II.
Rinta oli täynnä mietteitä Sannilla, hänen mennessään Isolaan. Aivan huomaamattaan oli hän jo Isolan talon portilla. Sannista tuntui, kuin olisi hän parilla askeleella harpannut nuo kaksi katuristeystä, mitkä olivat heidän ja Isolan välillä?
Sanni astui eteiseen ja tuli suoraan Elnan kamariin. Elna, punatukkainen ja harmaasilmäinen tyttö, säpsähti kun ovi aukeni ja koetti jotain piiloittaa kirjan väliin, mikä hänellä oli edessään pöydällä.
Sanni ei tuota huomannut, ei myöskään punervaa hehkua, mikä nousi Elnan kesakoisille kasvoille. Puristi vain Elnan kättä. Elna antoi kätensä, mutta ei virkkanut mitään.
— Joko sinäkin olet kuullut, kun näytät vähän omituiselta. Nyt vasta huomasi Sanni Elnan kasvoissa jotain outoa ja intohimoista.
— Mitä? Näytän omituiselta? Miten niin?
— Etkö ole kuullut? Arvasinhan, että se oli tyhjää juorua.
Vielä valtavampi puna levisi Elnan poskille ja silmät kiihkeästä asemastaan kävivät puoleksi tuijottaviksi.
— Oletko kuullut minusta juoruja? Vai mitä?
— En sinusta, mutta toisesta. Melkenpäin yhtä kuin sinusta, sillä yhtä rakkaat olette molemmat minulle.
— Ketä tarkoitat? Annia —
—- Niin Annia. Ja mitä hänestä?
Laajemmin tykähti jo Elnan sydän ja outo tunne iski sydämeen.
— Ne ovat niin ilkeitä ja aivan perättömiä. Mutta sinä näytät niin kylmältä, vaikka tämä koskee lapsuuden siskoasi.
— Kylmältä!
— Etkö tiedä, että Annia parjataan ja haukutaan syyttömästi epäsiveäksi? Kapteeni Sulin muka…
— Tiedän. Tuo pujahti Elnan rinnasta niin kevyesti.
— Sinä olet todellisempi ystävä! Et edes minulle puhunut mitään, ennenkuin sanoin julki asian! Mutta minä… minä lapsellisesti luulin ja ajattelin, että Annin pitäisi tuo saada tietää, että hän voisi olla varovainen tuon kapteeni Sulinin suhteen…
— Niin, mutta hän ei välitä… Mutta mistä olet tuota kuullut?
Elna ei tiennyt koko asiasta mitään, mutta nyt piti saada tietää…
— Eikö hän välitä? Totta kai? Mutta mistäkö kuullut? Äiti sanoi tänä iltana.
— Minä tulen juuri Annin tyköä ja hän aikoi lähteä teille. Hän kehui kapteeni Sulinia niin lystiksi…
— Mitä! onko ainakin totta? En minä voi uskoa! Ei, se on mahdotonta!
— Mitä et voi uskoa? Sitäkö, ettei hän kehunut? Kun minä omin korvin kuulin! Kehtaatko minua soimata valehtelijaksi?
— Sen kyllä uskon; onhan hän sitä samaa minullekin puhunut. Hän kuu on itsekin niin vallaton.
— Vaan minusta on Anni ollut aina vähän liian rohkea, varsinkin seurustellessaan miesten kanssa. Sinä olet vielä siksi nuori, ettet ole huomannut, ja ehkä olet niin Anniin mielistynyt, ettet tunne etkä huomaa hänen vikojaan.
— Se on tosi, että Annia olen aina ihaillut. Enkä minä saata uskoa hänestä tätä juttua.
— Sokeaa mieltymystä? Niin, onhan Anni kaunis ja imartelijas.
— Imartelijas! Nuoko kolme ikävuottasi, jotka olet minua vanhempi, ovat sinua niin suuresti kehittäneet, että olet huomaavinasi noin suuria vikoja lapsuutesi ystävässä? Luulin äsken aivan toista sinusta…
— Mutta hyvä ihminen! Mitä äitisi sitte tiesi Annista?
— Hän sanoi seuroista tullessaan myöhäsellä illalla nähneensä miehenpuolen koputtavan Annin akkunaan, ja kun äiti oli lähestynyt, oli tuo mies lähtenyt pakoon laiturille päin. Eikö tuollainen puhe ole joutavaa juttua? Voihan mies olla vaikka juovuksissa tai muuta…
— Mutta kun oma äitisi on nähnyt? Epäiletkö häntä? Sanni oli vähällä, muistaessaan äsköisen Annin käynnin, sanoa: epäilen. Mutta kuitenkin kuoli tuo sana huulille.
— Niin. En tiedä, vastasi hän vain.
— Onhan hän kietonut Harjun Kallenkin pauloihinsa. Erittäin taitava on hän lumoomaan toista sukupuolta.
— Onko hän kietonut? Itsehän Kalle oli raittiusseuran huvi-iltamassa tullut häntä pyytämään tanssiin. —
— Ja siitä saakka ovat he olleet aina yksissä! On haukkunut minuakin! Ei suinkaan Harjun Kalle muutoin olisi niin tietänyt piikata minua, kun oli haukkunut minua punapääksi ja kesakkonaamaksi, ja moneksi muuksi! Onko tuo todellinen ystävä ja vielä lapsuuden ystävä, joka menee minusta tuntemattomalla herramiehelle tuollaista puhumaan! Jumalahan minutkin on luonut ja vaikka nyt en olekaan niin kaunis kuin hän, niin enpä ole epäsiveä. Se minusta on rumempaa!
