RAITTIUSPAKOTUSTA.
Ville Alanne istui kamarissaan maanantai-iltana tutkimassa latinalaista kirjaa. Se oli joku Horatiuksen runoteos, mitä hän siinä tutkiskeli. Hiljaista oli kamarissa, sillä hänellä oli jotenkin rauhaisa asunto Annan kadun varrella Helsingissä. Hän tietysti oli ylioppilas ja pyrki kielitieteen maisteriksi.
Kaksi kynttilää oli edessä pöydällä, mutta toinen oli vain koristuksena, sillä ei Ville raainut polttaa kynttilöitä kaksittain yhtäaikaa, kun itsensä piti hankkia valo. Muutenkin meni kovin paljon hyyryyn, nimittäin kolmekymmentäviisi markkaa kuussa paljaasta huoneesta; ei edes saanut aamusella kahvia siihen. Kun noin visusti menetteli kynttilöiden kanssa, niin riitti niitä enemmäksi kuin puoleksi viikkoa. Ruokapaikkaan meni vielä neljäkymmentä markkaa aamiaisesta ja päivällisestä, joten koko olo kuussa maksoi seitsemänkymmentäviisi markkaa. Illallisesta ei ollut tässä tapauksessa puhettakaan; korkeintaan oli siinä kuppi teetä, minkä Ville kävi juomassa läheisessä konditorissa Bulevardin kadulla.
Piti koettaa olla tarkkana, sillä rahat olivat toisten miesten takana. Viime syksynäkin sai juosta monta päivää takuita hakemassa eikä sittekään, vaikka oli takuutkin hankkinut, saanut rahaa kotikaupungin säästöpankista siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei siellä sitä ollut, vaan piti hakea yksityisiltä, ja viimein käytyään varakkaiden käsityöläisten ja lääkärien sekä monen kassanhoitajan luona onnistui saamaan rahoja muutamalta varakkaalta talonpojalta, mikä sääli köyhää ylioppilasta.
Nyt Ville tiesi panna arvoa noille rahoille, ei hän hevin niitä hurvitellut. Asunto tuli tosin kalliinpuoleiseksi ja olisipa saanut sen vähän helpommalla, kun olisi ollut kumppali. Vaan enemmän tuli luetuksi, kun asui yksin eikä ne kaikki kumppalitkaan olleet erin häävejä ottaa. Iloisessa Helsingissä on iloisia miehiä eikä jokainen kevytmielinen velikulta sovi huonekumppaliksi ahkeroivalle ylioppilaalle. Ville oli punninnut tuota asunto-asiaa koko rautatiematkan kotoaan Helsinkiin, ja päätökseksi oli hän saanut, että hän asuu yksin.
Ville oli odottanut aamulla kotoaan rahakirjettä, sillä hän oli jättänyt kotiin suurimman osan lukukausirahoistaan. Ei näet ole hyvä vakavankaan miehen, saati sitte Villen laisen, ottaa yhdellä kertaa mukaansa Helsinkiin useampia satoja, sillä toiset kun saavat siitä tietää — ja ainahan ne saavat — tulevat kärttämään lainaksi mikä kymmentä viikoksi, mikä viittäkolmatta pariksi ja saa niiltä sitte periä.
Niin, Ville odotti aamulla rahakirjettä, sillä hänellä oli aikomus maksaa asunto tulevasta kuusta. Kaikki säännölliset ylioppilaat maksavat näet jo etukäteen, ja Ville pyrki olemaan säännöllinen.
Nyt oli jo ilta eikä rahakirjettä ollut tullut. No samapa se nyt, jos tulee huomennakin! Ei niillä varmaan ole kotona tullut niin päivän päälle pannuksi postiin…
— Jam satis terris nivis atqve dirae, luki Ville, kun oven päälle naputettiin.
— Astukaa sisään, huusi Ville.
Ovesta astui sisälle posteljooni laukkuineen.
— Oletteko herra Ville Alanne?
— Kyllä.
— Teille on vakuutettu kirje. Minä yritin aamupäivällä, mutta herra ei ollut kotona. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tuohon kohtaan kirjaa.
