet kalliit tavaransa. Heitä kuljetettiin nyt pienemmässä aluksessa eteenpäin. Söderströmin salmen kautta Tukholman kaupungin kohdalle tullessaan herttuan täytyi istua laivan kannella, että hän näkyisi kaikelle kansalle. Sillä semmoinen huhu oli liikkeellä, että muka Juhana herttua olisi päässyt pakoon ja että joku muu hänen sijassansa tuotiin vankina. Tässä paikassa tuli Yrjänä Pietarinpoika jälleen laivaan. Hän tarkasti nyt herttuan eväskirstutkin, joissa hän oli luullut vielä olevan kätkettyjä kalleuksia. Kaikki, mitä hän löysi, otti hän pois herttuan katkeraksi häpeäksi; sillä kaikki kansa näki, miten häntä kohdeltiin. Salmen takaiselle Riddarholmin selälle jouduttuaan näki Juhana Skinnarvikvuorilla Juhana Pärttylinpojan ja vangiksi ryöstettyjen palvelijoittensa ruumiit teiliin naulittuina. "Kas tuossa", huudahti hän itkuun hyrskähtäen, "ovat uskolliset ystäväni!"

Nämät kolme eivät muuten olleetkaan ainoat, jotka kuolemalla saivat maksaa uskollisuutensa herttuaa kohtaan. Niistä viidestäkymmenestä, jotka piirityksessä loppuun asti olivat tehneet vastarintaa, ei säästetty aivan monta. Useimmat mestattiin ja teilattiin sen jälkeen, kun heitä oli julmasti kidutettu. Tapettujen joukossa oli useampia Suomen alhaisemmasta aatelistostakin. Siinä oli Niilo Skalm, joka "Turun jaalan" päällikkönä urhoollisesti oli ottanut osaa meritappeluun. Siinä oli myös Klaus Antinpoika, Viikin herra, joka Kustaa Vaasan hautajaisissa oli saanut kunnian kantaa Suomen herttuakunnan lippua ja sitten myöhemmin oli nainut Kaarina Maununtyttären, joka edellisinä vuosina oli ollut Juhana herttuan lemmikki. Saman kohtalon kärsi myös Ljungo Laurinpoika Härkäpää ynnä monet muut. Eikä Eerikin julma kostonhimo tyytynyt ainoastaan ylhäisimpiin ja enemmän etunenässä olleihin. Aivan yhtä armottomasti hän rankaisi myös alhaisempiakin, ilman mitään syyllisyyden eroitusta. Helpommalla pääsivät kuitenkin ulkomaalaiset soturit ja palvelijat. He saivat kaikki pitää henkensä, vaikka heitä monta vuotta pidettiinkin kovassa vankeudessa. Helpomman rangaistuksen saivat nekin kestää, jotka olivat herttuan puolta pitäneet ottamatta osaa linnan puolustukseen. Turun porvaristoa sakotettiin vannomansa uskollisuusvalan vuoksi 1,000:lla markalla. Vihdin ja Taivassalon kirkkoherrat, jotka olivat pitäjäläisilleen lukeneet herttuan kirjeitä, tuomittiin ensin kuolemaan, vaan saivat sitten kuitenkin armon. Talonpojille ei tullut mitään rangaistusta, paitsi mitä lyhyen sodan aikana olivat majailevasta sotaväestä saaneet kärsiä. Herttuakunta muuten taas yhdistettiin kokonaan muuhun Suomeen.

