JUHANA KUNINGAS.
1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.
Kaksi sotaa oli Juhana kuninkaaksi tullessaan perinyt, nimittäin sodat Puolaa ja Tanskaa vastaan. Edellinen lakkasi nyt kohta itsestään, koska molempien valtakuntien hallitsijat olivat langoksia ja ystävyksiä. Jälkimäistä pitkitettiin vielä vähän aikaa, mutta huonolla onnella, ja Stettinin rauhanpäätöksessä v. 1570 täytyi Ruotsin suostua sangen koviin ehtoihin. Syynä siihen oli, että uusi, vielä ankarampi vihollinen uhkaili idästä, jota vastaan Juhana tarvitsi kaikki voimansa.
Edellisistä kertomuksista lukija jo tietää, että Venäjän tsaarin Iivanan sekä sukat että sydän olivat aivan mustat Juhanan ja Katariina Jagellonican naimisen johdosta. Turhaan oli hän silloin yrittänyt ryöstää tuota ihanaa saalista onnellisen kosijaveljensä käsistä. Mutta pianpa näytti onni jälleen kääntyvän hänen puoleensa. Juhana herttua, näin huhu kävi Venäjänmaalla, oli kapinansa vuoksi mestattu, ja hänen puolisonsa siis leskeksi jäänyt. Rakkausinnossaan tsaari kohta tarkemmin kuulustelematta lähetti kirjeen Eerikki kuninkaalle ja pyysi Katariinaa omaksensa. Siitä hyvästä hän lupasi ikuista ystävyyttä ja naapurisovintoa. Tätä ehdoitusta Eerikki tavallisella kavaluudellaan koetti käyttää hyväksensä, vaikka hän tietysti ei voinut täyttää pyyntöä. Hän ei selittänyt Iivanalle asian oikeaa laitaa, vaan vastasi kaksimielisillä sanoilla, jotka vielä enemmän virittivät tsaarin toivoa. Näin kului pari vuotta kirjeenvaihtoon ja kaupanhieromisiin. Mutta viimeinpä tsaari, joka jo oli tyhjiin puheisiin kyllästynyt, lähetti pari hoviherraansa komean saattojoukon kanssa Ruotsiin. Heidän piti muka noutaa hänelle luvattu morsian. Tällä tavoin tuli häijy petos ilmi ja joudutti suuresti valheellisen kuninkaan turmiota. Niinkuin ennen jo on kerrottu, nostivat herttuat kapinan ja vangitsivat Eerikin Tukholmassa.
Tässä tilaisuudessa saivat viattomat venäläiset lähettiläätkin kokea kapinoitsijain vimmaa. Sotamies-parvi murtausi heidän majataloonsa sisään, ryösti kaikki, mitä hengen takana oli, ja pieksi venäläisiä pahasti. Luultavasti nämät olisivat samassa surmansakin saaneet, ellei Kaarle herttua hyväksi onneksi olisi sinne sattunut. Hän ajoi ryöstäjät ulos ja lohdutti hänen edessään paitasillaan seisovia, pelosta ja kylmästä väriseviä lähettiläitä. Sitten hän hankki heille takaisin enimmän osan menetettyjä tavaroita. Mutta sittenkään ei heitä heti päästetty kotiin, vaan pidettiin vielä pitkän aikaa puolivankeudessa.
2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.
Kuinka vimmatusti tsaari tästä lähettiläittensä kohtelemisesta vihastui, on helppo arvata. Mutta osasipa hän kuitenkin hyvin salata vihaansa, kunnes syksyllä 1569 Juhanan lähettiläät, joista meidän piispamme Juusten oli etevin, olivat hänen rajansa sisälle joutuneet. Silloin heitä kohtasi kova kosto. Novgorodissa, kun he eivät suostuneet esittämään asiaansa siellä asuville maaherroille, vaan pyrkivät Moskovaan itse tsaarin puheille, heitä piestiin ja tukistettiin ja ryöstettiin melkein paljaiksi. Hevosten häntään köysillä kiinnisidottuina he saivat juosta maaherran palatsista majataloonsa takaisin. Kolmantena päivänä vasta annettiin heille vaatteet takaisin ja pahaa kohtelua kesti yhä edelleen. Matkalla Moskovaan ei suotu meidän miehille muuta ravintoa kuin vettä ja leipää, ja yöllä estettiin heidän lepoansa siten, että savua päästettiin tupaan. Moskovasta heidät muutaman ajan kuluttua vietiin pieneen Muromin kaupunkiin. Siellä pystytettiin korkea aitaus heidän majatalonsa ympärille, ettei kukaan pääsisi heidän puheillensa. Muutamat heistä siinä kuolivat ruttotautiin, joka paraikaa raivosi Venäjänmaalla.
Kahden vuoden kuluttua heidät viimein vietiin Moskovaan takaisin ja päästettiin tsaarin puheille. Pajariensa pyynnön tähden sanoi tämä nyt suovansa heille vapauden. Mutta ensiksi heidän pitäisi suostua seuraaviin ehtoihin: Ruotsin kuningas 1) maksaa 10,000 talaria venäläisiltä lähettiläiltä ryöstettyjen tavaroiden korvaukseksi; 2) lähettää 4,000 hyvin varustettua ratsumiestä ja 500 jalkamiestä tsaarin palvelukseen; 3) luopuu kokonaan Vironmaasta ja antaa Suomen hopeavuoret Venäjän haltuun; ja 4) viimein tunnustaa tsaarin ylivaltijaksensa, jonka tunnustuksen merkiksi hänen vaakunansa kuva on Moskovaan lähetettävä, jotta se voitaisiin tsaarin vaakunaan lisään piirustaa. — Lähettiläsparat väittivät näitä ehtoja mahdottomiksi, etenkin eivät he sanoneet voivansa antaa pois Suomen hopeavuoria, joita ei ollut edes olemassa. Pitkän keskustelun jälkeen tsaari viimein tyytyikin siihen lupaukseen, että yllämainittu korvaussumma maksettaisiin ja 200 länsimaan tavalla varustettua huovia ynnä sen lisäksi muutamia vuorimiehiä, välskäreitä sekä muita taitureita lähetettäisiin tsaarin palvelukseen. Sillä pääsivät meidän miehet vihdoin viimein kotimaahan palaamaan, johon he saapuivat 1572 vuoden alussa.
Sangen hupaiset lukea ovat ne kirjeet, joita Iivana ja Juhana tällä ajalla olivat vaihdelleet keskenään. He oikein kilpailivat, kuka saisi toistansa pahemmilla sanoilla haukutuksi. "Mitäs minä Katariinastasi huolisin", kirjoitti kerran esim. Iivana, "Puolan kuninkaan tyttäriä on ollut tallirenkienkin puolisoina. — — Ja kukas sinä sitten olet? Talonpojan poika vaan. Missä isäsi-isä istui muka kruunattuna kuninkaana? Ja isäsi, eikö hän, meidän kauppalaivojemme käydessä Viipurissa, käynyt itse nahkakintaat käsissä katselemassa kaupaksi tuotua talia? Ja kaikkina aikoinahan teidän kansa on palvellut meitä. Yhä vaan kertovat meidän aikakirjamme varjageista, s.o. ruotsalaisista, jotka ovat meidän sotajoukossamme palvelleet." — Juhana puolestaan vastasi samalla lailla. "Raa'asta kirjoituksestasi", pilkkaili hän, "näen, että itse mahdat olla venäläinen musikka, jonka ymmärrys ei ulotu edemmäksi, kuin mihin hänen räppänänsä savu näkyy." Tämmöistä törkeää puhetta vielä kuninkaatkin julkenivat käyttää kolmesataa vuotta takaperin!
3. Maunu Liivinmaiden kuningas.
Paljoa ennen kuin rauhansovittajat palasivat Venäjältä, oli valtijasten sanasota muuttunutkin taisteluksi miekalla ja tulella. Ruotsin hallussa oleva osa Vironmaata sai ensiksi venäläisen vimmaa kokea. Tämä päällekarkaus oli sitä vaarallisempi, koska tsaarin parvessa oli suuri joukko Liivinmaan herroja, jotka säännöllisessä sodankäynnissä olivat taitavat. Iivana näet oli keksinyt sukkelan keinon saadaksensa ne puolelleen. Hän oli antanut veljentyttärensä tanskalaiselle herttualle Maunulle, joka Viron saaristossa hallitsi, ja tehnyt liiton hänen kanssaan. Venäjän koko voiman piti tulla tälle avuksi ja tehdä hänet kaikkien Liivinmaiden kuninkaaksi; itselleen ei tsaari muka vaatinut muuta etua kuin sen, että hän saisi uuden valtakunnan ylisuojelusherran nimen. Tällä vale-itsenäisyyden syötillä oli Iivana viekoittanut Maunun ynnä Liivinmaan herrat puolellensa.
Rääveliinkin pian tuli muutamia uuden kuninkaan miehiä hartailla kehoituksilla ja suurilla lupauksilla. Mutta rääveliläiset eivät antaneet houkutella itseänsä. Silloin Maunu turvautui ylisuojelusherransa apuun ja tuli suuren venäläisen armeijan kanssa Rääveliä valloittamaan. Vaan eipä väkirynnäkkö tässä auttanut yhtään paremmin kuin viekoituksetkaan. Porvarit ja linnanväki pitivät suomalaisten herrojen Hannu Björninpoika Lejonin ja Kaarle Henrikinpoika Hornin johdolla lujasti puoltansa. Kolmekymmentä viikkoa Räävelin edustalla turhaan maattuansa täytyi Maunun viimein maalisk. 16 p. 1571 polttaa leirinsä ja lähteä tiehensä.
4. Hannu Bolje Paidelinnassa.
Seuraavana vuonna 1572 ryntäsi syksyllä vielä suurempi venäläis-joukko Vironmaalle. Itse tsaarikin ja hänen molemmat poikansa olivat nyt mukana. Maunu kuningas saksalaisineen tietysti yhtyi myös parveen. Heidän aikomuksestaan ei oltu tällä kertaa tietoa saatu, eikä siis mitään varjeluskeinoja varusteltu. Ruotsin sotavoiman silloinen ylipäällikkö, ruotsalainen herra Klaus Tott, oli vienyt melkein kaiken väkensä kaukaiselle ryöstöretkelle Tarton seuduille, jotka olivat venäläisten hallussa. Viron talonpojat, kun tiesivät "Ruotsin kuninkaan miesten" olevan liikkeellä, olivat aivan huoleti ja kävivät pelotta tavallisilla askareillaan. Silloinkaan, kun venäläiset olivat tulleet jo rajan yli, ei arvattu vaaran täyttä suuruutta. Hannu Bolje, Paidelinnan (Weissenstein) suomalainen komentaja, luuli vain pienen partiokunnan rynnänneen maahan. Sentähden hän ei lähettänytkään mitään hätäsanomaa Tottille, vieläpä lähetti enimmän osan miehistänsä linnasta pois saattamaan muutamia kanuunia, joita paraikaa kuljetettiin Rääveliin.