Aivan hämmästyi Sanni kuullessaan tuollaista Elnan suusta. Eipä saanut sanaa suuhun. Hän olisi tahtonut sanoa niin paljon yhdellä kertaa, mutta kaikki tyyni takertui kurkkuun.
— Joko nyt, Sanni, huomaat?
— En! Eihän hän päälle päätteeksi pidäkään Harjun Kallesta ei ollenkaan. Harjun Kalle vain häntä tavottelee joka paikassa, mutta Annihan aina häntä pakenee.
— Ainoastaan nimeksi, kun on niin kavala. Olenpa minä nähnyt heidät iltasilla monesti kävelemässä.
— Annihan sanoi juuri minulle, että hänen melkein tavan vuoksi täytyy joskus lähteä Kallen kanssa, kun tämä kuuluu häntä niin kärttävän. Olipa tunkenut Annille valokuvansakin.
Elna säpsähti, ja taas punerva hehku koristi hänen kesakoisia kasvojaan.
— Kyllä minä olen kantanut aina Annia kohden nurjia silmiä; en kateudesta enkä vihasta, vaan minun luontoni on huomannut hänessä jotakin sellaista, mikä ei sovi todelliselle naiselle.
— Mitä sellaista?
— En itsekään osaa sanoa.
— Niin. Mutta ehkä olet Anniin tuosta suuttunut, kun luulet hänen
sinua parjanneen. Päinvastoin Anni hyvin mielellään soisi sinulle
Harjun Kallen. Koko maailmahan tuon tietää, että sinä häntä rakastat.
Anni ei ole koskaan sinusta tuollaista puhunut.
Elna oli punainen kuin kukko, silmänalustat helakan punaiset, ja huulet liikkuivat niin omituisesti.
— Noinko sinä, Sanni, minulle puhut!
Elna pullahti katkerasti itkemään, sillä häntä oli koskettu arimpaan kohtaan.
Sanni ei puhunut mitään, selaili vain vaistomaisesti pöydällä olevaa kirjaa ja otti sen käsiinsä. Sen lehtien välistä putosi valokuva.
Elna hypähti ottamaan kuvaa, mutta Sanni oli jo kyykähtänyt sitä ottaman. Elna tunsi vastustamatonta halua töydätä Sannin eteen ja temmata kuva Sannin kädestä, kun hän alkoi ruveta sitä katsomaan. Mutta vain kiivaaksi katseeksi jäi Elnan halu.
— Onhan sinullakin hänen valokuvansa!
— On. Mutta kuinka sinä, Sanni, minua kiusaat!
— No tämähän on jo selvä todistus, että sinä rakastat Harjun Kallea!
— Niin rakastan, Sanni! Minä olen avomielinen ja tunnustan sinulle kuin paraimmalle ystävälleni, että minä häntä rakastan. Mutta älä minua kiusaa. Jos sinä olisit minun sijallani, niin et varmaan noin minua kiusaisi.
Elna pyhki silmiään, lähestyi Sannia ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Oi, miten minun mieltäni pahoittaa. Toivoton rakkaus kalvaa sydäntäni…
— Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mieltäsi! Ja olenhan sitä tehnyt. Tulin tuossa pikastuneeksi. En suinkaan minä aikonut sinua loukata!
— Oi, miten suuri vastakohta sinä olet Annille! Sinun rinnassasi todellakin sykkii oikea naissydän. Paha vain, että se turmeltuisi Annin tähden! Mutta älä, hyvä Sanni, virka tästä minun tunnustuksestani mitään!
— Annin tähdenkö minä turmeltuisin!
— Niin se on. Pahaa on paljon. Minä olen vanhempi, usko minua!
— Jos kaikki pahat ja sen tuntemiset seuraavat ijän muassa, niin parempi on sitte jo aikaisin olla haudassa!
— Rajoita ajatuksiasi! Vaan älkäämme koetteeksi seurustelko Annin kanssa!
— Sekin tuntuu niin vaikealta. Jos milloin neuloin ja mietin, niin usein lensi ajatukseni Anniin, kunnes lähdin hänen luoksensa.
— Koitteeksi vain! Minä puolestani kyllä uskonkin tuon jutun. Minä tunnen, tunnen tarkkaan Annin luonteen. Hän on kiihkoinen, intohimoinen, imartelias! olipa kapteeni Sulin saattanut häntä kotiinkin, sen tiedän aivan tarkkaan.
— Jos niin on, niin tuo lappu on arvoton.
Vitkaan lausui Sanni tuon, ja ojensi Elnalle Annille kirjoittamansa lapun. Elna tarttui siihen kiihkoisasti ja alkoi lukemaan ahmimalla.
— Kas noin!
Ja samalla repäsi Elna lapun kahtia, sitte pieniksi sirpaleiksi.
Sanni aivan ajattelemattansa yritti estää sitä, mutta silloin oli lappu jo tuhansina palasina.
— Ehkäpä olette oikeassa äitini kanssa. Sekin kielsi minua seurustelemasta. Vaan minä pidin parempana, että Annia pitäisi varottaa, sillä varmaan uskoin, että hän on viaton. Mutta nyt, kun olen sinultakin kuullut yhteen tapaan, niin… niin… minun täytyy kai uskoa. Hyvästi!
Murheellisella mielellä lähti Sanni pois Elnan tyköä. Olisiko Anni tuo niin suloinen, miellyttävä Anni noin paha! Uudestaan epäilytti Sannia, mutta kapteeni Sulin kuuluu kumminkin saattaneen häntä kotiinkin. Ja Elna on tämän omin silmin nähnyt. Voipiko hän enää epäillä!