Muutamia tietoja on jäänyt, jotka osoittavat, että Eerikki kuningas olisi tahtonut kuolemalla kostaa veljelleen. Sanotaan hänen silloin, kun sotajoukko lähetettiin Suomeen, suoneen aatelisarvon Antti Niilonpoika Sabelfanalle sillä salaisella ehdolla, että tämä sodan melskeessä tappaisi herttuan. Kun sitten piirittäjien päälliköt linnan antauduttua astuivat herttuan saliin, oli Sabelfana väkipuukko kädessä karannut Juhanan päälle. Mutta Niilo Boije oli sysännyt hänet syrjään ja pelastanut herttuan. Nytpä Yrjänä Pietarinpoika yhä yllytteli kuningasta pyytäen, että hän sallisi säätyjen kuolemantuomion tulla täytetyksi. Mutta toiset neuvonantajat taas panivat vastaan. Lopulliseksi päätökseksi tuli, että herttua pidettäisiin elinkautisessa vankeudessa. Ylimalkaan ei voi sanoa, että häntä olisi pahasti pidetty. Herttuaa itseään kyllä ei päästetty hetkeksikään ulos kamaristaan. Mutta tämä oli aikaan nähden tarpeeksi avara ja mukavasti sisustettu. Rouvan sallittiin kävellä ulkona puutarhassakin. Molemmille annettiin viiniä, kirjoja, mustetta sekä kyniä ruumiin ja hengen virvoitukseksi. Tässä vankeudessa Gripsholman linnassa syntyi myös herttuaparille poika Sigismund.

11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.

Kustaa Vaasan hallitessa oli rauha Ruotsin ja Tanskan välillä pysynyt rikkomatta. Yhteinen pelko Kristiernistä ja hänen ystävistään piti molempien valtakuntien hallitsijat lujassa liitossa. Mutta nyt asian laita oli muuttunut. Kristiern oli viimein kuollut vankina, yhteinen vihollinen oli siis kadonnut. Kuolleet olivat myöskin vanhat varovaiset hallitsijat. Kumpaisenkin maan valtaistuimella istuivat nyt nuoret kunnianhimoiset kuninkaat, Ruotsissa Eerikki XIV, Tanskassa Fredrik II. Unohduksiin jääneet vanhat riita-aiheet elpyivät nyt uuteen eloon. Ruotsalaiset rupesivat vaatimaan takaisin muutamia maakuntia, jotka Unioniajasta saakka olivat vielä tanskalaisten käsissä. Nämätpä siihen vaatimukseen eivät suostuneet. Päinvastoin näyttivät he yhä vielä toivoneen saavansa koko Ruotsin valtakunnan takaisin allensa. Sinetissään käytti näet Fredrik Ruotsinkin valtiovaakunaa, kolmea kruunua. Eerikki tästä suutuksissaan otti puolestaan myös Tanskan ja Norjan vaakunat omiksensa.

Satunnainen kohtaus viimein saattoi kauan jo uhanneen sotapilven puhkeamaan. Eerikki kuningas kosi itselleen puolisoa Saksanmaalta. Saatuansa kehoittavan vastauksen lähetti hän v. 1563 laivastonsa Jaakko Baggen johtamana morsianta Ruotsiin noutamaan. Matkallaan tapasi Bagge Bornholman kohdalla tanskalaisen laivaston. Tavan mukaan tervehtivät kumpaisetkin toisiansa muutamilla paukahduksilla. Mutta tanskalaisten kanuunat olivat luodeilla ladatut epähuomiossa, niinkuin he sittemmin tahtoivat selittää. Baggepa, kun kuuli luotien lentää viuhahtavan mastojensa välitse, käski heti vastata samalla tavalla. Täten syttyi tuima tappelu, joka loppui siten, että tanskalaisten amiraali ynnä suuri osa hänen laivojansa jäi Baggen vangiksi.

Nyt oli tietysti sota valmis. Kummin puolin varustauduttiin kaikin voimin. Suomenkin maasta tuotettiin sotaväkeä, ja useita meidän etevistä aatelisherroistamme mainitaan eri tiloissa päällikköinä. Tällä tavoin saivat suomalaiset tilaisuuden maksaa kiitollisuudenvelkansa ruotsalaisten veljellisestä avusta venäläissodassa.