Yhtäkkiä ilmaantui venäläisten koko armeija Paidelinnan edustalle. Boljella ei ollut silloin luonaan enempää kuin viisikymmentä soturia. Mutta antaumukseen ei meidän itsepäinen suomalainen kuitenkaan suostunut. Kuusi päivää hän viivytti vastarinnallaan koko Venäjän voimaa. Vasta seitsemäntenä päivänä (joka oli Uudenvuoden päivä), kun jo muurit olivat aivan raunioiksi ammutut, uskalsi vihollinen viimein käydä rynnäkölle. Silloin tietysti ei enää auttanut Boljen itsepäisyys eikä uljuus. Hetkessä olivat lukemattomat ryntääjälaumat täyttäneet koko linnan, ja nyt alkoi hirmuinen teloitus. Vimmastuneet venäläiset eivät säästäneet yhtään elävää henkeä, joka heille vastaan sattui. Bolje ynnä muutamat hänen miehistään otettiin ensin tosin vangeiksi; mutta tämän lyhyen elämänpidennyksen he saivat sitä julmemmalla kuolemalla maksaa. Tsaari, jonka eteen heidät vietiin, sidotti heidät vartaisiin ja paistatti silmiensä edessä elävältä. Kaikista linnassa olijoista pelastuivat ainoastaan muutamat virolaiset talonpojat, jotka olivat itselleen keksineet sangen sukkelan apukeinon. Rynnäkön alkaessa he näet olivat juosseet alas tornin alimpaan vankikomeroon, panneet kahleita päälleen, ja väittivät sitten muka joutuneensa tähän tilaan siitä syystä, etteivät he olleet tahtoneet luopua uskollisuudestaan Maunu kuningasta kohtaan.
Pieni Karksin linna, säikähtyneenä Paidelinnalaisten kohtalosta, antautui vastarinnatta. Sen jälkeen vei tsaari väkensä kotimaalle takaisin, jättäen yli koko Järvamaan veriset jäljet jälkeensä. Tapettujen ruumiita makasi joka paikassa pelloilla ja metsissä niin summattoman paljon, ettei keritty kaikkia haudata. Pedot ja varikset saivat kauan aikaa kuljetella niitä makupaloikseen.
Ampuminen Paidelinnan edustalla oli kuulunut Tottille asti; mutta sitä oli luultu ilopaukahduksiksi jonkun venäläisen partiokunnan voittamisesta. Asian todellisesta laidasta tiedon saatuaan Ruotsin väki kohta riensi kostamaan. Mutta he eivät tavanneet enää venäläistä pääjoukkoa. Ainoastaan yhden myöhästyneen jälkiparven he saavuttivat Lukkolinnan (Loden) luona ja hakkasivat sen palasiksi. Koko 1,000 rekeä täynnä saalista saivat meidän miehet tässä tilaisuudessa palkinnokseen. Jonkun ajan kuluttua he sitten kopeina teikkaroivat Räävelin kaduilla sopuli- ja näätäturkeissa, kalliit sormukset sormissa ja kultavitjat kaulassa, kunnes kaikki ne kalleudet, niinkuin sotamiehet ainakin, olivat ennättäneet mennä tavallista tietänsä kurkusta alas.
5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.
Aivan toisin kuin Paidelinnan sankarit käyttäytyi muutamia vuosia myöhemmin Haapsalon linnanväki. Ruotsin kuninkaan palveluksessa näet oli siihen aikaan, paitsi omia ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä, myös sangen paljon ulkomaalaisia Saksasta, Skotlannista, Englannista sekä Ranskasta. Näistä, ainoastaan palkan ja saaliin tähden palvelevista sotureista, oli monasti paljon vastusta. Kun he eivät kohta määräajalla saaneet palkkaansa, seisahtuivat he usein kesken sotaretkeä eivätkä tahtoneet marssia edemmäksi. Saksalaisessa palkkaväessä varsinkin oli nurina ja vastahakoisuus yhteen aikaan niin kiihtynyt, että ruotsalaisen päällikön oli täytynyt antaa heille Haapsalon, Lukon ja Liholan linnat Lännen (Lääne) maakunnassa pantiksi, kunnes rahaa Ruotsista jälleen saataisiin. Vaan ei aikaakaan, niin nämät valapatturit kuitenkin rikkoivat uskollisuusvalansa ja tunnustivat Tanskan kuninkaan yliherraksensa. Sillä keinoin he toivoivat saavansa noissa linnoissaan täydessä rauhassa rehmustella, ja riemuita, koska Tanskan kuninkaan sukulainen, Liivinmaan nimikuningas Maunu, oli venäläisten hyvä ystävä.
Mutta siinä toivossa he olivat peräti pettyneet, sillä Maunu, suuresti suuttuneena siitä, kun ei noita linnoja annettu hänen omaan haltuunsa, pyysi taas apuväkeä Iivanalta. Tammikuussa 1576 ilmaantuikin venäläisjoukko Lännen maakuntaan. Luvultansa ei se kuitenkaan ollut kovin suuri eikä varsinkaan kylliksi piiritystykeillä varustettu, jotta se olisi voinut valloittaa vahvoja linnoja. Siitä huolimatta saksalaiset palkkasoturit vastarintaa yrittämättäkään aukaisivat kaikkien pienten linnojensa portit, niinpian kuin vaan vihollinen oli tullut näkyviin. Vielä suurempi häpeä ja ihme oli, että Haapsalon väki, vaikka heidän linnansa oli suuri ja luja ja täydellisesti varustettu, pian noudatti noiden pelkurien esimerkkiä. Kolmas vuorokausi silloin vasta oli kulumassa siitä, kun linna oli tullut piiritykseen, eivätkä venäläiset vielä olleet ehtineet rakentaa piiritysvalliakaan valmiiksi.
Olisipa kuitenkin luullut, että haapsalolaisten olisi pitänyt olla kunniattomasta käytöksestään vähän häpeissään. Mutta mitä vielä! He eivät olleet yhtään millänsäkään. Venäläiset sisäänmarssiessaan näkivät heidän aivan iloisina ja huolettomina istuvan pitopöydässä. Hyviä herkkuja syötiin, maljoja juotiin ja leikkipuheita laskettiin linnan naisten kanssa. Tämä näkö oli venäläisten mielestä liian kamala ja hävytön. He eivät voineet olla lausumatta ilmi kummastustansa ja ylenkatsettansa. "Aika kummaa kansaapa", arvelivat he, "te saksalaiset olettekin! Jos me tämmöisen linnan näin helpolla olisimme käsistämme antaneet, niin emme enää tohtisi katsoa ketään kunnon miestä silmiin. Ja suuriruhtinaamme tuumailisi pitkin päätänsä keksiäkseen jotain rangaistusta, joka olisi sen rikoksen vertainen."
6. Räävelin toinen piiritys.
Kaikista Ruotsin vallan alla olleista kaupungeista ja linnoista Vironmaalla oli nyt enää vain Rääveli jäljellä. Kaupungin vahvat muurit ja linnassa majaileva lukuisa sotajoukko olivat tähän asti peloittaneet vihollista. Mutta huolettomaksi ja rauhalliseksi eivät Räävelin porvarit voineet kehua sentään elämäänsä. Sodan tähden oli kauppa ja teollisuus lamassa, jonka johdosta kukkarot pysyivät laihoina. Ja jos sotaväestä olikin suojaa, niin toiselta puolen sen elättäminen tuntui sangen rasittavalta. Paitsi sitä eivät sotamiehet kuitenkaan voineet suojella muuta kuin itse kaupunkia. Porvarien karjat, kun ne lähetettiin ulos laitumelle, olivat alituisesti vaarassa. Vähä väliä, niin kertoo Rüssov aikakirjassaan, kilahtivat hätäkellot kirkkojen kellotapuleista, ilmoittaen venäläisen partiojoukon tuloa. Silloin piti heti jättää kaikki työt, askareet kesken ja rientää ulos, aseet kädessä. "Ohoh", huokailivat usein porvari parat, "milloinkahan taas saanemme vaski- ja nahkakellojen (rumpuin) äänen sijasta kuulla talonpoikaisten säkkipillien iloisia säveleitä!"
Kultaisia rauhanpäiviä olivat kuitenkin ne, joista he valittivat, sen ajan rinnalla, mikä nyt oli tulossa. Syksyllä 1576 näet se huhu yhä varmistuen levisi, että Iivana varustelihe uuteen piiritykseen Rääveliä vastaan. Siitä syystä hän myös edellisenä vuonna oli solminut välirauhan Suomen suhteen kahdeksi vuodeksi, jotta hän voisi koota kaikki voimansa tähän yhteen yritykseen. Näin varoitettuna rääveliläisetkin puolestaan hankkiutuivat ankaraan vastarintaan. Urhoollisten suomalaisten, Henrik ja hänen poikansa Kaarle Hornin johdolla he korjasivat vallinsa ja vahvistivat ne vielä uusilla torneilla. Tykkejä oli varalta niin monta, että useat niistä sitten koko piirityksen ajan seisoivat jouten. Muonaa oli koko vuodeksi, ja linnassa oli lukuisa, peloton sotajoukko. Hyvällä toivolla saatettiin siis katsoa eteenpäin, vaikka tosin Suomesta ja Ruotsista luvatut sotamiehet sekä ampumavarat hukkuivat syksyisiin myrskyihin taikka jäivät lähettämättä.
Tammikuun 23 p:nä 1577, juuri kun Räävelin porvariemännät kiehuttivat päivällispatojansa, ilmaantui venäläisten etujoukko läheiselle mäelle. Kohta sen jäljessä saapui myös itse pääarmeija, ja koko sen päivän myöhäiseen yöhön asti vieri nyt parvi parven perästä mustana käärmeenä loikerrellen alas mäkeä. Kaikkiaan kuului nyt seisovan 50,000 venäläistä Räävelin edustalla. Ylipäällikkönä oli mainio Iivana Koltsov, joka lähtiessään oli tsaarille luvannut: "Joko tuon sinulle Räävelin avaimet, taikka en palaja enää hengissä kotiin!"
Seuraavina päivinä vihollinen rakensi viisi rintavarustusta, joiden suojaan asetti piiritystykkinsä. Näitä oli hänellä aika suuri joukko, ja muutamat olivat mahdottoman suuret kooltaan. Kolme oli kanuunaa, joista ammuttiin 52 naulaisia rautaluoteja; olipa vielä pari, joista lennätettiin 225 naulaisia kiviä. Nytpä siis aika rymäkkä nousi, kun nuot hirveät tulikidat ynnä niiden pienemmät kumppanit kaikki rupesivat ammumaan ja oksentamaan pallojansa Rääveliä kohden. Eipä sentään siitä tullutkaan niin suurta vahinkoa, kuin mitä olisi luullut. Kaupungin kartanot enimmiten olivat kolmikertaisia ja katot sekä välilaipiot kaikki kiviliuskoista liitetyt. Harvoin luodit pudotessaan pääsivät yläkertaa alemmaksi. Alimmassa kerroksessa istuivat siis porvarit perheinensä hyvässä turvassa. "Eipä hätää!" kuultiin heidän sanovan. "Se rauta, jonka luodeista saamme, on paljoa kalliimpi kuin se muuraus, minkä se tullessaan rikkoo."
