I.
— Saanko mennä, äiti, vähän soutelemaan, kysyi seitsentoista vuotias
Sanni äidiltään.
— Joko sait isän takin repiämän korjatuksi?
— Se on aivan korjattu. Nyt on niin sievä ilma eikä minulla ole juuri erityistä työtä tässä. Saatanhan ottaa virkkauksen mukaan.
— Kenen kanssa menet? Ethän vain Timosen Annin?
— Miksi ei Timosen Annin?
— Hänenkö kanssa aivot mennä? Et pääse sitte.
— Ajattelin mennä Isolan Elnan kanssa. Mutta miksi en saisi mennä Timosen Annin kanssa? Onhan hän minun lapsuuteni tuttava. Ainahan olemme olleet yksissä.
Ja aivan kummastuneena seisoi Sanni äitinsä edessä, — nojaten toisella kädellään ompelukoneen pöytään.
— Hänestä puhutaan pahaa. Sinä et saa enää tästä lähtein seurustella hänen kanssaan.
Yhä uteliaammaksi tuli Sanni, vaikka tuntui ilkeältä kuulla tuollaista.
— Mitä pahaa Anni on tehnyt? Onhan hän kyllä vallaton, mutta sellaisiahan olemme toisetkin. Minusta on Anni ollut aina rakastettavimpia tyttöjä. Ja hänellä on paljon paremmat lahjat kuin meillä muilla. Koulussaki ennen aina opettaja kiitti häntä.
— Lahjat eivät korvaa hyvää käytöstä. Nuoren tytön ei sovi olla sellaisen, ei millään muotoa. Korkeammalla korolla huudahti äiti viime sanat.
— Millainen?
— Hän ei ole siveä.
— Siveä? Mitä? Kuka on juorunnut —?
— Luuletko minun juoruja uskovan?
— No mutta mitä puhutte? Anniko ei olisi siveä!
— Niin. Minä olen itse nähnyt ja sitä ennen jo kuullut.
Eilen illalla, kun tulin myöhäsemmällä seuroista, näin minä muutaman tutun miehenpuolen hänen akkunansa alla, ja hän kopautti vielä akkunanruutuunkin, mutta kun näki minun tulevan, niin lähti kiiruusti kävelemään laiturille päin.
— No mitä tuosta sitte päätätte? Eihän tuossa ollut Anni missään pahuuden teossa. Ehkä oli mies juovuksissa ja lähti sitte pelosta pois kävelemään.
— Kyllä minä huomaan, kuka on juovuksissa, kuka ei. Ja sitäpaitsi minä tunnustelinkin häntä.
— Ja kenen hänen luulitte olevan?
— Kapteeni Sulinin.
— No nyt arvan. Annihan on juuri ollut neulomassa kapteni Sulinilla, ja ehkä oli kapteenilla jotain asiaa tai, kun kuuluu olevan oikein leikkisä, leikillään säikäytti Annia.
— Niin luulet, lapsi kulta. Mutta eikö Anni ole koskaan osottaunut tuollaiseksi, eikö hän ole puhunut koskaan mitään kapteeni Sulinista?
— On. Kerran jutteli paljonkin. Sanoi hänellä olevan hauskan luonteen. Sanoi sitte vielä, että hänen rouvansa on hyvin mutasukkainen ja kuuluu kaikkia nuoria naisia epäilevän.
— Ja tuota puhui sulle! Eikö sen enempää —?
— Ei. Ja me vielä yhdessä nauroimme tuolle rouvalle, kun hän on niin hassumainen.
— No miten nyt lieneekään. Mutta kaiken mokomin sinä et saa seurustella hänen kanssansa.
— Vaan Anni on viaton. Sen minä takaan.
— Vaikka olisikin. Mutta kun hänestä puhutaan tuollaista, niin sinä et saa hänen kanssaan seurustella.
— Mutta, äiti, te teette väärin Annille!
— Sinä et näy oikein ymmärtävän. Naisen kunnia on veitsen terällä.
— Minä en usko Annista semmoista. Hän on vallaton, ehkä joskus liiaksikin, mutta epäsiveä hän ei ole koskaan.
— Sokeassa ystävyydessä luotat sinä häneen. Kuuntele niitä, jotka ovat enemmän nähneet ja kokeneet! Vai tahdotko, että sinustakin ruvetaan puhumaan sellaista?
— Miten he voivat minusta puhua sellaista, jos seurustelen Annin kansa?
— Miten he voivat! herranen aika! Oletko sinä aivan typerä! En minä sinulle muuta voi tehdä kuin jyrkästi kieltää sinua seurustelemasta hänen kansaan! Sinä et saa seurustella, minä sanon vielä kerran.
— Äiti! Te teette väärin Annille ja minulle!
Mutta äiti ei enää kuullut Sannia, vaan lähti pois huoneesta suuttuneena.
Sanni pyrskähti itkuun. Tuossa hän istui ompelukoneen vieressä ja itki puoliääneen. Mutta äiti ei palannut, vaan kuulusti olevan sisähuoneessa taloushommissa.
— Miten ne voivat tuollaista puhua!
Sanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän ulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.
Oikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan Annin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään — Sanni kävi kuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, — että hän on itkenyt. Anni kysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei suinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun, että noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta portaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta sivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:
— Onko Sanni kotona?
— Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.
Mitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää sivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin ankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä avata.
Sydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin äkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni meni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista, niin paljon sanomista.
Nyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo, jotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun on niin vallaton.
Sanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.
Hän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille.
Äiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.
Sanni otti paperilipun ja kirjoitti:
— Olen, rakas Anni, niin murhellinen maailman pahuuden tähden. Oi miten syyttömästi se voi soimata. Olemme lapsuuden ystävät, koulutoverit, rippikouluserkut; aina olemme olleet yhdessä. Mutta nyt uhataan meitä eroittaa. Ja aivan syyttä. Äiti on kuullut joutavia juoruja sinusta ja kapteeni Sulinista. Paha maailma on ne pannut alkuun, ja äitikin on niin herkkä uskomaan. Sentähden kirjoitan sinulle tämän lapun, kun en itse uskalla tulla. Äiti kieltää minua sinun kanssasi seurustelemasta. Mutta älä luule, että minä sinua unhotan, että minä uskon noita juoruja! Jospa voisimme tavata salaa toisiamme! Mutta se taitaa olla mahdoton, sillä joka paikassa on näkijöitä. Ole Anni varovainen. Muista minua, joka itken sinun viattomuutesi tähden! Sannisi.
Mutta miten hän nyt saisi tämän Annille. Hän koetti keksiä keinon, mutta ei löytänyt. Viimein päätti hän lähteä Isolan Elnan luo, ehkä hän tietäisi keinon. Mutta jos ei Elna tietäisikään koko asiasta, ja hän menee nyt sen sanomaan. Mutta ystävien kesken on tuo luvallista ja Annin oman hyödyn tähden.
Ja niin aprikoituaan, nakkasi Sanni saalin päälleen ja läksi huoneesta.
— Mihin sinä menet, kysyi äiti.
— Isolaan.
— Mene, mutta muista, mitä äsken sanoin.
Äiti kai luuli, ettei Sanni tietänytkään Annin käyneen. Sanni tunsi jotain halveksivaista rinnassaan äitiään kohtaan.