12. Klaus Kristerinpoika Horn.

Suomalainen oli mainioin kaikista Ruotsin sotajoukon johtajista tässä sodassa, Klaus Kristerinpoika Horn, josta jo on ollut useamman kerran puhetta. Hornien suku tähän aikaan ja vielä kauan jälkeenkinpäin oli mahtavimpia ja rikkaimpia Suomessa, rikas varsinkin nerokkaista, suurista miehistä. Paitsi Klaus Hornia on Henrik Hornkin jo tullut näissä kertomuksissa mainituksi. Kumpainenkin kuului eri Horn-suvun haaroihin, edellinen Joensuun, jälkimäinen Kankaisten haaraan, niinkuin niitä paremmaksi eroitukseksi mainittiin. Alkuansa olivat kuitenkin molemmat haarat yhdestä juuresta lähteneet. On kerrottu, että suvun kantaisä olisi muka muinoin tullut Alankomailta Ruotsiin ja Suomeen, mutta tämä on epävarmaa, ja jo 1300-luvulla asuu suku Suomessa, Halikossa.

Aatelisherrat siihen aikaan enimmiten oleskelivat siinä maakunnassa, missä heillä oli asuntokartanonsa. Ylimmät hallitusvirat eivät olleet vielä pääkaupunkiin kootut. Valtaneuvoksetkin asuivat jokainen eri paikassa. Ainoastaan silloin tällöin he tulivat kuninkaan käskystä kokoon tai matkustivat muihin maakuntiin valtiotoimiinsa. Tästä oli seurauksena, että suomalaisilla aatelisherroilla tähän aikaan oli jokseenkin selvä kansallistunto ja että meidän maahamme muuttaneet muukalaissuvutkin pian täällä kotiutuivat. Hornit, samoin kuin Flemingit (Saksasta), Frillet (Tanskasta), ja Boijet (Böömistä), vaikka nämät alkuansa olivat ulkomaista sukuperää, katsoivat ja sanoivat itseänsä täysiksi suomalaisiksi. Puhekielenä korkeamman aatelistomme parissa näyttää kuitenkin olleen ruotsi, sen todistavat heidän keskinäiset, sillä kielellä kirjoitetut kirjeensä, mutta suomeakin suomalaisissa seuduissa asuvat täydellisesti osasivat, sillä sitä he tarvitsivat jo kartanoittensa hoidon vuoksi.

Räävelistä, jonne Klaus Horn meiltä viimeksi jäi, käskettiin hän Smoolantiin, Ruotsin vallan etelärajaa suojelemaan. Seuraavana vuonna 1564 hän pantiin Ruotsin laivaston johtajaksi Baggen sijaan, joka vuorostaan oli joutunut tanskalaisten vangiksi. Hornin onnistui kohta ensi päivinä saada vihollisen laivat hajoitetuiksi, jonka jälkeen hän palasi jälleen mannermaalle. Nyt retkesi hän sotaväkensä kanssa yli rajan Blekingen maakuntaan, joka julmasti ryöstettiin ja hävitettiin. Suomalaisten soturien, häpeä kyllä kertoa, sanotaan olleen julmimpia kaikista, niin etteivät säästäneet vaimoja eikä lapsiakaan. Ryöstö ja hävitys kuului sen ajan sotatapaan; mutta näkyypä sitä tällä retkellä harjoitetun vielä pahemmin kuin muulloin, koska muisto siitä on säilynyt unohtumatta Blekingen kansan parissa näihin aikoihin asti. Hornin sodaksi he sitä nimittävät. Mutta kun heiltä kysyt, miksi se juuri sen nimen on saanut, niin he vastaavat sen johtuvan siitä, että Klaus Horn oli Ruotsin väen uljain päällikkö. Häntä ei siis nimenomaan syytetä tässä sodassa harjoitetuista julmista teoista. Tuskinpa sitä uskoisikaan, että sama mies, joka suojeli Viron talonpoikia sortoa vastaan, olisi voinut täällä osoittaa niin perin vastaista luonnetta. Asianlaita olikin todella semmoinen, että siihen oli syynä itse Eerikki kuningas, jonka mieli oli julmuuteen taipuvainen, ja hän se antoikin käskyt hävityksiin.