Tulipommeja vastaan Henrik Horn oli keksinyt sangen sukkelan keinon. Hän näet oli valinnut 400 vapaaehtoista virolaistalonpoikaa pommisammutuskomppaniaksi, luvaten heille kolme markkaa joka pommilta, jonka he hänen käsiinsä toisivat. Tästä lupauksesta kiihtyneinä talonpojat yöt päivät kuljeskelivat kaduilla, vahtien pommien tuloa. Niinpian kuin joku tulipallo oli maahan iskenyt, he riensivät heti luokse temmatakseen pois sen sytyttimen ja he juoksivat kilpaa, niinkuin poikaset koppisilla eli pallosilla ollessa. Tätä leikkiä oli aika lystiä katsella, ja moni porvarivaimo kesken suruansa ja itkuansa purskahti suureen nauruun.
Piiritetyt muuten eivät tyytyneetkään ainoastaan näiden vihollisluotien vastaanottamiseen ja sammuttamiseen. Hekin puolestansa ahkerasti lennättelivät rautapalloja takaisin, ja tiheään he myös ryntäilivät ulos, hävitellen venäläisten varustuksia. Tässäkin toimessa tuo virolaiskomppania, uljaan päällikkönsä, mynttäyssälli Iivo Schenkenbergin johdolla, oli aina etunenässä. Kertakin olisi melkein saatu osa piirittäjien tykistöä ryöstetyksi. Tiedoksi näet oli tullut, että sitä vartioitiin yöllä sangen huolimattomasti. Yleinen ulosrynnäkkö oli siis päätetty tehdä. Mutta ennenkuin siitä käskykään oli annettu, läksivät muutamat upseerit omin luvin koettamaan, ainoastaan 50:n miehen kera. Yksi tykki saatiin tällä retkellä saaliiksi; mutta suuri rynnäkkö samalla oli mahdottomaksi tehty, sillä venäläiset rupesivat nyt valppaammin vartioimaan kanuuniaan.
Esimiehinä, ei ainoastaan nimeltä ja arvolta, vaan myös urhoollisuudessa ja toimeliaisuudessa, olivat aina molemmat Hornit, niin isä kuin poikakin. Öin päivin he levähtämättä pitivät kaikkea silmällä ja järjestyksessä. Omin käsinkin he monta kertaa tähtäsivät ja laukaisivat tykkejä huolimatta siitä, että vihollisen luodit heidän ympärillään tuiskusivat. Turhaan pyysivät porvarit ja sotamiehet, että he säästäisivät enemmän itseään; he tahtoivat esimerkillään olla muille kehoituksena ja rohkaisuna.
Kolme viikkoa oli jo piiritystä tällä tavalla kestänyt, kun eräänä päivänä eräs tatarilainen pajari, Bulat Mursoi nimeltään, tuli karkulaisena kaupungin portille seitsemän palvelijansa kanssa. Hänen tuomansa sanomat rohkaisivat vieläkin uljaammiksi kaupunkilaisten mielet. Ylipäällikkö Koltsov, niin hän kertoi, oli kaatunut ja paljon väkeä lisäksi; monta sataa oli sitä paitsi lähtenyt karkuun, ja yleisesti jo epäiltiin yrityksen onnistumista. — Sittenkin kului vielä melkein koko kuukausi, ennenkuin piirittäjät, tsaarilta tulleen käskyn mukaan, polttivat leirinsä ja läksivät kotiinpäin marssimaan. Se tapahtui yöllä maalisk. 13:tta päivää vasten.
Näin oli siis Räävelin kaupunki toisenkin kerran pelastunut, ja hartaasti kiittivät siitä kaupungin asukkaat Herraa Jumalaansa. Mutta autioiksi hävitetyt olivat kuitenkin kaikki seudut ylt'ympärillä, monen peninkulman laajuudelta. Ja Suomessakin oli Porvoon sekä Helsingin paikkakunnat saaneet kovan iskun. Niistä tatarilaisista, jotka Räävelin piiritysjoukkoon kuuluivat, oli näet 1,200 samonnut merijään yli Uudellemaalle. Siellä ei kukaan tiennyt olla varoillansa, koska sovittu välirauha ei ollut vielä loppuun kulunut. Sentähden saivat rosvot mielin määrin tehdä tuhotöitänsä ja täydessä turvassa palata saaliinensa. Paljon he myös kuljettivat pois vankeja, totutulla tavallaan laahaten niitä perässään, hevosten häntään sidottuina. Tietysti moni raukka, varsinkin lapsista, pian uupui, ja jätettiin silloin armotta jäälle nääntymään. Mutta olipa myös rosvoistakin 500 hukkunut sulaan paikkaan.
7. Pontus De la Gardie valloittaa Käkisalmen.
Räävelin piiritys oli moneksi ajaksi venäläisten viimeinen suuri päällekarkaus. Seuraavina vuosina oli heillä omankin maansa varjelemisesta tarpeeksi huolta ja työtä. Juhanan kanssa näet liittoutui nyt Puolan uusi kuningas Tapani Batori,[5] ja molempien sotajoukot alkoivat kumpikin puoleltaan valloitella Venäjän rajalinnoja. Vaarallisimmat Ruotsin vallan rauhalle olivat Käkisalmi Karjalassa ja Narva Vironmaan itäkulmalla. Edellistä vastaan Juhana käski Yrjänä Boijen Suomen väen kanssa, ja jälkimäisen valloittamisen antoi hän Viron sotapäällikön Henrik Hornin toimeksi. Mutta Boije vitkasteli ja esteli eikä hänen hankkeistaan tullut mitään. Samoin myös meni Narvan piiritys hukkaan toisen suomalaisen nahjuksen, amiraali Pentti Juustenin tähden. Hänen olisi pitänyt laivastollaan viedä tarpeelliset ruokavarat Hornille; mutta ne viipyivät viipymistään, niin että piirittäjien viimein täytyi tyhjin toimin lähteä, suuren joukon kuoltua nälkään. Suutuksissaan Juhana kuningas eroitti kaikki nuo suomalaiset herrat heidän viroistaan ja määräsi uskotun miehensä, Pontus De la Gardien, kaikkien sotajoukkojensa ylipäälliköksi niin Suomessa kuin Virossakin.
Kohta alusta alkaen osoittikin tämä uusi johtaja erinomaista toimeliaisuutta ja taitoa. Viipymättä hän läksi liikkeelle Viipurissa seisovan sotaväen kera ja saapui Käkisalmen edustalle lokak. 26 p:nä 1580. Ensi toimekseen hän alkoi piirittää tätä linnaa joka puolelta, ettei kukaan pääsisi ulos apua hankkimaan, eikä myöskään kukaan ulkoa sisään. Sitä varten De la Gardie lähetti osan väkeänsä Vuoksen yli; toisen osan hän piti luonansa Viipurin puolisella rannalla. Savonlinnasta tullut lisäjoukko kävi leiriin Käkisalmen pohjoispuolelle, ja vesitiekin suljettiin lotjilla, jotka pantiin pitkin ja poikin Vuoksen virtaa soutelemaan.
Venäläiset eivät kuitenkaan olleet millänsäkään kaikista näistä hankkeista. Käkisalmen linna oli saarelle rakennettu, jonka ylt'ympäritse syvä ja leveä Vuoksi virtaili; rynnäköstä ei siis ollut mitään pelkoa. Nälällä näännyttäminen taas vaati paljon aikaa, ja sillä välin oli varmaan Venäjältä joutuva apua. Täydessä turvassa istuivat siis käkisalmelaiset varustustensa takana, luullen linnansa valloituksen tuiki mahdottomaksi.
Mutta vaikka Käkisalmen linnan luonnollinen asema olikin edullinen, niin oli se sittenkin rakennukseltaan sangen vanhanaikuinen ja heikko. Se oli näet kokonaan puusta, ja ulkomuurin asemasta sillä oli vain puinen hakuli ympärillään. Se saattoi siis kyllä kestää nuolia sekä kylmiä luoteja, vaan eipä sen puisista varustuksista ollut paljon apua noita äsken keksittyjä tulipommeja vastaan, joita De la Gardiella oli muassaan. Marrask. 3 p:nä alkoi piirittäjien leiristä ankara pommitus, eikä aikaakaan, niin leimahtikin jo kaupunki ilmituleen, ja pian myös samalla tavoin linnan hakuli. Molemmat paloivat aivan tantereen tasalle. Hädissään mätti nyt osa kaupunkilaisista tavaransa lotjiin ja yritti päästä pakoon Vuoksen virtaa myöten. Mutta alukset ammuttiin tykkien luodeilla upoksiin, ja ne hukkuivat Vuokseen kuormineen päivineen, jossa tilaisuudessa kolmatta tuhatta venäläistä kuuluu saaneen surmansa. Siitäpä linnan isäntäkin, Attalik Kvasnin, säikähtyi ja avasi porttinsa, pyytäen armoa itsellensä sekä jäljelle jääneelle väelleen. Marrask. 5:nä p:nä joutui täten Karjalan vanha pääkaupunki suomalaisten valtaan. Useat Käkisalmen pajareista antautuivat miehineen Ruotsin kuninkaan palvelukseen; muut päästettiin pois Venäjälle.
Käkisalmessa ei De la Gardie muuten malttanutkaan kauan aikaa viipyä; hän rupesi kohta viemään väkeänsä uudelle voittoretkelle Pähkinälinnaa vastaan. Mutta syksyisten teitten pohjattomuus ja muonan puute pakoittivat hänet kesken matkaa kääntymään. Hän palasi takaisin Viipurin kaupunkiin.
8. Pontus De la Gardie ajaa venäläiset vironmaalta ja valloittaa läntisen Inkerin.
Viipurissa, jonne De la Gardie Käkisalmen valloituksen jälkeen oli lähtenyt, ei hän antanutkaan väkensä kauan levätä. Hän odotti vaan siksi, kunnes kovat pakkaset olivat tehneet tiet tasaisiksi ja rakentaneet siltoja vesien yli. Sitten hän taas heti uudella vuodella 1581 läksi liikkeelle ja kulki kompassin avulla 250 virstaa merijäätä myöten, Viipurista suoraan Viron rannikolle. Aikalaillapa siellä kaikki hämmästyivät, sekä ystävät että viholliset, kun Pontus herra suomalaistensa kanssa ilmaantui noin äkkiarvaamatta, niinkuin merestä noussut. Sillä tämmöisiä retkiä merijään poikki oli kyllä toisinaan joku partiolla käyvä ratsumiesparvi tehnyt; vaan ei mikään säännöllinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ollut vielä ikänä senkaltaista yrittänyt.
Eipä aikaakaan, niin jopa De la Gardien tulipommit taas kuumentelivat Rahkavieren (Wesenbergin) linnan hakulia, jonka venäläiset olivat mielestänsä rakentaneet sangen vahvaksi. Ruotsin väen äkillisestä tulosta ja hakulin palosta säikähtynyt pajari Saburov avasi pian sen jälkeen myös kivisen linnansa portit. Suuri oli venäläisten suru tästä antautumisesta, vaikka he kyllä voimia myöten olivat koettaneet pitää puoliaan. Ulosmarssiessa ei kukaan heistä kehdannut katsoa voittajia silmiin, vaan he kulkivat alla päin, synkästi maahan katsellen ja kantoivat pyhäinkuviansa, joita he eivät tahtoneet jättää sinne vierasuskolaisten pilkaksi.
