II.
Syys-sade roiski akkunoita vasten. Tuulen ulvonta kuului kamalalta Elsan huoneesen ja sai aikaan niin suloisen tunteen hänessä. Olipa todella Jumalan siunaamaa, että oli lämmin huone, missä sai rauhassa istua. Kuinka ilkeältä tuntuisi olla vähillä vaatteillaan tuolla syys-sateessa kylmän tuulen puhaltaessa ohuiden riepujen lävitse. Ja kun Elsa oikein ajatteli tilaansa, niin oli hän mielestään onnellinen.
Kuinka monta raukkaa tuolla ulkona on, joilla ei ole näinkään paljon kuin minulla, huoahti Elsa itsekseen.
Iikka nukkui kuorsaten jo arkun kannella syvässä unessa.
Hänen kuorsaamisensakin oli Elsasta hauskaa kuulla. Noin rauhallisesti sai hänen poikansa nukkua, ei tarvinnut huutolaisena öitä myöten hollissa maaseuduilla olla. Ja tämän hän sai aikaan, kun jaksoi tehdä työtä. Kunhan vain ei joutuisi pois tehtaasta. Mutta pitää kaikin voimin koettaa pysyä siellä. Ja kun tekee ahkerasti työtä ja noudattaa kaikki käskyt säntilleen, niin kyllä kai pysyy… Kyllä kai…
Eiköhän se Iitaki kohta tule. Mitäpähän nyt menikään sitä parakaamivyöliinaa ostamaan. Hän on niin turhamielinen!
Näin mielissään kävi Elsa pöytäkaapille ja otti linjementtipullon. Tuossa uunin edessä rupesi hän nyt voitelemaan jalkojaan. Siveli sivelemistään, jotta makkarat laskeutuisivat. Jo helpotti vähän kolotusta. Vielä suloisemmaksi tuli Elsan mieli, ajatellessaan että hänellä on oma huone, jossa saa lapsineen rauhassa lämmitellä ja voidella jalkojaan nytkin, kun ulkona sataa ryskii ja tuuli vinkuu…
Samalla kolkutti joku ovelle; Iita oli ottanut avaimen mukaansa. Puoleksi tuskastuneena nousi Elsa ylös, kun nyt vaivasivat häntä keskellä hänen voitelemistaan. Mutta mennessään lauhtui jo vihansa ajatellessaan, että ehkä siellä on joku naapuri jotakin pyytämässä lainaksi tai jollakin muulla asialla.
— Kuka siellä, kysyi Elsa hiljaisella äänellä.
— Minä, kuului vastaus.
Elsa tunsi äänen.
— Onko puukhollarilla jotain asiaa, kun tulee meille…?
— On. Taitaa Iita olla kotona?
— Ei ole — hän meni tästä kaupunkiin. Mitä olisi puukhollarilla asiaa
Iitalle?
Aivan arasti kysyi Elsa viimein.
— Olisipa vähän.
— Ei ole nyt kotona. Mutta jos puukhollari sanoo minulle niin minä kyllä Iitalle.
— Olisi ollut vähän kahdenkeskistä.
Puukhollari luuli Elsan olevan mielissään, että hän Iitaa tavotteli ja luuli eukon vain turhia verukettavan. — Eipä sattunut nyt kotiin.
— Eiköhän tule kohta?
— Eiköpähän.
— No minä tulen huoneesen häntä odottamaan.
— Mutta —
Sisällinen aavistus tuskautti Elsan mieltä, mielellään olisi hän vetänyt oven kiinni, mutta entä jos puukhollari panee pois työstä eikä sitte pääse mihinkään, joutuu nälkää näkemään…
— Puukhollari on hyvä ja tulee sisälle!
Kohta vetäysi tuo turpeanaamainen puukhollari huoneesen. Hänellä oli iho melkein lyijynkarvainen ja silmät vetisen harmaat, mitkä vilkkaasti vilkkuivat vaaleiden silmäripsien alta. Väkevä portviinin haju lemahti samalla huoneessa nenään.
— Vai kaupungille se Iita on mennyt?
— Niin sinne se tästä lähti.
— Eipä teillä ole juuri mukava asunto; saisipa vaihtaa parempaan.
Samassa katseli puukhollari pitkin pirttiä ja varsinkin uunin suurta halkeamaa.
— No eihän… puukhollaripa on hyvä ja istuu… mutta kyllä tässä saattaa leipäänsä syödä, ja mitäpä ne meikäläisillä tarvitseekaan olla niin pulskat paikat.
— No onpa niinkin. Taidatte tulla toimeen hyvinkin. Onko tuo teidän poikanne. Niin, olenhan sen nähnyt kahvia tuomassa.
— Iisakkihan se on sinne kahvia tuoda ressuttanut.
Puukhollari aukasi sikarikotelonsa, ja kohta lemusi hyvänhajuinen sikaarin haiku pirtissä. Oikein arvokkaana koetti hän tuossa istua polvet ristissä.
— Pitäisipä laittaa poika jonnekin palvelukseen… Saakeli soikoon, patruunihan puhui, että saisi ottaa uuden juoksupojan. Ehkä tuo…
Elsa kuunteli kädet puuskassa puukhollarin puhetta.