Ville otti kirjan ja piirsi nimensä. Posteljooni antoi hänelle postikuitin ja lähti matkoihinsa.
Kirje oli rahakirje kotoa. No olipa hyvä, että tuli, jotta saa maksaa rouvalle.
Ville silmäsi kelloaan. Se oli puoli kuusi. Kerkeää sen vielä noutaa postista, sillä postikonttorista saa rahakirjeitä vielä. Tänä iltana on vielä ylioppilaskunnan kokous. Puheenjohtajan vaali siellä toimitetaan. Jos nyt lähtisi, niin saattaisi olla poissa niinkauvan kuin kokous alkaa — nimittäin kello seitsemään. Ei sitä viitsi enää palata kotiin, kun kerran lähtee, sillä puolentunnin takia ei kannata tulla kotia.
Ville pani palttoon päällensä, kalossit jalkaansa ja lähti ulos.
Ulkona oli pimeänpuoleinen ja sataa tihuutti. Ville nosti palttoon kauluksen pystyyn ja alkoi astua Annan katua. Kohta kääntyi hän Bulevardin kadulle. Bulevardin puut näyttivät hämärässä salaperäisiltä ja niiden myrskyn karsimat oksat jättiläiskäsiltä, mitkä avaruuteen hapuilivat.
Tämä katu on Helsingin hiljaisimpia katuja ja siksipä rakastavatkin vanhat korkeat virkamiehet asua sen varrella. Jonkun issikan hevosen kavioiden kopina kuului, kun se kummipyörillä varustettuine ajopelineen tulla karautteli kohti. Sekin taas vähitellen vaikeni. Hiljaista oli; vastaantulijain sipsuttavat askeleet häiritsivät vain äänettömyyttä.
Ville käveli Erittäjä-torin poikki ja oli kohta Pohjois-Esplanaadikadulla. Loistavat olivat Wreden ja Böckerman'in palatsien kauppapuotien akkunat. Lasia oli akkunoissa talonpojan tuvan seinän leveydeltä ja pituudelta. Komeat kankaat ja monet muut kauppatavarat niissä houkuttelivat ostajia.
Villelle tuossa kävellessään muistui mieleen yksinkertainen kotonsa. Siellä se oli kaukana Pohjanmaalla. Mitähän äiti mahtanee kirjoittaa? Yksin siellä varmaan nytkin istuu himmeän lampun ääressä ja parsii sukkia. Sehän oli hänen tavallista työtään. Äitirukka! Erillään oli hän lapsistaan ja siellä viettää yksinään vanhuutensa päiviä…
Ville kulki jo senatintorin poikki ja oli kohta postikonttorissa.
Vasemmalle puolelle hän kääntyi huoneessa ja työnsi muutamasta luukusta kuitin postivirkamiehelle.
Postivirkamies tarkasti kuittia, selaili rahakirjekasaa ja löysi sieltä viimein haetun. Vielä hän kädessään sitä tarkasteli ja ojensi sen sitte viimein Villelle.
Jokainen ylioppilas tietää varmaan, miltä tuntuu saada rahakirje. Silloin on mies taas niinkuin itsenäinen akateemian kansalainen, kun postikonttorista vasta saatu satanen painaa taskussa ja ajatuksissa pyörii, missä saisi sen särjetyksi. Kävisikö jossain sikaripuodissa tai ravintolassa?
Astuessaan Aleksanterin katua päätti Ville puikahtaa "bierhalliin."
Siellä joisi hän seidelin olutta ja lukisi kirjeen.
Ville piiloutui "bierhallin" yläkerran perimmäisimpään sopukkaan ja tilasi seidelin. Punaröijyinen neiti toi sen tuossa paikassa. Ville kipautti viisikolmattapennisen pöytään ja oli nyt seidelin isäntä.
Hän rikkoi kirjekuoren ja satanen kirjeen kanssa tuli näkyviin.