Tämän työn suoritettuaan De la Gardie itse palasi Suomeen, toimittamaan enemmän väkeä ja muita tarpeita kesäistä sotaa varten. Sillä aikaa hänen väkensä Kaarle Hornin johdolla valloitti takaisin Lännen maakunnan linnoinensa. Se ei onnistunutkaan yhtä helpolla kuin venäläisten anastaessa ne saksalaisten palkkasoturien käsistä. Erittäinkin teki Haapsalon linna kovaa vastarintaa, ja kun viimein antautumista ei enää voitu välttää, tappoi venäläinen linnanväki vimmoissaan ensin kaikki heidän turviinsa paenneet virolaiset talonpojat. Sanotaanpa yhden ainoan hurjan venäläisakan siinä tilaisuudessa paiskanneen päät mäsäksi seitsemältä lapsiparalta.
Veresten apujoukkojen kanssa tultuansa jälleen Viroon De la Gardie nyt läksi vahvaa ja tärkeää Narvan linnaa vastaan. Meritse saapui myös sinne Klaus Eerikinpoika Fleming, joka oli amiraaliksi asetettu; hän toi laivoillansa tarpeelliset piiritystykit ynnä ampuma- ja ruokavarat. Kaksi vuorokautta paukkuivat sitten De la Gardien kanuunat yöt päivät lakkaamatta. Tästä ankarasta tulesta viimein Narvan muuri alkoi useammasta kohdin raueta, vaikka se oli kolmen sylen paksuinen. Kolmantena päivänä siis vaadittiin linnan väkeä antautumaan, mutta he vastasivat vaatimukseen urhokkaasti ja kopeasti. Silloinpa Pontus herra torahdutti sotatorviaan ja kutsui kaikki miehensä kokoon. "Rynnäkkö", lausui hän heille, "on nyt yritettävä tätä linnaa vastaan, vaan en minä tahdo ketään pakoittaa tähän vaaralliseen työhön. Astukoot siis esiin ne, jotka vapaaehtoisesti haluavat ruveta ryntäämään. Jos rynnäkkö onnistuu, saavat he sitten ryöstää kaupunkia koko vuorokauden ajan." — Hurraamista ja riemuhuutoja kajahti kohta vastaan päällikön lopetettua puheensa ja koko sotajoukko, niin maaväki kuin laivamiehetkin, pyysivät kilpaa päästä koettelemaan. Itse valittuaan päällikkönsä ja lipunkantajansa, läksivät ryntääjät sitten muurille kapuamaan, iloisesti huutaen "ikäänkuin tanssiin mentäessä". Eikä aikaakaan, niin olivatkin he venäläisten lujasta vastarinnasta huolimatta valloittaneet muurin. Ja sieltä he vastustamattomana ja hävittävänä tulvana törmäsivät alas onnettoman kaupungin kimppuun. Mokomaa verisaunaa eivät muistaneet vanhatkaan sotamiehet ikänä nähneensä; armoa ei suotu yhdellekään hengelle, ei nuorelle eikä vanhalle. Tällä tavoin sai surmansa 2,000 venäläistä strelitsiä ja 300 pajaria palvelijoinensa, ynnä vielä suuri joukko viattomia kaupunkilaisia perheineen, kaikkiansa 7,000 henkeä. Vieläkin julmemmat tappamaan, kuin suomalaiset ja saksalaiset soturit, olivat ne venäläiset, jotka ennen vangiksi joutumistansa olivat Ruotsin palvelukseen antautuneet. Saalis, joka tässä tilaisuudessa saatiin, oli aivan ääretön, sillä Narva oli ollut koko Venäjän kaupan ainoana välittäjänä.
Kohta tämän loistavan voiton jälkeen De la Gardie myös valloitti Jaaninlinnan (Ivangorodin) toisella puolella Narvajokea, ynnä vielä Jaaman ja Kaprion linnat läntisessä Inkerissä. Samaten antautui myös samana syksynä Paidelinna, venäläisten viimeinen jalansija Vironmaalla.
Lucian päivänä, 13:na joulukuuta, palasi sitten viimein voittosankari Räävelin kaupunkiin, viettämään kiitosjuhlaa onnellisten sotiensa johdosta. Pontus herra seisahtui koko sotavoimansa kanssa pyhän Nikolain kirkon eteen. Hän ynnä hänen alapäällikkönsä hyppäsivät hevosten selästä maahan ja astuivat täydessä sota-asussa, niinkuin olivat, kannukset jalassa ja kypärä päässä, sisään. Alttarin edessä he kaikki lankesivat polvilleen ja kiittivät hartaasti Jumalaa hänen suuresta avustansa. Saarnan tekstinä oli viidennen Moseksen kirjan 20:s luku, joka muun muassa sisältää seuraavat sanat: "Mutta näitten kansain kaupungeista, kuin Herra sinun Jumalas sinulle perinnöksi antaa, älä jätä elämään yhtäkään henkeä." — Se oli ikäänkuin kultauksena Narvassa tehdyille kauheille veritöille! — Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi loppumaton riemupaukutus kaikilta kaupungin valleilta, ja porvarit seisoivat kaduilla juhlapuvuissansa, ilokyyneleet silmissä. Täysi syy heillä olikin iloita, sillä kaikki ne läheiset linnat, jotka vielä vähän aikaa sitten uhkasivat rääveliläisten rauhaa, olivat nyt muuttuneet heille vahvaksi etuvarustukseksi ja suojelusmuuriksi.
Suuresti myös Juhana kuningas iloitsi ja ylpeili valtakuntansa laajennuksesta. Arvonimeensä hän teki nyt seuraavan lisäyksen: Karjalan, Inkerin ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas. Suomellekin hän samalla antoi korkeamman arvonimen, ylentäen sen suuriruhtinaskunnaksi. Ja sen kunnian olikin meidän maamme täydellä syyllä ansainnut; sillä meidän urhoollisten sotamiesten verellähän enimmäkseen oli Ruotsin valtakunnan laajennus ostettu.
9. Retket Aunuksenmaalle.
Käkisalmeen oli De la Gardie jättänyt Yrjänä Boijen haltijaksi. Tämä rupesi kohta isännöimään sekä linnassa että sen läänissä, ikäänkuin ne jo olisivat rauhan sovinnolla ja ristinsuutelemisella iäksi päiviksi annetut Ruotsin kruunulle. Linna rakennettiin uudestaan kivestä, semmoiseksi kuin se nytkin vielä on, ja varustettiin vahvalla ulkovallilla. Ympäri lääniä ruvettiin kantamaan talonpojilta kaikkia niitä veroja, joita ennen oli suoritettu tsaarille. Alettiinpa jo samassa myös pitää huolta uuden maakunnan asukkaiden käännyttämisestä samaan uskoon kuin muut suomalaiset. Käkisalmen kaupunkiin rakennettiin luterilainen kirkko, jossa linnaväen sotapapin ensi aluksi piti saarnata, kunnes uuden seurakunnan luku olisi niin karttunut, että he jaksaisivat palkata eri papin itsellensä. Paljon luterilaisia talonpoikia asutettiin myös autiotaloille Inkerin rajoille, Raudun, Sakkulan ja Räisälän pitäjiin. Entiset omistajat, kreikanuskoiset karjalaiset, olivat näet enimmäksi osaksi paenneet Venäjälle, taikka väkisin pois ajetut senvuoksi, että he aina auttoivat uskolaistensa, venäläisten partioretkiä.
Pianpa alkoivat jo Käkisalmenkin läänin rajat tuntua liian ahtailta meidän miehistä. He rupesivat laajalta ryöstelemään kaikissa maakunnissa Laatokan pohjois- ja itäpuolella. Kohta seuraavana vuonna valloituksen jälkeen läksi Klaus Hermaninpoika Fleming[6] uskaliaalle retkelle ennen käymättömille seuduille. Häntä seurasi 2 lippukuntaa sotamiehiä kahden tykin kera ynnä suuret talonpoikaisparvet Savosta sekä Pohjanmaalta. Aikomus oli hävittää eräs pieni linnoitus, jonka venäläiset äsken kuuluivat rakentaneen Jyskyjärvelle, Vienanmeren puolelle. Helmik. 12 p. 1581 marssittiin Savonlinnasta ja kuljettiin neljä päivää itäänpäin, väliin järvien jäitä, väliin tiettömiä korpia myöten. Sitten kierrettiin kaakkoa kohden suuren Tulomajärven kylään asti, joka kuului Novgorodin piispan alustoihin. Sieltä viimeinkin kääntyi matka pohjoiseenpäin, sillä asumattomat seudut olivat tehneet suoremman kulun mahdottomaksi. Kauas meidän retkeläisemme Pohjolan matkallansa eivät nytkään päässeet. Sillä sangen pian tuli se harmittava sanoma, että venäläiset itse olivat polttaneet linnoituksensa ja rakentaneet uuden Solokansaarelle,[7] keskelle Vienanmerta, mistä heitä tietysti oli mahdoton saavuttaa. Fleming tahtoi nyt viedä väkensä kotimaahan Oulunjärven seutujen kautta. Mutta sille retkelle, niin kaikki tuntijat sanoivat, ei ollut yrittämistäkään. Sillä koko tuolla pitkällä taipaleella ei kuulunut olevan mitään tien jälkeäkään, eikä myöskään yhtään taloa, mistä olisi ihmisille ja hevosille ruokaa saatu.
Sentähden Fleming nyt käänsi matkansa eteläänpäin ja tuli Aunukseen eli Agnismaalle, senaikuisen kirjoitustavan mukaan. Ensin hän vaan vaati jonkun summan veroa läänistä, luvaten sen saatuansa lähteä kotiin vahinkoa tekemättä. Mutta kun aunukselaiset eivät suostuneet siihen sovintoon, niin meidän miehet rupesivat armottomasti koko seutua ryöstämään ja polttamaan. Kaikki aseisiin kykenevät miehet tapettiin joka paikassa; ainoastaan vaimot, vanhukset ja lapset saivat pitää henkensä. Aleksanterin monasteriin asti, lähelle nykyistä Lotinanpellon kaupunkia, ja vielä vähän edemmäksikin ulottui tämä hirveä hävitys. Syvä Syvärijoki vasta pani esteen suomalaisten hävitysretkelle. Maaliskuun alussa he olivat jälleen palanneet omille rajoillensa Salmin pitäjään.
Lotjillakin käytiin Käkisalmesta melkein joka vuosi hävittelemässä Laatokan vastakkaista rantaa. Eräällä semmoisella retkellä v. 1581 poltettiin myös Valamon luostari, joka oli ollut 250 vuotta kreikanuskon pesäpaikkana Karjalassa. Enin osa munkkeja tapettiin tai pakeni; ainoastaan muutamia erakkoja jäi aution saaren kallioluoliin asumaan.