Paljoa kirkkaampana ja aivan tahratonna sitä vastoin Hornin kunnia loisti kolmantena sotavuonna. Hän oli taas nimitetty amiraaliksi ja saanut johtoonsa suurimman, mahtavimman laivaston, mikä ikänä oli Ruotsin lipun alla purjehtinut meren selillä. Mitä taisivat Tanskan ja sen liittolaisen Lybeckin yhdistyneetkään voimat tätä laivastoa ja sen taitavaa johtajaa vastaan! Koko touko- ja kesäkuun kuluessa Hornin laivan päiväkirja kertoo alinomaisista, viholliselle tehdyistä pienemmistä tai suuremmista vahingoista. Toukok. 27 p. hän tuli Kööpenhaminan edustalle, missä kuningas hoviväkineen paraikaa oli erään hoviherransa häitä viettämässä. Siinäpä hätä nousi, kun yhtäkkiä nuot arvaamattomat kuokkavieraat ilmaantuivat likelle rantaa. Maalle ei Horn kuitenkaan voinut yrittää mennä vähälukuisella laivaväellään. Mutta tanskalaisten täytyi voimattomalla harmilla katsella, miten Horn heidän sijastaan korjasi tullimaksut 250:lta hollantilaiselta laivalta, jotka juuri silloin sattuivat kulkemaan Juutinrauman kautta.

Vihan vimmoissaan tanskalaiset taas kiireimmiten varustivat laivastonsa ja lähettivät sen merelle yhdessä Lybeckin merivoiman kanssa. Kesäk. 4 p. he kohtasivat Hornin Buchovin edustalla Mecklenburgin rannikolla. Pienen ruotsalaisen Troilus-nimisen aluksen päälle ajoi itse tanskalaisten amiraalilaiva. Heidän yhteentörmätessään Troiluksen masto katkesi ja koko alus meni kallelleen. Se makasi siinä, niinkuin sorsa kotkan kynsien alla. Mutta olipa sillä itselläänkin kynnet, sen sai tanskalainen kohta kokea. Troiluksessa oli seitsemänkymmentä rautajousilla varustettua Suomen soturia. Nämät rupesivat niin taajaan ja niin tarkkaan ampumaan, että nuolet, senaikuisen kertomuksen mukaan, "rakeina rapsuttelivat" tanskalaisjoukkoon. Itse Troiluksen kapteeni, Niilo Skenck, ampui vihollisen amiraalin kuoliaaksi. Alkoipa viimein saapua muita Troiluksen avuksi. Silloin täytyi tanskalaisten luopua varmaksi luullusta saaliistansa.

Kuukauden ajan sai nyt Horn taas yksinänsä vallita merellä, mielin määrin anastaen vastaansattuvia vihollisen kauppalaivoja. Heinäkuun alussa vasta oli Tanskan merivoima taas korjattu semmoiseen kuntoon, että se uskalsi uudestaan koettaa onneaan. Se läksi nyt liikkeelle palaen kostonhalua ja uhaten johtajansa Otto Ruudin mainiolla nimelläkin jo turmiota. Bornholman ja Rügenin saarien välillä viholliset sattuivat vastakkain. Tässäpä alkoi aika ankara taistelu. Pikku Troilus, edellisestä onnestaan uljistuneena, lensi nyt itse ala-amiraalin laivan päälle, niinkuin vaapsahainen karhun kimppuun! Eikä aikaakaan, niin vihollinen lävitseammuttuna upposi pohjaan. Yhtä kiivaasti muutkin laivat, joista erikseen kunnialla mainitaan Hornin amiraalilaiva "Pyhä Eerikki" ja "Suomen joutsen", taistelivat, ja loppu oli se, että koko Tanskan laivasto peräti hävitettiin tai vangittiin. Vankina amiraalikin vietiin Ruotsiin.