Ensin oli uutisia, jotka Ville vain noin ylisilmäten luki. Mutta sitte:
— Minä huokaan joka ilta Jumalan puoleen, että hän pitäisi sinua siellä Helsingissä kaukana kaikista paheista, sillä sinä olet nuori ja mieleltäsi jotenkin taipuvainen… Jotta jos Jumala suopi minulle pitemmän ijän, minulla olisi elämässäni jokukaan iloinen päivä…
Ville luki edellisen puoli ääneen. Se koski vähän syvemmälle tuo loppuosa. Sillä ylipäänsä Ville, talonpoikanen lapsi kun oli, ei juuri erin hälynnyt tunteitaan äidille eikä äiti liioin hänelle. Äiti kirjoitti kirjeessään tavallisesti enemmän uutisia kuin omia tunteitaan ja niin Villekin.
Ville maistoi seidelistä ja pisti rahat kukkaroonsa. Tuli vähän alakuloiseksi hänen mielensä, kun äiti noin huolehti.
Ville tyhjensi seidelinsä. Ei hän voinut kauvemmin istua kapakassa; sillä tuolla äidin kirjeellä oli kummallinen vaikutus. Oli hän ennen voinut aivan rauhallisesti juoda seidelinsä, mutta nyt tuntui siltä, että olisi ollut paras kun ei olisi tullutkaan. Hän pani palttoonsa kiinni ja lähti pois.
Ulkona oli taas ruvennut satamaan. Ville mietti käydä rikkomassa satasen vastapäätä olevassa sikaripuodissa.
Sen hän tekikin.
Kello ei ollut kuin puoli seitsemän vasta. Lähellä asui muutamia papiksilukevia, jotka olivat Villen entisiä luokkakumppaneja ja olivat samana vuonna tulleet ylioppilaiksi kuin hänkin. Villen päähän pisti mennä heidän luokseen odottamaan seitsemän aikaa.
Kolmannessa kerroksessa suuressa kivitalossa asuivat nuo teoloogit.
Tahtoipa väsyä, ennenkuin oli harpannut kuutisenkymmentä askelta.
Teoloogien luona oli muitakin heidän tiedekuntalaisiaan. Sohvan edessä oli pöytä, minkä päällä oli yksinkertainen posliini kuupalamppu, valaisten himmeästi huoneen. Huonekalut olivat aivan yksinkertaiset, puolikymmentä yksinkertaisella pumpulivaatteella päällystettyä tuolia, jotka eivät olleet aivan vakavat jaloilleen. Hamppuvaatteella päällystetyn sohvan edessä oli huoneen ylpeys, jotenkin kulunut divaanipöytä, jonka ympärillä nyt papinsällit suloisessa sovussa istuivat ja käänsivät hebrealaista Vanhaa testamenttia. Huoneessa oli muuten niin hiljaista, ja tutkivat naamat tekivät lampun himmeässä valossa mieleen tyynnyttävän vaikutuksen.
Villeä epäilytti, Uskaltaisiko hän häiritä tuota seuraa. Mutta kun isäntä nosti päätänsä, kuultuaan oven aukenevan, lähetti Ville iloisen tervehdyksen. Muutkin havahtuivat tutkimisestaan ja ikäänkuin kainostellen työnsivät ulommas kirjojaan ja katsoivat tulijaan.
— Terve mieheen!
— Terve! terve!
Niin kuului usean suusta ja sittepä seurasi yhteinen kädenpuristus.
— Ehkä jo lopetamme tämän käännöksen, tuumi muuan.
— Lopetetaan!
Silloin sulkivat he kirjansa.
— Eikö ukot lähde ylioppilaskunnan kokoukseen, kysyi Ville.
— Niin siellähän on puheenjohtajan vaali.
Saisipa lähteä!
— Kyllä ne fennot voittavat. Enpä minä taida lähteä, arveli eräs teoloogeista.
— Sinä se olet aina niin välinpitämätön kaikesta muusta, mikä ei koske omaa personaasi ja etuasi. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on välinpitämätön osakuntansa asioista, on —
— Älä saarnaa vanhemmalle miehelle, Ville!
— Minä olisin sinulle vain sanonut Topeliuksen sanat, ehkä vähän muutetussa valossa. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on välinpitämätön osakuntansa asioista, on myös pappina välinpitämätön seurakunnastaan. Se, joka nuorena ei viitsi taistella totuuden puolesta, ei viitsi sitä vanhanakaan.
— Ville se on aina kiistelemään valmis!