Merkillisinpä kaikista käkisalmelaisten lotjaretkistä tähän aikaan tapahtui vuonna 1591. Silloin purjehti koko laivasto, 640 sotamiestä ja 570 talonpoikaa,[8] Ambrosius Henrikinpojan komennon alla Laatokan selän yli Mägrän kylään. Siellä voitettiin vastaantullut venäläinen sotavoima, ja ryöstettiin sitten pitkin rannikkoa eteläänpäin Syvärijoen suulle asti. Siellä taas oli taisteltava 62:n venäläisen lotjan kanssa, joissa kussakin oli 15 miestä. Koko yökausi tapeltiin, kunnes venäläiset, menetettyänsä yhdeksän pajariaan ja 150 strelitsiä (pyssymiestä), laskivat laivansa myötätuuleen pitkin Laatokkaa ja pötkivät pakoon. Suomalaiset kulkivat nyt ylöspäin, ensin Syväriä ja sitten sen haarajokea Ojatia myöten Sermaksin kaupunkiin asti, joka näkyy olleen näiden seutujen kauppakeskuksena. Sermaksi poltettiin poroksi, samoinkuin jo ennenkin tällä retkellä kaksi kivistä ja yksi puinen luostari ynnä monta pajarinkartanoa sekä kylää. Yleensä suitsusi seitsemän pitäjää kekäleinä ja tuhkana! Saalista saatiin runsaasti, varsinkin Sermaksista. Viljaa olisi ollut vielä enemmänkin saatavissa, jos vaan aika olisi sallinut puida eli tappaa pelloilla valmiina seisovat aumat. Asukkaista ei tällä retkellä tavattu monta. Vaimot, vanhukset ja lapset ynnä enin osa irtonaista tavaraa oli korjattu pois talteen hamaan Äänisjärvelle ja Vienanmeren rannikolle asti. Ainoastaan nuoret miehet olivat jääneet kotiin viljaa leikkaamaan ja vastustamaan vihollista.
10. Pontus De la Gardien kuolema.
De la Gardien erinomaiset ja äkilliset voitot herättivät pian Ruotsin liittolaisen, Puolan kuninkaan, kateutta ja levottomuutta. Kiireesti solmi Batori venäläisten kanssa rauhan sovinnon, luopuen kaikista valloituksistansa sillä ehdolla, että he tunnustaisivat hänet Liivinmaan herraksi. Kaikki Venäjän voimat saattoivat siis nyt jälleen kääntyä yksistään Ruotsia vastaan, mutta sittenkin tsaari Iivana, joka oli tullut vanhaksi, pelästyi kuullessansa, että De la Gardie varustautui uutta sotaretkeä varten. Samaten Juhana kuningaskin puolestansa jo alkoi pitkäksyä tuota lakkaamatonta, jos kohta voitollistakin sotaa. Molempien valtojen lähettiläät tulivat siis v. 1583 kokoon. Rauhaa he tosin eivät silloin saaneet toimeen, sillä venäläiset vaativat kopeasti takaisin kaikki, mitä heiltä oli valloitettu, mutta aselepo saatiin kuitenkin kolmeksi vuodeksi päätetyksi.
Tämän määräajan loputtua lähettiläät tulivat jälleen kokoon samaan paikkaan. Ensimäisenä keskustelunaineena, niinkuin siihen aikaan aina, olivat jonninjoutavat riidat arvosta ja etusijasta. Kumpikin puolue olisi luullut itsensä halvennetuksi, jos sen olisi pitänyt mennä toisen luokse; sillä se muka olisi myöntänyt toisen olevan arvokkaamman. Viimeinpä kuitenkin keksittiin sukkela keino, joka tyydytti kumpaistenkin kunnianhimoa. Pöytä näet asetettiin tantereelle, molempien leirien keskivälille, ja teltta rakennettiin kummankin pöydänpään yli, toinen venäläisiä, toinen meidän miehiä varten. Sillä lailla he sitten saattoivat keskustella, kumpikin istuen oman katoksensa alla. Venäläiset rupesivat nyt uudestaan vaatimaan takaisin, mitä olivat menettäneet; meidän puolelta ei tahdottu myöntää mitään. Asiain näin ollessa rauhan sovintoa ei tälläkään kertaa saatu aikaan. Rauhanhieromisesta oli vain se etu, että aselepoa jatkettiin jälleen viidellä vuodella.
Ruotsi sai kuitenkin maksaa tämän edun sangen kalliilla hinnalla. Sillä sen paras sotapäällikkö, De la Gardie, sai tässä tilaisuudessa tapaturmaisesti surmansa. Keskustelujen loputtua näet Ruotsin asiamiehet astuivat lautalle, mennäksensä joen poikki. Kun oli jo melkein päästy yli, ammuttiin lautalta pari tykinlaukausta merkiksi herrojen palvelijoille, jotka vaunuineen, hevosineen odottivat toisella rannalla. Tärähdyksestä avautui muutamia suuria rakoja alukseen, joka oli jo vanha ja mädännyt. Pohja oli täynnä tavaroita, niin ettei veden vuotoa havaittukaan, ennenkuin hätä jo alkoi olla käsissä. Säikähdyksissään kaikki väki karkasi silloin toiselle laidalle, ja lautta mentyään kumoon upposi jokeen. Apua tosin heti joutui rannalta; mutta De la Gardieta ei kuitenkaan enää saatu pelastetuksi; hän oli äskettäin ollut sairaana, eikä senvuoksi jaksanut uida, vaan hukkui virtaan. Se tapahtui marrask. 5 p. 1585. Ruumis vietiin Rääveliin ja lepää siellä Nikolain kirkossa.
De la Gardien uskaliaat retket ja merkillinen sotaonni tekivät syvän vaikutuksen Suomen ja Viron kansaan. Niillä seuduilla, missä hän sotien kulki, kerrotaan vieläkin joka mökissä tarinoita hänestä, toinen toistansa kummallisempia. Kaikkia suuria ja ihmetystä herättäviä vanhanaikaisia jäännöksiä noilla rajamailla sanotaan kansan tarinoissa "Pontus herran" töiksi, vaikka na ovat oikeastaan toisten miesten tekemiä. "Pontuksenkaivannoksi" esim. hoetaan sitä Saimaan kanavan alkua, jonka Tuure Bjelke, niinkuin tässä ennen on kerrottu, paljoa aikaisemmin kaivatti. Ja "Pontuksensiltoja" muka ovat kaikki suuremmat porraspuut Itä-Suomen avarilla soilla. Sanalla sanoen, "Pontus herra" on kansan muistissa tullut melkein samallaiseksi kaikkivaltiaaksi, puolijumalalliseksi olennoksi, kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja muut Kalevalan urhot.
Siitä huolimatta tämä Suomen kansalle niin rakas sankari ei ollut kasvanut meidän maassamme, hän ei ollut edes ruotsalainenkaan. Hän oli syntynyt Ranskanmaalla, Languedocin maakunnan vuoristossa.
Vähäpä hänen äitinsä heilutellessaan kätkyttä arvasi, kuinka kuuluisaksi hänen poikansa kerran oli tuleva kaukaisilla Pohjanmailla; eipä hän silloin arvannut edes sitäkään, että hänestä tulisi sotasankari. Pontus näet oli nuorempi poika ja jäävä siis perinnöttä; siitä syystä vanhemmat aikoivat häntä luostariin, jotta hänellä siellä edes olisi varma toimeentulo. Mutta kirjan ääressä istujaksi ja luostarin nurkissa vetelehtijäksi Pontus oli liian vilkas. Pian vaihtoi hän helminauhansa puiset palloset lyijyluoteihin ja ristinsä miekankahvaan.
Aluksi hän palveli oman maansa lipun alla, ja kävi sotaa Italiassa sekä Skotlannissa. Viimemainitusta maasta hän sitten muutti Tanskan kuninkaan palvelukseen, ja viimein, jouduttuansa ruotsalaisten sotavangiksi, hän otti pestin Eerikki XIV:nneltä. Vielä kerran, pari vuotta myöhemmin, hän osoitti palkkasoturin vaihtelevaisuutta ja epäluotettavuutta sillä, että hän luopui Eerikistä ja meni kapinoivien herttuain puolelle. Mutta se kerta olikin viimeinen; siitä saakka hän käytti suurta taitoaan uuden kotimaansa ja uuden hallitsijansa palveluksessa. Juhana luottikin De la Gardie'hin enemmän kuin keneenkään muuhun herroistansa, ja osoitti hänelle paljon suosiota. Paitsi kaikellaisia korkeita virkoja antoi kuningas rakkaalle Pontukselleen v. 1571 vapaaherran arvon sekä komean Ekholman kartanon ja v. 1580 naitti hänelle oman aviottoman tyttärensä Sofia Gyllenhjelmin. Kuollessaan oli De la Gardie viidenseitsemättä vuoden vanha.
11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.
Avioliitossaan Katariina Jagellonican kanssa Juhana kuningas oli saanut pojan, nimeltä Sigismund. Tämä oli syntynyt synkässä vankihuoneessa, vaan sittenkään harvan lapsen kehdon ympärillä on ollut yhtä kirkkaita toivonsäteitä loistamassa. Hänen setänsä, Ruotsin kuningas Eerikki, oli lapseton; samoin myös hänen enonsa Sigismund Aukusti, Puolan hallitsija. Kummankin kruunun kantajaksi näytti siis nuori herttua olevan aiottu. Puolassa kruunu tosin ei ollut kuningassuvun perintötavarana; aatelisto joka kerta itse valitsi uuden kuninkaansa. Mutta syytä oli toivoa, että vaali ensi sijassa sattuisi tähän vanhan hallitsijasuvun vesaan. Juhana kuningas poikaansa kasvattaessaan ei laiminlyönytkään ainoatakaan asiaa, millä hän saattoi saada hänet puolalaisille mieluisammaksi. Lapsi sai Puolassa tavallisen ja tutun nimen Sigismund; häntä opetettiin selvästi puolankieltä puhumaan; vieläpä lisäksi hänet kasvatettiin katolinuskoon. — "Poikani on kasvatettava molempien valtakuntien hallitsijaksi," vastasi kuningas poikansa luterilaiselle opettajalle, joka viimeksimainitusta seikasta oli pahoillaan.
Tapani Batorin kuoltua tuli vihdoin tuo tilaisuus, jota Juhana aina oli ikävöinyt. Mahtava aatelispuolue käänsi heti silmänsä Sigismundiin. Kuninkaan leski, Anna, koetti kaikkia keinoja lisätäkseen sisarensapojalle puolustajia, ja Juhana kuningas sitä varten tuhlasi melkoisen rahasumman. Päätös olikin se, että Sigismund v. 1587 valittiin Puolan kuninkaaksi.
Suurella juhlallisuudella otettiin hänet vastaan kaikissa valtakuntansa suuremmissa kaupungeissa. Vilnassa muun muassa siellä olevan jesuiittaopiston oppilaat tervehtivät häntä useammankielisillä runoilla. Joukossa oli myös suomalainen runo, ensimäinen senkaltainen, joka lie painettu meidän kielellämme. Se alkaa sanoilla:
Terven mule (Terveenä mulle)
Sigismunde tule (Sä Sigismund, tule)
Niin caiki cansa Vilnas lule (luulee) j.n.e.