Tästä loistavasta voitosta iloissaan Eerikki kuningas antoi Hornille sekä muille päälliköille, jopa myös useille parhaimmille sotamiehille kalliita lahjoja: kultavitjoja, käsirenkaita tai rahoja. Vielä lisäksi suotiin heille se kunnia, että he saivat juhlallisesti marssia Tukholmaan. Tanskalaisparkoja tässä tilaisuudessa häväistiin pahasti kuninkaan käskystä. Heitäkin marssitettiin samassa juhlajoukossa kaupungin läpi, mutta aseetonna, ruotsalaisen talonpojan johtamina, joka puhalteli säkkipilliä. Sillä tahdottiin pilkata heitä, koska eräässä tanskalaisessa sotalaulussa oli uhattu, että ruotsalaiset pian saisivat tanssia Tanskan pillin mukaan. Otto Ruudia erikseen Eerikki vielä kohteli häijymmällä tavalla, haukkuen hänen kuullen Tanskan kuningasta ja kansaa. Ja kun amiraali tietysti koki omia kansalaisiansa puolustaa, niin hurjapäinen kuningas vetäisi vimmoissaan miekan esille ja ryntäsi vangin päälle. Hyväksi onneksi riensi kuitenkin Horn väliin ja sai häpeällisen murhateon estetyksi.

13. Hornin viimeinen retki.

Aikaiseen keväällä 1566 läksi Horn kolmannen kerran merelle. Hänen johtamansa laivasto oli nyt vielä suurempi, koko 68 alusta. Ensi työkseen hän riensi Juutinraumaan, missä Tanskan ja Lybeckin sotalaivat ottivat kiinni kaikki Ruotsiin menevät suolahaakset, jotta tämä tarpeellinen tavara alkoi jo kovin kallistua. Horn vapautti nyt pidätetyt suolantuojat, joita oli jo karttunut 200, ja päästi ne edelleen kulkemaan. Myöskin hän otti tullia taas kaikilta rauman läpi kulkevilta laivoilta. Mutta vihollisten sota-aluksille hän ei tällä kertaa voinut mitään, ne kun olivat vetäytyneet aivan rantaan maan patterien suojaan.

Vasta myöhemmin kesällä hän sai taas tilaisuuden taistella vihollisen kanssa. Hän kohtasi liittolaislaivaston Ölannin saaren pohjoisniemen kohdalla. Hornin oma amiraalilaiva joutui kahakkaan lybeckiläisten päälaivan kanssa, jolla oli uhkea nimi Stür-Schweden (Ruotsin kurittaja). Tälläpä kertaa lybeckiläinen itse tuli kuritetuksi. Horn laukaisi omin käsin tykin, jonka luoti kaasi viholliselta päämaston. Siitä säikähtyneenä liittolaiset kaikki tyyni alkoivat pötkiä pakoon. Horn ajoi heitä takaa, mutta pian täytyi hänen jättää se ja etsiä itselleen suojapaikkaa kauhealta myrskyltä, joka nyt nousi raivoamaan. Kolme päivää peräkkäin riehui ilma hurjalla tavalla, ja kun meri viimein asettui jälleen, niin huomattiin, ettei myrsky ollutkaan Hornille ollut esteenä, vaan pikemmin parhaana auttajana. Suuri osa vihollislaivastoa, koko 16 alusta, oli paetessaan joutunut haaksirikkoon Gotlannin rantakallioille. Hukkaan menneiden joukossa oli sekä Stür-Schweden että myös Tanskan ala-amiraalilaiva. Ne molemmat olivat hukkuneet miehineen, tavaroineen päivineen. Molemmat amiraalit ja 7,000 miestä olivat tässä hirveässä myrskyssä saaneet surmansa. Olisipa ollut syytä luulla, että Horn oli käyttänyt loitsutaitoa, josta suomalaiset silloinkin vielä olivat kuuluisat, ja päästänyt kolmannen, pahimman tuulisolmun auki.

Nyt, kun merellä ei sinä kesänä enää voinut olla mitään tekemistä, kutsuttiin Klaus Horn taas mantereelle kaiken maaväen ylijohtajaksi. Mutta kauanpa ei hän saanut uutta korkeaa virkaansa toimittaa. Silloin raivoava paha rutto tarttui häneen, ja hän kuoli Åbyn pappilassa Östergötlannissa syysk. 9 p. 1566. Hänen luunsa lepäävät Upsalan tuomiokirkossa Kustavilaisen viereisessä kuorissa. Iältään taisi Horn kuollessaan olla noin viisikymmenvuotinen; tarkempaa tietoa hänen syntymävuodestansa ei meillä ole.