— Ne ylioppilasseurathan ovat mallikelpoisia, joissa kiistat ja väittelyt ovat jokapäiväisiä asioita, niin sanoo Snellman "Suomen Ylioppilaassa."
— Ettäkö myötään kiistellä on vasta ylioppilasmaista! Oletko poissa suunniltasi, huudahti isäntä.
— Ainakin pitää kiistellä välipalaksi! Se panee verenkin vilkkaammin juoksemaan. Ja nytkin, kun meitä on tässä niin paljon koolla, kuluu hupaisemmin aika, kun vähän kiistellään. Minulla onkin mielessä muuan asia, josta sopii puhua.
Ville oli aina halukas väittelemään, varsinkin teoloogien kanssa.
— Annas kuulua, lausui muuan.
— Minä olen miettinyt, että ylioppilaiden pitäisi lukuisammin ryhtyä raittiusseuroihin kuin tähän asti. Ylioppilaiden raittiusseurassa on niinkuin tiedätte kolmisenkymmentä jäsentä.
— Ehdoton raittius on vastoin ihmisen vapautta, ainakin minun mielestäni.
— Minä en kannata ehdotonta raittiutta. Olen samaa mielipidettä kuin piispa Johansson.
— Semmoiset, jotka eivät muuten voi olla juomatta, niiden on paras ryhtyä raittiusseuraan. Lie sinunkin kanssasi niin asia, puhui muka kovin vakavana isäntä.
Ja teoloogit sitte eivät koskaan juo! Kulkevat noissa syrjäkapakoissa ja juovat kotonaan viidenkolmatta pennin olutta!
— Ei pitäisi minun huoneessani noin parjatella, muistutti isäntä.
— Ei suinkaan tarvitsisi niin parjata minua. Minä luulen, että meissä jokaisessa on vikaa, ja se ei parane ennenkuin se miehissä poistetaan ja ruvetaan ylioppilaiden raittiusseuran jäseniksi.
— Se, joka haluaa, ruvetkoon!
— Sitä ei vaadi ainoastaan meidän oma tilamme, vaan sitä vaatii kotomme, sitä vaatii kansamme. Halveksien katselee kansa ylioppilaita, noita valon vartijoita, maan toivoja, jotka muka ovat aatteen palveluksessa ja hylkäävät esim. ehdottoman raittiuden. Kansa sitäpaitsi voisi vielä lukuisammin ruveta raittiiksi, jos ylioppilaat innolla ryhtyisivät asiaan. Se on ylioppilaiden siveellinen velvollisuus. Ja kuinka paljon me tuhlaamme täällä aikaa ja rahaa hukkaan, sentakia ett'emme ole raittiita. Kuinka paljon neroa sammuu juoppouden lokaan! Vastainen asemammekin yhteiskunnassa kärsii sen tähden! —
— Lasin kilistäminen on isiltä peritty tapa, mos patrum, keskeytti muuan joka tähän saakka oli ollut hiljaa ja joka ei ollut kovinkaan lasin vihaaja.
— Siinä se juuri onkin pulma ja vaikeus! Me olemme niin ennakkoluulojen orjia, niin perittyjen tapojen orjia, ett'ei meissä ole miehiä niitä poistamaan, pauhasi Ville.
Nyt olisi ollut jokaisella sanomista, mutta kello löi seitsemän. Se poisti mielet asiasta, sillä nyt piti lähdettämän ylioppilaskunnan kokoukseen.
Mutta tuota, joka oli edelläkin ollut sitä mieltä, ett'ei sinne ole välttämätöntä mennä, ei sinne saatu. Hän sanoi siellä menevän vain turhaan aikaa hukkaan.
Ylioppilashuoneen vestibyylissä kihisi miehiä kuin muurahaismättäässä muurahaisia. Oltiin vielä jotenkin arkipäiväisellä tuulella. Juteltiin ja naurettiin tuttavien kanssa.
