IV.
Muutamana iloisena kevätpäivänä kutsui patruuni puukhollarin puheilleen. Aurinko paistoi täydellä terällä ja linnut lirittivät tehtaan puistossa.
Puukhollari siisti hiukan itseään. Tuonnekin takin selkään oli tainnut lentää pölyä, ja puukhollari pyysi läheistä työmiestä puistamaan. Vielä kerran silmäili puukhollari itseään kenkiin saakka ja otti pois parkkipalasen, mikä oli takertunut housun lahkeesen. Tömisti sitte jalkojaan ja lähti kävelemään. Tuli konttorin ovelle, pisti kätensä avaimen ripasimeen ja astui sisälle. Pyyhkäsi tukkaansa, rykäsi ja koetti saada patruunin häntä huomaamaan.
Tuossa täyteläisenä, toinen leuka alas rippuen, istui patruuni tuolissaan. Ähkien kääntyi hän piirustuksen tarkastamisesta puukhollarin puoleen. Otti pois silmälasinsa, laski ne pöydälle ja kääntyi yhä enemmän puukhollarin puoleen.
— Jasoo… Samassa naputti patruuni kädellään pöytään.
— Patruuni oli käskenyt…
— Niin minä kutsuin… hän siirsi tuoliaan likemmäs pöytää, otti nuuskaa pöydällä olevatta laatikosta, pisti sitte nenään, kumpaseenkin sierameen. Ainoasti sitte pyhki nenäliinalla ja näpsäytti nuuskalaatikon kiinni sormellaan.
— Niin minä käskin… Minulla on vähän puhuttavaa sinun kanssa…
Puukhollarin kasvot värähtelivät. Lyijynkarvaisiin kasvoihin pistäytyi punaisia pilkkuja näkyviin, ja tummat silmänalustat saivat violetin tapaisen värin. Tällainen oli aivan tavatonta… Olisikohan patruuni saanut tietää… Oikein tahtoi vapisuttaa puukhollaria… Olipa jo aikaa selvittää puolustusta, että ehkä on tainnut joku käydä patruunille hänestä väärin kantelemassa, kun hän aina on koettanut pitää niin talon puolta…
— Minulla olisi… patruuni aivasti, pyyhkäsi nenäliinalla ja jatkoi:
— Vähäinen tuuma sinulle…
Jo helpotti puukhollaria.
— Ja luulen, että se on sinulle mieleen. Olen aikonut lähettää sinut Siltakorven sahalle päällysmieheksi… Minä luotan sinuun… Olet osottautunut sellaiseksi, että voin uskoa omaisuuttani sinun hoidettavaksesi. Viisi vuotta olet palvellut minua tässä virassa ja olet ollut kelpo… atshi… ätshi… puukhollari… Tulet nyt aivan liikkeenhoitajaksi, ja se on paljon uskottu. Rupeatko tuohon toimeen?
— Kiitoksia! Aivan mielelläni! Tuhansia kiitoksia!
— Siis se on päätetty.
Patruuni käänsi itseään ja katsoi toiseen huoneesen.
— Onko siellä Elli?
— On.
— Käskeppä piian tuota scherryä!
— Maistetaan tässä lasi viiniä sen päälle.
Patruuni siirsi tuoliaan enemmän puukhollarin puoleen, joka istui sohvalla. Näpäytti taasen auki nuuskalaatikon ja pisti nuuskaa nenäänsä.
— Saat kohta alkaa laittautua matkalle… Tuoppas, Maija, toinenkin lasi! etköpä ensi viikolla jo joutune… maistetaanpa nyt… onnea uuteen ammattiisi!
— Kiitos! Kiitos!
Patruuni maistoi ja samoin puukhollari.
— Kyllä joudun ensi viikolla, sanoi puukhollari, laskiessaan lasin pöydälle.
— Niin, ja pianhan yksinäinen mies siirtyy vaikka maailman ääreen… Muutoin minä en pidäkään naimiselämästä, vetää vain pois työstä kaikellaiset sivutoimet… tuskin olisin minäkään tämä mies, jos olisin nainut… sittekun haluaa… no niin… kun jotkut pitävät naimista välttämättömänä lasten kasvatusta varten… niin sittekuin on jo hyvin rahoja ja haluaa kasvattaa lapsia, niin ottaa ottolapsen… se onkin minusta paljon jalompaa, kun uhraa aivan vieraiden lasten kasvatukseen varojaan… niinkuin minäkin olen tehnyt… minä aivoin juuri tästä naimisesta puhua… sillä ehkä sinäkin nyt rupeat naimaan, kun saat niin sopivan paikan… mutta et minua miellytä sillä… päin vastoin… maistetaan nyt!
— Eikö tuota pysyne poikamiehenä.
— Se on paras… minä sanon paras.
— Kyllä patruuni tietää.
— En ole tosin kokenut, mutta olen jo eläissäni nähnyt kyllin yhtä ja toista.
— Se on tosi.
— Mutta olin unohtaa pikku seikan. Sinä tarvitset siellä juoksupojan ja minä luulen sinun helposti semmoisen löytävän. Kun saat sopivan, niin ota se mukaasi!
— Kyllä minä siitä pidän huolen. Onhan niitä poikanulikoita.
— Niin, laita nyt sitte ensi viikolla itsesi valmiiksi matkalle.
— Kyllä. Tuhannet kiitokset patruunille!
Samalla kumarsi puukhollari ja lähti pois.