Ruotsin laivasto on hänen johtonsa alla nähnyt kuuluisimmat päivänsä. Se ei ole koskaan ennen eikä koskaan perästäkäänpäin ollut niin suuri, niin mahtava, niin voitollinen. Lisätkäämme siihen hänen edelliset tekonsa Venäjän sodan aikana ja Vironmaalla, niin näemme, että harva Suomen mies vetää hänelle vertoja. Sotataito ja valtioviisaus eivät kuitenkaan olleet hänen ainoat ansionsa. Urhoollisen soturin rautaisen varustuksen alla liikkui mitä lempein, jaloin sydän, valmis puolustamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä. Sen näimme Virossa, sen myös äskeisessä Ruudin jutussa. Muutenkin kuuluu hän suorilla sanoillaan usein hillinneen kuninkaansa liian epäluuloista ja kiivasta mieltä.

14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.

Kukatiesi olisi Eerikin kohtalo tullut toisellaiseksi, jos Horn loppuun asti olisi seisonut hänen rinnallaan hyvänä neuvojana. Sillä "rakas herra Klaus" oli niitä harvoja miehiä, joihin kuningas täydesti luotti. Mutta hänen kuoltuansa jäi Eerikki nyt kokonaan Yrjänä Pietarinpojan ja hänen kaltaistensa ohjattavaksi. Pietarinpoika, niinkuin mainittu, oli alhaista syntyperää, ja kadehti, vihasi kaikkia korkeampisukuisia. Murrettuansa herttuain voiman hän tahtoi nyt myös sortaa aatelistoa. Siten, hän toivoi, tulisi kaikki valta sekä rikkaus Ruotsissa hänen itsensä ja hänen ystäviensä osaksi. Vaikea ei ollutkaan johtaa epäluuloisen Eerikin epäilyksiä tälle uudelle suunnalle. Kuningas palkkasi vakoilijoita, jotka kävivät korkeitten herrojen kartanoissa urkkimassa ja kertoivat, panemalla omiaan lisään, kaikki, mitä siellä oli tehty ja puhuttu. Erittäinkin oli Eerikin epäluulo nyt kääntynyt Niilo Stureen, ennenmainitun Svante Sturen poikaan. Hänhän kuului sukuun, joka ennen Vaasoja oli ylimmäisenä ollut; hän vielä lisäksi oli vaaleaverinen ja siis tähtien ennustuksen mukaan vaarallinen Eerikille. Siinä oli jo kyllin syytä Eerikin mielestä. Sattuipa nyt, että Ruotsin väki jäi tappiolle eräässä tappelussa tanskalaisia vastaan, missä Niilo Sture oli ollut johtajana. Sen kuningas kohta selitti julkiseksi maanpetokseksi. Sture vedettiin Eerikin asettaman ylioikeuden eteen, jossa Pietarinpoika oli syyttäjänä. Tämän ylioikeuden jäsenet aina tuomitsivat Pietarinpojan käskyn mukaan; niinpä he nytkin tuomitsivat Sturen pois hengiltä ja omaisuudelta. Eerikki tosin ei täyttänyt tätä kovaa tuomiota, vaan sen sijaan häpäisi Sturea sillä, että kuljetutti häntä Tukholman katuja pitkin huonon hevoskonin selässä, olkiseppele päässä. Koko ajan kävi mies edellä, julistaen Sturea maanpetturiksi.

Vähän ajan kuluttua Eerikki, joka päätöksissään yhä oli häilyväinen, katui tätä tekoaan. Hän julisti Sturen kunnon mieheksi, jopa lähetti hänet puhemiehenään Lotringin prinsessan luokse. Vaan eipä aikaakaan, niin osasi Yrjänä Pietarinpoika herättää kuninkaan epäluulot uudelleen. Koko Sturen suku ynnä heidän ystävänsä miettivät kostoa Pietarinpojalle, jota he syystä pitivät häväistyksen alkusyynä. He pitivät kokouksia ja keskustelivat, millä lailla he saisivat kostonsa täytetyksi. Senpä Pietarinpoika taas kertoi kuninkaalle, vääntäen asian siten kuin olisi herrojen kosto tarkoittanut Eerikkiä itseään.