Juhlasali oli valaistu ja perällä huonetta oli puheenjohtajan ja kirjurin paikat. Kokous aletaan ja puheenjohtaja kysyy, onko asiasta mitään sanottavaa, ennen kuin ruvetaan äänestämään. On siinä kaikellaista puhumista. Ensinnä vallitsee tyyni hiljaisuus molemmissa leirissä. On useitakin puhujia, ja muuan esittää kompromissia, että puheenjohtajiksi valittaisiin sekä suomenmielinen että ruotsinmielinen, toinen varsinaiseksi ja toinen varapuheenjohtajaksi ja että hoitokomiteaan valittaisiin yhtä monta molemmasta puolueesta. Kuuluu hyväksymyshuutoja, jos vastaisiakin. Nyt vasta alkaa tavallinen melu ja hälinä. Joka loukossa puhellaan, joka ryppäässä jutellaan ehdokkaista. Sisällisempää vilkkautta kuvautuu jo kasvoissa, ja posket alkavat innokkaammilla punottamaan, sillä salissa on tavaton lämpö. Joka huone on täynnä miehiä. Siinä kuhistaan ja kuljetaan levottomina paikasta toiseen. Pistäytään väliin ravintolan puolelle ja tullaan takaisin saliin.
Ville oli jo eksynyt joukossa kumppaleistaan ja oli toisten parissa.
Jo ruvettiin äänestämään, hyväksytäänkö kompromissi-asia vai ei. Yhdestä ovesta astuivat sisään puolustajat, toisesta vastustajat. Aivan liha lihassa kiinni sulloudutaan saliin, kun on päästy päiden laskijain ohitse.
Kompromissia ei hyväksytty. Suomenmieliset eivät sitä hyväksyneet. Jo rupeaa ruotsalaisten veri kiukkuilemaan, sillä he tietävät, että he joutuvat tappiolle, kun suomenmieliset näin lukuisasti ovat saapuneet kokoukseen. Agiteerattu oli jo monta päivää ennen, ja jokaisella on puolueensa äänestyslista taskussa.
Puheenjohtaja huutaa kurkkunsa kaikella voimalla, mihin paikkaan itsekukin osakunta asettuupi äänestämään. Ja nytpä syntyy joukossa monipäinen virta, missä ristilaineet paiskelevat toisiansa vasten. Jokainen pyrkii omien vaalintoimittajiensa luo, mitkä ennen äänestystä määrättiin. Huudetaan nimiä, jotta sali kaikuu. Liput annetaan aina vuoron päästä. Sitte työnnytään ulommas odottamaan vaalin tulosta.
Ville pistäysi ulos salista kumppaneinsa kanssa. Ne menivät ravintolan puolelle ja sinne meni Villekin.
— Eikö oteta, Ville, pullo olutta, kysyi muuan hänen tovereistaan.
Toiset olivat jo asettauneet muutaman pöydän ääreen ja paraikaa tilasivat, mikä tuutingin, mikä olutta.
— Syödään mieluummin illallinen.
— Eipä minulle haluta ruokaa. Paremmin janottaa.
Ville silmäsi ympärillensä, näkyikö yhtään noita teoloogeista. Ei hän nähnyt yhtään niistä.
— No otetaan pullo!
— Pullo olutta ja kaksi lasia, tilasi sitten kumppali.
Kyyppäri toi ja he alkoivat maistella. Villestä tuntui vähän vastahakoiselta oluenjuonti; mietti, mitä oli puhunut noille teoloogeille. Mutta kun hänen kumppalinsa tavallisella sukkeluudellaan alkoi jutella Villelle, niin pian hän unohti miettimisensä. Tämä kumppali oli sitä paitsi Villen mielestä mieluisin. Ville tunsi arvonsa ikään kuin kasvavan, kun sai olla hänen seurassaan. Helmer se oli nimeltään ja korkeamman virkamiehen poika. Miehessä oli jotain magneettia, mikä veti kumppaleita puoleensa ja hänen komeat, miehekkäät kasvonsa herättivät myös myötätuntoisuutta miestä kohtaan. Jo nuoruuden hilpeyttä oli niinhyvin ruumiissa kuin sielussa hänellä.
Siinä he puhelivat, kun muuan noista teoloogeista, äskeinen isäntä, meni huoneen poikki. Hän huomasi Villen ja Ville hänet. Villeä hiukan hävetti, mutta pilkallinen hymy vetäysi teoloogin suupieliin.