— Kyllä Iikka on ketterä. Kunpa pääsisi jonnekin hyvään paikkaan, niin olisihan se minulle suureksi avuksi.
— Johan poika joutaisi itse tehdä elatuksensa eteen työtä. Kyllä minä koetan parastani, ehkenpä hän pääseekin siihen toimeen.
Noin leperteli puukhollari mieliksi Elsalle joka vallan riemastui. Nähdessään tuon vaikuttavan Elsaan, tuli puukhollari yhä puheliaammaksi ja lupaavammaksi, vaikka hyvin tiesi, ett'ei ollut yhtään juoksupojan paikkaa avoinna. Mutta sopihan nyt puhua mieliksi.
— Puukhollaripa on hyvä ja puhuu patruunalle. Olisipa se minulle suureksi avuksi. Kun poika pääsee hyvään paikkaan, on hänelle itselleenkin parempi, että oppii jo nuorena palvelemaan ihmisiä.
— Niin, palvelemaan ihmisiä… siinä juuri valtti on… Kyllä minä tiedän, joka olen kokenut. Hyvä kun pääsee jo nuorena!
Samassa kuului avainten vääntäminen. Ovi aukeni ja Iita astui pirttiin.
Puoleksi hämillään jäi hän seisomaan oven suuhun. Mutta kohta tuli hän entiselleen.
— Kas harvinaisiapa vieraita meillä on, sanoi Iita teeskentelevästi.
— Pistäysin ohimennessäni tupaanne… Olenpa tässä jo pakinoinutkin hyvän aikaa…
— Mitäs puukhollarille kuuluu?
— Eipä kummia. Mietin vain lähteä tahtomaan Iitaa tansseihin. Siellä on hyvin hupaista. Minä olin viime torstainakin. Onhan nyt vielä iltaa.
— En nyt tiedä. Kun pitää nousta varhain ylös, niin eipä sitä juuri haluta valvomaan illasta.
— Kun minulla ovat taas nuo jalatkin niin kipeät, etten voi nousta aamulla kahvinkaan keittoon, jonka tähden Iitan täytyy nousta vielä varemmin tavallista, niin eikö… esteli Elsa.
— Eihän ole niin hoppua työhönkään. Vaikkapa puoli tiimaa myöhästyisikin, niin mitäpä se nyt haittaa: kyllä minä siitä huolen pidän.
— Joko olisi sitte lähteä?
— Iita lähtee pois!
Elsa olisi vieläkin estellyt, mutta mietti, että ehkä puukhollari suuttuu ja eroittaa pois tehtaasta. Ja onhan tuo hyväsydäminen mies, kun Iikankin laittaa niin hyvään paikkaan.
— No jo menet, niin älä ole myöhään, varoitteli Elsa.
Iita alkoi laittautua valmiiksi. Pitihän nyt tansseihin edes vähän koristella.
Ei sopinut kieltää, ett'ei Iita ollut kaunis tyttö. Aivan soma oli hänen solea vartalonsa, ja yksinkertainen puku olisi sitä korvannut, mutta nyt hän koetti siihen sommitella jotakin muodikasta.
Elsa tunsi kuitenkin jotakin vastenmielistä, sulkiessaan ovea heidän lähdettyään. Sitte rupesi hän taas lämmittämään jalkojaan. Tuossa hänen istuessaan ja lämmitellessään juolahti mieleen jos jotakin. Ajatukset liitelivät sinne ja tänne.
— Entä jos hän vielä naisi Iitan…
Ja Elsa koetti rauhoittua.
Elsa oli merimiehen vaimo, joka jo seitsemättä vuotta eleli miehestään tietämättä lastensa kanssa. Olipa siinä alussa kituroimista, mutta olihan tuo nyt jo toista. Kuusi vuotta takaperin oli vielä elo surkeaa. Jo ensi vuonna miehen mentyä oli kihlasormuskin viety leivän panttiin. Niin toista oli silloin.
Nyt kun Elsa ja Iita kulkivat tehtaassa työssä, tulivat he jotakuinkin toimeen, vaikka Iikka sai laiskana olla ja kahvia vain lämmitellä äitille ja Iitalle. Senpätähden olikin Elsa tyytyväinen eikä suuresti ikävöinyt miestään. Ja hänen hartain halunsa oli saada pysyä tehtaassa ja sentähden koettikin hän kaikissa noudattaa puukhollarin mieltä, jottei tuo eroittaisi häntä pois.
— Kun on saanut kovempaakin kokea, niin kyllä mielellään pysyy ammatissaan, vaikkapa tuo olisi vaikeampikin, tuumi aina Elsa.
Elsa kohenti pesää. Vielä ei hän sulkenut sitä, vaan istui lämmittelemässä, katsellen punertavaa hiilosta.
— Jos Elsa vielä pääsee puukhollarin rouvaksi, niin sitte… ja hiukan myhäili Elsa itsekseen.
— Mitäpä tässä tyhjää valvon, parasta on mennä levolle, tuumi hän sulkiessaan uunin peltiä.
Sitte alkoi hän laittautua yötelolle. Tuntuipa vähän oudolta mennä yksinään vuoteesen, jossa aina ennen Iita oli jo ollut makaamassa.