Toukok. 18:ksi päiväksi 1567 kutsui nyt Eerikki säädyt kokoon Upsalaan. Epäluulonalaiset herrat käskettiin vähää ennen Svartsjön kartanoon muka vieraspitoihin kuninkaan luokse. Sinne tultuansa he kohta vangittiin. Säädyt, joiden eteen asia vedettiin, tottelivat tälläkin kertaa Pietarinpojan kehoitusta ja tuomitsivat herrat kuolemaan. Ainoastaan pappissääty uskalsi vastustaa.

Eerikki kuningas häilyi tällä välin yhä kahden vaiheilla. Välistä hän selvinä hetkinään tahtoi päästää vangitut herrat vapaiksi, välistä taas Pietarinpojan yllytyksestä hän vimmastui ikäänkuin hulluksi. Toukok. 24. p. hän astui Svante Sturen vankikammioon, lankesi polvilleen ja pyysi anteeksi. Sture vastasi mielellään sen suovansa. Mutta kohta taas Eerikki huusi: "Ettepä kuitenkaan voi anteeksi antaa poikanne häväistystä!" Samassa Pietarinpoika astui sisään ja toi sen valheellisen sanoman, että muka Juhana herttua oli päässyt irti ja nostanut kapinan. Nyt kuningas vimmoissaan juoksi Niilo Sturen kammioon ja pistäen häntä väkipuukolla käsivarteen, huusi: "Tässäkö olet, maanpetturi?" Eräs henkivartijoista lopetti murhan. Vaan Eerikki karkasi tämän teon jälkeen ikäänkuin hulluna ulos kartanosta. Hänen vanha opettajansa Beurreus yritti palauttaa häntä, mutta tapettiin kuninkaan käskystä. Sen jälkeen lähetti Eerikki sen käskyn, että kaikki vangit, paitsi herra Sten, piti tapettaman. Henkivartijat tätä totellen surmasivatkin Svante Sturen, hänen poikansa Eerikin, saman, joka nuorempana oli palvellut Juhana herttuan hovissa Turussa, ynnä vielä kaksi herraa. Kaksi sitä vastoin, jotka molemmat olivat nimeltään Sten, säästettiin, kun ei tiedetty kumpaako kuningas tarkoitti. Tämä tapaus on n.s. Sturein murhat Upsalassa.

Eerikki sillä välin juoksi yhä edelleen ja katosi kokonaan. Vasta parin vuorokauden perästä hänet löydettiin läheisestä pitäjästä talonpoikaisiin vaatteisiin puettuna. Hän oli nyt aivan mielipuoli eikä näyttänyt enää tietävän mitään, ei sitäkään, kuka oli hallitsijana Ruotsissa. Pahantekonsa hän kuitenkin muisti ja pelkäsi siitä kostoa. Surmattujen herrojen sukulaisia hän koki sentähden sovittaa suurilla rahasummilla. Pietarinpoika vedettiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Viimeinpä vielä Eerikki katumuspuuskassaan päästi vankeudesta veljensä Juhanan. Kun he tulivat yhteen, lankesi hän polvilleen herttuan jalkojen juureen ja puhutteli häntä kuninkaalliseksi majesteetiksi.

15. Eerikin luopuminen kruunusta.

Kauan ei kuitenkaan Eerikki kuninkaassa tämä katuvainen, sovinnollinen mieliala kestänyt. Mentyänsä etelärajalle Tanskan sotaan, hän taas rohkaisi mielensä, vapautti Pietarinpojan vankeudesta ja vaati takaisin kaikki rahalahjat murhattujen herrojen sukulaisilta. Veljeäkin vastaan oli vanha epäluulo taas herännyt. Viisasta oli, ettei Juhana ollut kuninkaan läheisyydessä pysynyt; sillä vähä väliä Eerikki lausui sen toivomuksen, että herttua olisi kuollut.