Marrask. 29 p. Sigismund ratsasti pääkaupunkiinsa Krakovaan. Joka ikkunasta riippui komeita kankaita, joista muutamat tikkauksillaan kuvasivat tapauksia Jagello-sukuisten kuningasten historiasta; joka kadulla oli kunniaportteja, joiden harjalla liehuvat liput olivat täynnä tervehdyssanoja, joka haaralta soi musiikki ja kaikui kansan riemuhuudot. Krakovassa myös vietettiin juhlallisesti uuden kuninkaan kruunaus.
Kauan aikaa ei Sigismund sentään saanut iloita uudesta arvostaan. Sillä pian hän sai kokea, että Puolan kuninkaalla oli ainoastaan tyhjä hallitsijan nimi ja arvo, vaan ei valtaa juuri yhtään. Vielä enemmän havaitsi Juhana kaikki toiveensa poikansa korotuksen johdosta turhiksi. Molempien kansojen välisestä lähemmästä yhteydestä ei näyttänyt johtuvan minkäänlaista etua. Puolalaiset eivät tahtoneet uudestaan ryhtyä sotaan Venäjää vastaan; yhtä vähän he myöskin tahtoivat luopua luullusta oikeudestaan Vironmaahan. Siitä suuttuneena ja poikansa seuraa ikävöiden Juhana pian alkoi kehoittaa häntä luopumaan kruunustaan ja palaamaan Ruotsiin. Ensi alussa kuninkaat pitivät päätöksensä salassa. He olivat vain saapuvinansa Rääveliin yhteistä neuvottelua varten. Heidän oikea aikomuksensa tuli täällä kuitenkin sangen pian tunnetuksi, ja se nostatti ankaraa vihaa puolalaisten, sekä pelästystä Ruotsin alamaisten parissa.
Sillä nämät, joita jo venäläissota yksistään kovasti rasitti, pelkäsivät saavansa vielä puolalaisetkin vihollisiksensa. Valtaneuvokset, sotapäälliköt ja Narvan porvaristokin lähettivät kuninkaille hartaat anomuskirjeet, joissa he pyysivät heitä luopumaan niin turmiollisesta päätöksestä. Viimeinpä Räävelissä oleva sotaväki marssi päällikköineen kuningasten majatalon eteen, laski siellä lippunsa ja aseensa maahan ja vannoi pyhällä valalla, etteivät he kohottaisi niitä enää Ruotsin suojelukseksi, jos näin turhan tähden syttyisi ankara sota. Tämä kapina vihdoinkin vaikutti sen, mitä eivät neuvot eivätkä rukoukset olleet saaneet aikaan. Syysk. 30 p. 1589 Sigismund tempasi itsensä irti isänsä sylistä ja läksi takaisin valtakuntaansa.
12. Kaarle Horn Narvassa.
Venäläiset eivät voineet millään tavalla unohtaa, että heidän valloittamansa linnat Virossa, vieläpä lisäksi osa Inkeriä, kappale "vanhaa pyhää Venäjänmaata", oli joutunut Ruotsin kuninkaan omaksi. Heidän nykyinen nuori tsaarinsa Feodor (vuodesta 1584) halusi kiihkeästi lähteä omaansa takaisin perimään. Nytpä hän, luottaen siihen tyytymättömyyteen ja kyllästymiseen sodan johdosta, jota Ruotsin sotaväki Räävelissä oli osoittanut, luuli yritykselle soveliaan hetken tulleen. Hän ei siis suostunut enää aselevon pitkittämiseen, vaan läksi kun läksikin alussa vuotta 1590 sotaan 100,000 miehen suuruisen armeijan kanssa. Yksi hänen joukoistansa poikkesi Suomeen ja hävitteli, ryösteli Turun tienoille asti; toinen toimitti samanlaisia tuhotöitä pitkin ja poikin Vironmaata; kolmannella Feodor itse ryntäsi läntiseen Inkeriin. Pieni Jaamanlinna joutui heti ensi rynnäköllä hänen valtaansa. Sen jälkeen oli nyt Narvan kaupunginkin vuoro tuleva.
Täällä eivät varustushankkeet olleet vähääkään vaaran suuruuden mukaiset. Puute oli väestä, sillä enimmän osan oli Viron ylimaaherra Kustaa Banér vienyt kanssansa; puute oli myös muonasta ja ampumavaroista. Mutta Narvan linnassa oli urhokas komentaja, vanha tuttavamme Kaarle Horn, jonka tapana ei ollut hät'hätää antautua. Kaksi viikkoa venäläiset ampuivat ankarasti tykeillään, niin että muuriin tuli kaksi aukkoa, jotka kumpainenkin olivat kolmattakymmentä syltä avarat. Silloin piirittäjät viimein varustausivat rynnäkölle helmik. 19 p. Linnankaivannot täytettiin heinäkuormilla ja lumisäkeillä. Niiden ylitse venäläiset ryntäsivät muurien juurelle ja alkoivat kapuella ylös, mitkä tikapuiden, mitkä koukkupäisten riukujen avulla. Ryntääjien etupäässä oli muutamia satoja mordvalaisia ja tsheremissejä. Mutta Kaarle Horn ja hänen suomalaisensa ottivat nämät orpanansa ja samoin muutkin kuokkavieraat kovinkin lämpimillä terveisillä vastaan. Joukko joukon perästä, sitä myöten kuin ne lähenivät, viskattiin muurilta alas, ja verta virtaili tulvanaan kaivantoja myöten. Nelituntisen vimmatun yrityksen perästä ryntääjien tähteet vihdoin uupuneina vetäytyivät takaisin leiriinsä.
Näin olivat siis meidän urhoolliset miehemme tällä kertaa tehneet tyhjäksi vihollisen yrityksen. Mutta kun Horn, tappelun lakattua, kutsui väkensä kokoon ja piti tarkastusta, niin eipä ollutkaan enää enempää kuin noin 400 aseisiin kykenevää miestä jäljellä. Mahdotonta, sen jokainen näki, olisi ollut niin vähällä miesvoimalla vastustaa toista päällekarkausta. Narvan saksalaiset porvarit, jotka pelkäsivät tulevansa kaikki surmatuiksi, jos vihollinen väkirynnäköllä valloittaisi kaupungin, rukoilivat Hornia sopimaan venäläisten kanssa. Ja sotamiehetkin epätoivoissaan alkoivat tulla vastahakoisiksi, eivätkä menneet, niinkuin käsky oli, muurin aukkoja korjaamaan. "Lempo", sanoivat he, "menköön venäläisten luotien surmattavaksi, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua!" Pakko oli siis Hornin ruveta ehdoitteluihin tsaarin kanssa. Narvasta ei hän kuitenkaan sanonut luopuvansa millään ehdolla, niinkauan kuin hänessä hengen kipinää kyti; mutta Kaprion ja Joanan linnat, joissa hänen veljensä Yrjö ja Arvi olivat isäntinä, hän lupasi antaa sillä ehdolla, että tsaari veisi pois piiritysjoukkonsa Narvan edustalta ja suostuisi aselepoon. Tämän sovinnon mukaan venäläiset sitten seuraavana päivänä suurella riemulla ja juhlallisuudella marssivat takaisinsaamaansa Joanan linnaan. Tsaari Feodor itse, kultakankaisiin puettuna, ajoi komeassa korjareessä, jota eivät hevoset, vaan hänen sotamiehensä vetivät.
Ruotsin kuninkaalla olisi oikeastaan ollut täysi syy kiittää Kaarle Hornia siitä, että tämä, jos kohta uhraamalla halvemmat linnat, oli säilyttänyt hänelle tärkeän Narvan kaupungin. Mutta Juhana, jolle hänen äsken ottamansa arvonimi "Inkerinmaan sekä Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas" oli kovin rakas, vimmastui aivan silmittömäksi. Hän tuotti Hornin vangittuna eteensä ja tuomitutti hänet maanpetturina kuolemaan. Turhaan rukoilivat Hornin sukulaiset armoa, turhaan Juhanan oma puolisokin, Gunilla Bjelke, ynnä hänen poikansa Sigismund ja veljensä Kaarle herttua. Vasta sinä päivänä, joksi mestaus oli määrätty, myöntyi kuningas viimein niihin rukouksiin, jotka hänen pieni poikansa, lapsen tavoin leperrellen, toi hänen eteensä.
13. Kankaisten Hornit.
Kaikista Suomen aatelismiehistä Juhana kuninkaan aikana olivat Kankaisten Hornit, isä ja poika, hankkineet itselleen loistavimman maineen. Molemmat, niinkuin näissä kertomuksissakin monta monituista kertaa on nähty, olivat he urhokkaita sotureita, taitavia johtajia ja viisaita neuvonantajia. Henrik Hornin nimen kirkkautta on kuitenkin hänen julma sotatapansa himmentänyt. Armottomat olivat ylimalkaan sen ajan soturit, ja valitettavasti näkyy Henrik Hornkin olleen muiden kaltainen. Eräästä hänen retkestänsä Inkeriin on se kauhea kertomus säilynyt, ettei hän säästänyt edes vaimoja ja lapsiakaan, yhtä vähän kuin pappeja, munkkeja tai muita rauhallisia vanhuksia. Juhana kuninkaan kunniaksi olkoon tässä lisätty, että hän ankarasti moitti ja kielsi näitä pedontöitä. "Suuresti minä pelkään", lopetti hän kirjeensä Hornille, "että Herran vihan vitsa on kostava koko kansallemme teidän tekemänne julmuudet."
Aivan puhdas ja loistava on sitä vastoin Kaarle Hornin maine. Hän oli epäilemättä saanut sivistyneemmän kasvatuksen kuin hänen isänsä, ja häntä kehutaan yhtä oppineeksi herraksi kuin taitavaksi soturiksi. Tämä oppi ja sivistys näkyy tehneen hänen luonteensa todellakin ritarilliseksi. Erittäinkin jalo oli hänen käytöksensä edellämainitussa oikeudenkäynnissä Joanan ja Kaprion heittämisestä vihollisen valtaan. Suoraan hän tunnusti itsensä syylliseksi siinä suhteessa, ettei hän ollut varustanut Narvaan suurempaa sotamiesjoukkoa. Mutta, lisäsi sankari jalosti, "olinhan minä monta kertaa ennenkin lyönyt venäläiset aivan vähällä miesvoimalla. En luullut heidän nytkään olevan vaarallisempia kuin v. 1577 Räävelin edustalla." Puolustuspuheensa hän viimein lopetti näillä sanoilla: "Minä olen syyllinen monessa suhteessa, josta pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta ei koskaan minua saada kerjäämään armoa ikäänkuin olisin maanpetturi. Mielemmin tahdon kuolla kuin saada semmoisen maineen ja jättää sen perinnöksi vaimolleni ja lapsilleni."
