I.
— Tuo minulle raitista vettä, Anniseni, lausui ripeä äiti, muurari
Juuren leski, pienelle seitsenvuotiaalle tyttärelleen.
"Heti, äiti kultani", vastasi Anni, mennen noutamaan. Kyynele näkyi valahtavan Annin poskelle, hänen ottaessaan saavista vettä pieneen läkkiseen astiaan. Hänen pieni sydämensä tunsi jo surua, jos äiti kuolisi. Olihan äiti usein sanonut Annin jäävän yksin maailmaan, jos hän kuolee. Tuopa suretti Annia.
Lääkäri oli sanonut äidissä olevan kuumeen; vieläpä oli epäillyt paranisiko äiti enää.
Äiti oli niin kipeän näköinen; hänen täytyi väkiselläkin vaikeroida tuskissaan. Kuumuus oli koko hänen ruumiissaan vallan päällä. Lääkäri oli kieltänyt häntä juomasta vettä, sillä vesi lisäisi vain kuumetta. Mutta kuitenkin tahtoi äiti sitä, sillä hän tunsi ainakin hetkeksi viileämpää.
Anni vei vesikipon äidille, joka makasi kalpeana ja laihana vuoteellaan pirtin nurkassa. Pirtissä kävi matkamiehiä, talonpoikia maaseuduilta. Tämä pirtti oli nimittäin muutaman rikkaan kauppaneuvoksen oma. Äiti oli ollut sen siivoojana koko talven. Myöskentelemällä kahvia matkamiehille oli hän elätellyt Annia ja itseään. Nyt kun hän oli sairastunut, oli kauppaneuvos ottanut uuden asukkaan pirttiin, vanhan mummon näet. — Äiti oli jo ollut viikon verran kipeänä. Kauppaneuvos oli häädellyt äitiä köyhäinhuoneesen sairastamaan, mutta rouva oli sääliväinen ihminen ja oli taivuttanut pyynnöillään herraansa, jotta tämä oli suvainnut äidin sairastaa pirtissä. Rouva oli tuonut usein ruokaakin äidille, hänen sairastaessaan, mutta aina herransa näkemättä. Annikin oli saanut osan noista anteista. Hän olikin suuresti kiintynyt rouvaan, sillä monta ystävällistä sanaa oli hän saanut rouvalta. Anni muisti joka ilta rukoilla rouvan edestä, vieläpä herrankin.
"Turvattomaksi jäisit lapseni, oma rakas Anniseni, jos äiti kuolisi", sanoi äiti, antaessaan vesitörpön Annille. Anni katseli suurilla ruskeilla silmillään äitiä.
Äiti ojensi laihat käsivartensa ja kietoi ne Annin ympäri. Hän veti
Annin puoleensa ja nyt nyyhkivät he yhdessä.
Ovi avautui, ja rouva astui sisälle lihaliemikuppi kädessä.
"Toin teille vähän ruokaa, ettehän ole vielä maistaneetkaan ruokaa tänään, niin kertoi Anni minulle". Samalla laski hän kupin penkille.
"Ei ole ihmekään, ettei ruoka maita, eihän sairas voi syödä huonoa ruokaa. Ennemmin nauttii se pahimpia lääkkeitä kuin jyrsii kuivaa leipää."
Hän siirsi penkin vuoteen viereen ja käski äidin syödä. Annille antoi hän pehmeätä voileipää ja käski tulla hänen kyökkiin syömään lisää vähän ajan perästä, sillä herra menee valtuusmiesten kokoukseen raatihuoneelle.
Rouva, puhuteltuaan hiukan aikaa äitiä, sanoi pitävänsä lähteä herran turkkia lämmittämään. Kun rouva oli mennyt, käski äiti Annin lukea "Isämeidän" rukouksen.
Anni pani kätensä ristiin ja luki "Isämeidän".
Äiti näytti sangen väsyneeltä ja vaipui vasten tahtoaan makaamaan. Kun Anni oli lukenut rukouksen, oli hän hiljaa. Kohta kuuli hän äidin hengittävän raskaasti ja näki hänen vaipuneen uneen.
Anni lähti kyökkiin syömään ja sulki oven hiljaa mennessään. Ripeästi juoksi hän kartanon poikki. Hänen mustat suortuvansa heiluivat ylös ja alas hänen juostessansa. Kun hän pääsi kyökkiin, niin käski rouva häntä murkinoimaan. Halukkaana istui Anni syömään rouvan antamaa lihakeitosta. Rouva kehotti häntä syömään kylliksensä. Ei Anni näyttänyt säästävänkään, söi kun söikin suun täydeltä. Iloisena katseli rouva Annin ruokahalua ja ajatteli mielessään, että jospa Jumala olisi suonut hänellekin tuollaisen sievän tytön. Vasten tahtoaankin, hän näet ei tahtonut häiritä Annin syöntiä, meni hän Annin luo ja alkoi silittää hänen kiharoitaan. Iloisena nosti Anni suuret silmänsä rouvaan päin ja katseli sitten niin viehättävästi ylös. Ihastus voitti rouvan, hän tarttui Anniin ja asettui istumaan Anni helmassa. Rouva tunsi sanomatonta iloa saada puristaa tuollaista viatonta olentoa sydäntänsä vasten, joka useasti olisi ollut paljon iloisempi, jos hänellä itsellään olisi ollut tuollainen olento, olisi ollut lapsi, jonka poskilta hän olisi saanut kuivata ne kyyneleet, jotka miehensä tylyys puristi hänen silmistään.
"Minullahan on vielä niin paljon tehtävää", huudahti rouva, pannessaan
Annin pois helmastaan.
"Mene nyt äidin tykö ja vie tämä maitolasi hänelle", sanoi hän, antaessaan lasin Annille.
Varovaisesti lähti Anni kävellä sipsuttelemaan pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli äiti hereillään. Anni meni äidin luokse, joka näytti sangen kipeältä. Varovaisesti laski Anni maitolasin penkille vuoteen viereen ja istui itse vuoteen laidalle.
Pirtin siistijä-mummo oli myös kotiutunut. Ahnaasti katseli hän lihaliemikuppia ja maitolasia, mutta sitä eivät vuoteessa olijat huomanneet. Äiti valitti kuumettaan. Kuin ruumis makasi hän vuoteella, silmät sisään vajonneina ja posket aivan kelmeinä.
Ilta lähestyi. Aurinko aleni alenemistaan ja loi punertavan ruskon taivaanrannalle. Ainoastaan vieno hämärä vähitellen peitti maat; pimeyttä ei enää tullut, sillä oli jo toukokuun alku.