Tällä rohkealla mielellä ollessaan Eerikki kuningas nyt myös viimein uskalsi tehdä teon, jota hän kauan aikaa oli miettinyt. Hän vihitti itsensä heinäk. 4 p. 1568 jalkavaimonsa Kaarina Maununtyttären kanssa. Kaikki korkeasukuiset, jopa herttuatkin kutsuttiin häihin. Mutta he eivät tulleet, koska morsian heidän mielestään oli liian halpa säädyltänsä. Juhana herttua siitäkin syystä oli suutuksissaan, koska kruunu, joka muuten olisi mennyt hänelle perinnöksi Eerikin jälkeen, nyt oli jäävä köyhän palkkapiian lapsille.

Kohta kuninkaan häitten jälkeen hän nostikin kapinan. Hänen liittoonsa yhtyi hänen nuorin veljensä Kaarle ynnä suuri joukko Ruotsin aatelisherroja. Muukin kansa, joka Eerikin huonoon hallitukseen oli suuttunut, luopui joka paikassa herttuain puolelle. Suomalaiset taivutti Iivari Särkilahti kapinaan; sama mies, jonka Eerikki oli sinne lähettänyt pysyttämään meidän maatamme uskollisuudessa. Pian ilmestyi herttuain väki Tukholmankin edustalle, joka oli Eerikin viimeisenä turvapaikkana. Pietarinpoika osoitti silloin kuninkaalle läheneviä joukkoja lippuineen. "Jos te, armollinen kuningas", sanoi hän, "neuvoni mukaan olisitte tuomion jälkeen laskenut Juhana herttuan pään jalkojen juureen, niin tämä ei olisi tapahtunut." — "Oikein puhut", vastasi Eerikki tuohon.

Kuningas oli päättänyt Tukholmassa pitää puoltaan viimeiseen asti. Mutta porvarit ja sotaväkikin olivat vastahakoisia. He pakoittivat kuninkaan ensiksikin, niinkuin vaadittiin, antamaan Pietarinpojan herttuain käsiin. Näiden puolelta ei tällä ollut armoa toivottavana, ja jos hänen syynsä oli ollut suuri, niin olipa rangaistuskin kauhea. Korvat mies parasta silvottiin, sitten hänet hirtettiin, mutta otettiin vielä elävänä alas, teilattiin hitaasti ja viimein mestattiin.

Eipä aikaakaan, niin tukholmalaiset hylkäsivät myös itse Eerikin. He aukaisivat porttinsa ja päästivät piirittäjät sisään. Kuningas joutui vangiksi. Seuraavan vuoden alussa säädyt tuomitsivat hänet iänikuiseen vankeuteen. Vankina sai Eerikki istua milloin missäkin linnassa. Vähän aikaa häntä pidettiin Turussakin; mutta venäläissodan alettua vietiin hän Kastelholmaan, siitä Gripsholmaan, missä Juhanakin aikanansa oli istunut. Kumpaisenkin vankihuoneet ovat vielä nytkin nähtävänä, ja aika suuri on niillä eroitus. Juhanan kammio on valoisa, mukava. Eerikki paran sitä vastoin täytyi viettää aikansa hämärässä komerossa, jonka pienet ikkunareijät avautuivat kapeaan, huoneen ympäri kiertävään käytävään, jossa vahtimies alati asteli edestakaisin.

Syynä vangin tiheihin muuttelemisiin linnasta toiseen olivat myös alinomaiset vapautusyritykset, joita hänen puolestaan tehtiin. Örbyhusissa onneton hallitsija viimein heitti kurjan henkensä helmik. 26 p. 1577. Kauan aikaa on hoettu, että Juhana kaiken pahan kohtelun lopuksi olisi surmauttanut veljensä myrkyllä, ja viimeaikaiset tutkimukset ovat todistaneet tämän kamalan epäluulon oikeutetuksi. Eerikin leski, kaunis Kaarina, eli vielä kauan aikaa Suomessa, kauniissa Liuksialan kartanossa, yleisesti rakastettuna. Hän kuoli vasta v. 1612 ja haudattiin Tottien hautakappeliin Turun tuomiokirkkoon. Siellä hän nytkin vielä lepää, ollen ainoa kuninkaan arvoinen ruumis, jonka Suomenmaa on saanut peittää poveensa.