Syynä kuninkaan ankaruuteen tässä asiassa ei muuten ollut vain se, että hän olisi suuttunut hänelle rakkaan Inkerinmaansa kadottamisen johdosta, vaan siihen vaikutti myös vanha viha Horn-sukua kohtaan. Juhana kuningas ei ikänä unohtanut sitä, että Henrik Horn oli hänestä luopunut. Hornia hän epäili ja syytti sen huhun levittäjäksi, että hän muka silloin olisi aikonut luovuttaa Suomenmaan Tanskan ylivallan alle. Kohta kuninkaaksi tultuansa hän antoi käskyn Hornin vangitsemisesta, vaikka määräys helpoitettiinkin sellaiseksi rangaistukseksi, että Hornin piti eroitettuna viroistaan asua maakartanoillaan Suomessa. Pian täytyi tosin asettaa Horn jälleen entisiin virkoihinsa, kun ei ilman häntä tultu toimeen; mutta viha kyti kuitenkin salaisesti kuninkaan sydämessä ja puhkesi vähimmänkin syyn tarjoutuessa jälleen ilmi. Me olemme nähneet esim., kuinka Horn v. 1579 menetti sotapäällikkyytensä Virossa sentähden, että hän toisen miehen syyn tähden ei ollut saanut Narvaa valloitetuksi. Ja Kaarle Hornin kohtalosta näemme, että Juhanan viha ulottui vielä toiseenkin miespolveen.
Henrik Horn oli tähän aikaan jo varsin vanha mies. Hän oli syntynyt v. 1513 ja eli vuoteen 1595, niin että vielä, niinkuin vasta tulee kerrottavaksi, hän sai nähdä Vironmaassa, jota hän niin urhollisesti oli puolustanut, Ruotsin vallan vahvistettuna vakavalla rauhansovinnolla.
Hänen kolmesta pojastansa oli Kaarle vanhin ja mainioin. Minä vuonna hän syntyi, siitä ei ole tietoa; mutta luultavasti se tapahtui noin 1550-vuoden paikoilla, koska hän Räävelin ensimäisen piirityksen aikana v. 1570 teki ensi kokeensa sotatantereella, ja sanotaan hänen silloin olleen varsin nuoren. Seuraavissa kertomuksissa tulee vielä hänen nimensä mainittavaksi; mutta olkoon kuitenkin jo tässä sanottu, että hän kuoli v. 1601 Burtnikin linnaan Liivinmaalla ollessaan sotaretkellä puolalaisia vastaan silloisen Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n seurassa. Neljä poikaa, joista kaksi, Evert ja Kustaa, tuli vielä häntä itseäänkin kuuluisammiksi, hän jätti perinnöksi isänmaalleen.
14. Sotametelit Pohjan perillä.
Sodan päätantereena, niinkuin edellisistä kertomuksista näkyy, olivat olleet Suomenlahden ja Laatokan rantamaat. Mutta eivätpä olleet sentään kaukaiset Pohjan perätkään saaneet nauttia rauhan siunausta. Myös Pohjanmaan synkissä saloissa, vieläpä Lapinkin tuimilla tuntureilla kuului yhä sotamelskettä. Näiden seutujen harvalukuiset asukkaat vuodattivat rajanaapuriensa verta yhtä rajusti kuin heidän eteläisemmät kansalaisensa ja hävittivät toinen toisensa maat vielä autiommiksi kuin mitä ne jo ennestään olivat.
Varsinkin nyt sodan loppupuolella kiihtyivät rajametelit Pohjanmaalla. Eräs venäläinen rosvojoukko oli jo ennen aselevon loppua käynyt Oulunjärven tienoilla. Sitä kostamaan läksi keväällä 1589 parvi "vahvoja suomalaisia" Iin pitäjästä. Päällikökseen he olivat valinneet väkevän ja uljaan talonpojan, nimeltä Juho Vesanen. He kulkivat veneillä jokia ja järviä pitkin ja pääsivät viimein Kouta-jokea myöten alas Vienanmereen. Pietarinpäivän aattona he lähestyivät pientä Kantalahden kaupunkia. Siellä oli paraikaa suuri ilo, niinkuin kreikanuskolaisilla Pietarin juhlana ainakin. Kaupungissa asuvat venäläiset ja karjalaiset olivat kaikki kadulla tanssimassa, leikkiä lyömässä ja olutta juomassa. Kaiken yötä riemasteltuansa he viimein aamusella menivät levolle, uupuneina valvomisesta sekä juomisesta. Silloinpa Vesanen ja hänen miehensä, jotka tähän asti olivat väijyneet piilopaikassa, ryntäsivät esiin. Hirveä verisauna nyt alkoi ja onneton kaupunki suitsui pian kekäleinä. Samalla lailla iiläiset hävittivät myös kaikki kylät Kantalahden ympäristöllä ynnä myös useampia Kemin kaupungin piirikunnassa. Venäjänpuolista Kemijokea myöten voittajat viimein palasivat kotiin suurine saaliineen. Mutta siellä heitä kohtasi surkea näkö! Heidän kirkkonsa oli tuhkana, kappalainen makasi sen vieressä kallo kirkon avaimella halkaistuna, heidän talonsa olivat poltettuina, kotiin jääneet vaimot ja lapset tapettuina tai kirkkoherran kanssa Venäjälle vietyinä. Samalla aikaa kuin iiläiset hävittelivät Vienanmeren rantoja, olivat näet venäläiset käyneet vieraina heidän turvattomissa kodeissaan ja velan tasoittaneet. Eikä heidän kostonsa siihen tyytynytkään, vaan seuraavan vuoden alussa tuli vielä suurempi venäläisparvi, joukossa myös oikeata sotaväkeä, joka poltti Limingan kirkon ja hävitti koko sen pitäjän. Kun Ruotsista saapui nostoväkeä ja sotamiehiä avuksi, olivat venäläiset jo poissa. Eivätkä muuten pohjalaiset tahtoneetkaan sotajoukkoa turvakseen arvellen, että se oli liian kallis elättää. He tarjoutuivat varustamaan ja pitämään kaksi lippukuntaa (1,000 miestä) jalkaväkeä omista pojistaan, ja lupasivat hädän tullessa miehissä nousta aseisiin, kunhan vain pääsisivät sotaväkeä elättämästä. Tähän heidän pyyntöönsä he saivatkin v. 1590 kuninkaan suostumuksen.
Sota-innossaan Pohjanmaan talonpojat eivät nyt malttaneetkaan odottaa päällekarkausta; syystalvella 1590 he läksivät taas itse vihollisen kotiin. Tällä kertaa heidän retkensä kävi Lapin tunturien poikki aina Jäämeren rannoille asti. Siihen olivat venäläiset Kustaa Vaasan aikoina asettaneet muutamia uutisasutuksia. Kuola- ja Tulomajoen yhteiseen laskupaikkaan oli rakennettu pieni kaupunki, nimeltä Kuola, ja vielä toista peninkulmaa luoteisempana seisoi Petsingin luostari, jonka asukkaat koettivat levittää kristinuskoa pakanallisille lappalaisille. Tämän luostarin valloitti Vesasen joukko kaikkein ensiksi. Joulupäivänä he karkasivat sisään, tappoivat abbotin ynnä viisikymmentä munkkia sekä viisiseitsemättä palvelijaa, ja hävittivät koko luostarin perinjuurin. Kaksi päivää myöhemmin he seisoivat Kuolan kaupungin edustalla, aikoen hävittää senkin samalla lailla. Mutta tämä yritys ei onnistunutkaan mieltä myöten. Venäläiset näet torjuivat piirittäjät urhoollisesti takaisin ja ajoivat heitä vielä pitkän matkaa jäljestä. Suuri joukko meidän miehiä kaatui sekä rynnätessään että sitten pakomatkalla. Itse Vesanenkin Torniossa sai surmansa pyssyn luodista, jonka eräs Ahma niminen vanki ampui häneen. Vieläkin tietää kansa noilla mailla kertoa tästä uljaasta päälliköstään, ja olipa hänen maineensa ulommaksikin levinnyt. Juhana kuningas oli kutsunut hänet ensimäisen retken jälkeen luoksensa ja antanut hänelle lahjoja. Leskikin sai nyt veronvapauden ynnä kaikellaista apua palkinnoksi miesvainajan urhotöistä.
Pohjalais-talonpoikien uskaliaat retket saattoivat venäläiset siihen pelkoon, että kenties Vienanmeren länsiranta ja koko Lapin saarento voisi joutua Ruotsin kruunun alle. Sentähden lähetettiin nyt suuret joukot strelitsejä ja kasakoita, monta tuhatta miestä, Pohjan perille. Samaten täytyi siis Ruotsinkin puolelta taas tuoda säännöllistä sotaväkeä talonpoikien avuksi. Kummin puolin ei kuitenkaan saatu muuta kuin hävitystä aikaan. Venäläiset tulivat v. 1591 Liminkaan ja polttivat äsken uudestaan rakennetun kirkon. Ihmiset olivat turvautuneet pieneen linnoitukseen, joka seisoi nykyisen Limingan kirkon sijalla, ja pitivät siellä ensi alussa erään Nykyri nimisen talonpojan johdolla onnellisesti puoliansa, ampuen puisella kanuunalla, joka oli nahkahihnoilla vahvistettu. Mutta hädissään he viimein sattuivat panemaan luodin alle ja ruudit päälle, jotta tykki ei lauennut, ja silloin vihollinen pääsi rynnäköllä sisään. Samana vuonna suomalaiset sitten vuorossaan kävivät Vienanmeren rannalla erästä Iso Suma nimistä linnoitusta hätyyttämässä. Mutta sitä he eivät saaneet valloitetuksi, vaan heidän täytyi tyytyä ympäristön ryöstämiseen.
15. Juhana kuninkaan liturgia.
Katariina Jagellonica, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi puolisoansa. Lukija epäilemättä muistaa, kuinka jalosti hän kieltäytyi kaikista eduista, joita hänelle tarjottiin sillä ehdolla, että hän luopuisi Juhanasta. Siitä voimme päättää, kuinka kipeästi hänen sydäntään kalvoi se ajatus, että he toisessa elämässä kuitenkin tulisivat eroitetuiksi. Olihan Juhana muka vääräuskolainen, jolle — niin Katariinalle oli lapsuudesta saakka opetettu — ei voinut tulla muu kuin iankaikkinen kadotus osaksi. Hartaasti ja lakkaamatta hän siis koki taivuttaa puolisoansa autuuttavaan katolisuskoon. Pitkät, ikävät päivät vankeudessa olivat näille käännytystoimille sangen soveliaat, ja lopputulos olikin se, että Juhana jälleen vapaaksi päästyään oli mieleltään puoleksi katolinen.
Hän ei kuitenkaan ollut taipuvainen muuttumaan täydellisesti katolilaiseksi. Juhana oli, niinkuin tiedämme, varsin turhamielinen kunnianhimossaan ja sangen oppinut herra. Johtuipa hänelle siis se tuuma päähän, että hän voisi yhdistää erilleen hajonneet kristilliset kirkkokunnat ja saada itselleen iäti unohtumattoman, loistavan nimen. Sitä varten piti muka keskivälinen kirkonmuoto keksittämän, johon kaikki lahkot vähäisen myöntyen saattaisivat yhdistyä. Protestanttinen uskontunnustus ja katoliset kirkonmenot yhdistyneinä sopivat Juhanan mielestä uuden yhteisen kirkkokunnan perustukseksi. Tähän tuumaan Katariinan katolinen hovisaarnaaja Herbst häntä myös hartaasti kehoitti siinä toivossa, että asiaa sittemmin sopisi ajaa vielä edemmäksi.
Vanhan arkkipiispan Lauri Pietarinpojan kuoltua, jonka ankaraa luterilaisuutta kuningas vielä oli pelännyt, alettiin tuota hanketta heti panna toimeen. Uusi arkkipiispa ei saanut kuninkaallista vahvistusta vaaliinsa muulla ehdolla, kuin että hän lupasi ottaa jälleen useat hyljätyt kirkonmenot käytäntöön, ja hänen vihkimyksensä toimitettiin sitten aivan paavilaistavan mukaan. Muut piispat siunasivat arkkipiispaa kätten päällepanemisella, jonka jälkeen ristinmerkki voideltiin öljyllä hänen otsaansa ja sormeen pantiin sormus, käteen koukkusauva, päähän korkea hiippa. Öljyvoitelemista toimittamaan pakoitettiin tässä tilaisuudessa meidän piispamme Juusten, joka juuri tätä paavilaistemppua oli aina pahemmin kuin mitään muuta kammonnut ja koettanut hävittää. Omantunnonvaiva tämän myöntymyksensä johdosta ja pelko, että puhdistettu oppi voisi hävitä kotimaasta, kalvoivat pian vanhuksen elinsuonen poikki. Heti vihkimyksen jälkeen hän läksi pois Turkuun ja kuoli seuraavana vuonna 1576.
Muut piispat papistoinensa sitä vastoin muuttivat arkkipiispan vihkiäisten jälkeen kokouksensa Upsalasta Tukholmaan. Kuningas oli heidät sinne käskenyt keskustelemaan uudesta kirkkomenojen ehdoituksesta. Tämä ehdoitus, jonka Herbst parin salakatolisen papin avulla oli pannut kokoon, sisälsi tietysti paljon katolisuutta. Siitä syystä papit alussa hangoittelivat vastaan; sillä ehdolla he kuitenkin viimein suostuivat, että kirjan loppuun lisättäisiin heidän tekemänsä luterinmieliset selitykset. Sen lupasi kuningas; vaan kun uusi Liturgia eli Punainen kirja seuraavana vuonna 1577 ilmestyi painosta, ei siinä sittenkään ollut muuta lisäystä kuin papiston suostumus; selitykset olivat kuninkaan käskystä pois jätetyt.
Tästä lähtien Juhana rupesi yhä julkisemmin suosimaan katolisuutta. Lutherin katkismuksen käyttäminen kiellettiin; sen sijaan pantiin paavilainen uskonoppi koululasten käsiin. Virsikirjasta poimittiin pois kaikki moitteet paavia vastaan, jopa pian lisättiin siihen hänen puolestaan veisattavia rukouksia. Luterilaisiin yliopistoihin ulkomaille ei päästetty enää ketään; sitä vastoin suotiin kruununvaroista apurahoja niille, jotka menivät johonkuhun ulkomaiseen jesuiitta-kouluun. Uudet, kalliit arkut tehtiin useitten pyhimysten luille. Maatiloja annettiin jälleen elatukseksi vielä säilyneille luostareille, joihin tällä tavoin alkoi uudelleen karttua asukkaita. Meillä Suomessa oli kuninkaan puoliso jo v. 1575 kehoittanut Naantalin abbedissaa jälleen ottamaan vastaan neitosia yhteyteensä ja kasvattamaan heitä katolinuskoon sekä pyhän Birgitan sääntöjen tottelemiseen. Ja seuraavana vuonna kuningas kruunun kustannuksella korjautti luostarin rakennuksia, jotka jo olivat pahasti rappiolla. Tällä uudistusyrityksellä ei kuitenkaan ollut menestystä; nunniksi pyrkijöitä ei enää Naantaliin tahtonut tulla. Viimeisen abbedissan, Birgitta Kurjen, kuollessa ei ollut enää kuin kolme sisarusta jäljellä, ja 1590 vuoden paikoilla kuoli heistä viimeinenkin. Muita Suomen luostareita ei oltu yritettykään uusia.
Ei aikaakaan, niin Juhana, aivan Herbstin toivon mukaan, rupesi ehdoitteluihin itse paavin kanssa, luvaten julkisesti palautua vanhan emäkirkon syliin ja palauttaa siihen myös kaiken kansan. Puolestaan hän vain ensi aluksi vaati muutamia myönnytyksiä, muun muassa sen, että Ruotsin papit saisivat naida, että saarna pidettäisiin kansan kielellä, että ryöstettyä kirkon omaisuutta ei vaadittaisi takaisin aatelistolta y.m. Jos Roomassa näihin ehtoihin olisi suostuttu, olisi kenties katolinusko vähitellen taas Ruotsin valtakunnassa päässyt valtaan. Mutta onneksemme paavi tavallisella sokealla itsepintaisuudella hylkäsi kaikki semmoiset pyynnöt. Siitä laimeni pian Juhanan hartaus katolinuskoon, ja se kylmeni peräti, kun hän Katariinan kuoltua v. 1586 nai luterilaisen aatelisneiden Bjelke-suvusta. Nytpä meidän kuninkaalliselle jumaluusoppineelle pälkähti toinen tuuma päähän. Hän rupesi harrastamaan Ruotsin seurakunnan yhdistämistä Kreikan kirkkoon. Hänen käskystään Turun piispa Eerikki Eerikinpoika käänsi liturgian kreikaksi. Se oli Konstantinopoliin lähetettävä ja sen perustuksella soviteltava kreikanuskoisen patriarkan kanssa. Mutta siitäkin hankkeesta Juhana pian luopui ja palasi nyt jälleen omaan liturgiaansa.
Nämät vaihtelevat käskyt ja säädännöt uskonasioissa synnyttivät tietysti suurta levottomuutta kansassa, varsinkin papistossa. Juhana vaati näet näiltä ehdotonta tottelevaisuutta; se pappi, joka rupesi vastaan hangoittelemaan, menetti heti virkansa ja muutenkin joutui vainon alaiseksi. Harvat sentähden uskalsivatkaan näyttää vastahakoisuuttansa, jos he sellaista tunsivat. Suomessa oli Juhana, isänsä esimerkkiä noudattaen, antanut Turun hiipan seisoa jouten sillä aikaa kuin hän pani muutoksiansa toimeen. Samoin myös Härkäpään kuoltua v. 1580 ei asetettu uutta piispaa Viipuriin. Vasta v. 1583 määräsi Juhana jälleen piispan Turkuun; se oli jo mainittu Eerikki Eerikinpoika, Sorolan herra, joka samassa myös sai Viipurinkin hiippakunnan hoidettavakseen. Hän oli sangen suopea, myöntyväinen mies, joka piti uskonnon menoja syrjäseikkana ja mukaantui kuninkaan tahtoon. Hän asetti kirkonmenot jälleen entiselleen; eikä ole tietoa monesta muustakaan Suomen papista, joka olisi pitänyt uskoansa kalliimpana kuin leipäänsä.
16. Juhanan kuolema.
Väsyneenä omiin aikaansaamiinsa häiriöihin Juhana vihdoin vaipui kuolemaan marrask. 17 p. 1592, melkein viidenkuudetta vuoden iällä, Hänen viimeisiä sanojansa kerrotaan olleen sen käskyn, että "liturgia oli poistettava, koska se on tuottanut niin paljon levottomuutta ja pahennusta".
Näin loppui tämä kuningas, jonka velttous ja turhamainen kunnianhimo oli tyhjäksi tehnyt hänen muut hyvät avunsa ja saattanut valtakunnan sangen surkeaan tilaan. Turhamaisuus oli, niinkuin äsken on kerrottu, kovasti järkyttänyt sitä uutta puhdistettua kirkkoa, jonka hänen isänsä Ruotsin ja Suomen kansojen onneksi oli perustanut. Sama turhamaisuus oli myös hävittänyt Kustaa Vaasan ajalla vaurastuneen toimeliaisuuden ja varallisuuden viimeisetkin tähteet. Onhan totta, että venäläissota, joka tämän hävityksen oli saanut aikaan, ei ollut Juhanan alottama. Mutta hänen syytään oli kuitenkin, ettei se vielä ollut lakannut. Sillä De la Gardien suurten voittojen jälkeen olisi saatu aikaan kunniallinen ja edullinen rauha, jos vaan Juhana olisi tahtonut luopua tuosta joutavasta "Inkerinmaan ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinaan" nimestä, johon kuuluvia maakuntia hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa varjella.
Enemmän kuin mikään muu Ruotsin valtakunnan osa, Virosta puhumatta, oli Suomi saanut kokea tämän sodan rasitusta. Sotaverot ja sotamiehenotot olivat olleet meillä yhtä raskaat kuin Ruotsissakin. Mutta paitsi sitä oli Suomen kansan täytynyt elättää koko se suuri armeija, joka sen rajoilla majaili, ja päälliseksi kärsiä vihollisen julmia hävityksiä.
Suuresti olisi siis ollut tarpeellista, että kuningas itse olisi joskus käynyt meidän maan oloja katsomassa ja auttamassa. Mutta sitä ei Juhana tehnyt yhtään ainoaa kertaa. Syynä siihen oli kuitenkin pikemmin velttous kuin kylmäkiskoisuus. Loppuun asti hän näkyy erityisesti suosineen Suomea, hänen nuoruutensa unelmien luvattua maata. Useissa tilaisuuksissa ja monella tavalla hän tätä suosiotansa osoitti. V. 1570 esim., kun venäläiset täällä hirmuisesti ryöstelivät, kuningas kehoitti julistuskirjeellä avuntuontiin, koska "Suomi on niin tärkeä Ruotsille, sen maisemat niin hyötyisät ja sen asukkaat niin uskolliset."
Osan Juhanan suosiosta sai myös osakseen meidän kielemme, joka vähää ennen, niinkuin kerrottu, oli astunut ensimäiset askeleensa sivistyksen tiellä. Hänen käskystään Jaakko Suomalainen sepitti suomenkielisen virsikirjan ynnä muita hyödyllisiä kirjoja, ja sai runsaita tuloja palkinnoksi. Kerrotaanpa Juhana herttuan pitäneen meidän kieltämme niin suuressa arvossa, että kerran, kun hänellä oli asiaa Ranskan kuninkaalle, kirjoitti kirjeensä suomeksi. "Suomen herttua minä olen", oli hän silloin sanonut, "sentähden minun ei sovi kirjoittaa toisella kielellä." Siitä voi arvata, kuinka mahdollista olisi ollut hänen kuninkaana ollessaan saada suomi myös viralliseksi kieleksi, samoin kuin kirkolliseksi, jolleivät vain meidän suomalaiset, niinkuin valitettavasti monasti muulloinkin, olisi olleet liian kykenemättömiä etuansa valvomaan.