— Eiköhän juoda pohjaan ja lähdetä kuulustelemaan vaalin tulosta, sanoi Ville.
— Tehdään niin!
He tulivat vestibyliin, kyselivät vaalista, mutta saivat tietää, ettei oltu vielä laskettu ääniä. Eteisessä he kuljeksivat sitte ja odottaessaan puhelivat.
Jopa tulee salista muuan ja ilmoittaa, että fennot ovat voittaneet suurella enemmistöllä. Tekipä mieli hurrrata sen päälle, mutta kiinni pysyivät kuitenkin suut. Kohta kulki tieto kuin sotaväessä tunnussana miehestä mieheen.
Sveesit suutuksissaan pistivät kalossit jalkoihinsa, tukkivat palttoot selkäänsä ja lähtivät pois.
Mutta suomenmieliset eivät pitäneet niin kiirutta. Haastelivat ja nauroivat ruotsinmielisten tappiolle. Sitte alkoi joukko hajaantua, mikä meni ravintolan puolelle, mikä taas pois ylioppilastalosta.
Ville ja Helmer miettivät myös lähteä pois. Siihen tuli toisiakin heidän kumppaleitaan ja heitä oli puolikymmentä kappaletta, kun he lähtivät pois ylioppilastalosta.
— Nytpä kannattaa käydä juomassa seideli olutta, ukot, tuumi yksi.
— Tosiaan! Sellaista voittoa ei aina saada!
— Lähdetkö sinä, Ville, kysyi Helmer.
— Enpä taida lähteä.
— Mitä? Etkö lähde?
— Mietin lähteä kotiin.
— Lähde nyt pois, kehoittivat toiset Villeä.
Ville olisi nyt mieluummin ollut kotonaan, kuin tässä.
— Et suinkaan nyt viitsine jäädä pois?
— Minä tulen, mutta en minä jouda kauvan olla.
— Niin kauvan kuin haluttaa!
He menivät samaseen olutkellariin, missä Ville äsken oli pistäytynyt. Mutta ylös he eivät jääneet, vaan työntyivät rappusia alas, pysähtyivät vasta neljänteen huoneesen. Kapakka oli herroja täynnä. Korkeita, silinterimäisiä silkkihattuja näkyi ylioppilaslakkien ja upseerien vormutakkien seasta. Itsekunkin pöydän ääressä oli kolme tai neljä kappaletta. Tarjoojaneidit hääräsivät ja kantoivat seidelejä.
Kimeästi soi pöytäkello neljännessä huoneessa, kun Helmer sitä puisti.
Neiti tuli ja Helmer tilasi viisi seideliä.
— Myös annos makkaraa, käski Ville.
Mitä tilattu oli, tuotiin ja seura oli kuin kotonaan. Puhuttiin kovalla äänellä ja naurettiin. Ville vaan pysyi vähän totisempana.
Seidelit olivat jo lopussa ja muuan tovereista mäiskäytteli tyhjää seidelin kantta.
— Totta me otetaan uudet seidelit?
— Tietysti.
Ennenkuin Ville kerkesi vastustaa, helisti jo äskeinen kelloa, ja neiti tuli.
— Hva befalls?
— Fem sejdlar.
— Älä tilaa minulle! En minä juo enää.
— Mitä sinä, Ville, hupsuilet! Yksi seideli nyt ei suuria tee!
Miehet istuivat taas täysinäisten seidelien ääressä. Ville koetti sukkelasti juoda seidelinsä, jotta voisi sitte lähteä pois ja jättää toiset istumaan. Mutta yhtä sukkelasti tyhjentyivät toistenkin seidelit, sillä kun Ville nosti seidelin huulilleen, niin nousi se muidenkin huulille ikäänkuin äänettömän komennon vaikutuksesta.
— Kolme on pohjaluku! Siis kolmas seideli pöytään, sanoi Helmer, pannessaan tyhjän seidelin alas pöydälle.
Helmer ei ollut tavallisesti mikään viftari, ja Ville mietti, että kun
Helmerkin nyt ottaa, niin ehkä hänkin.
Oli juotu jo kolme seideliä. Neljännet ja viidennet tarjosi Helmer omalla kustannuksellaan.
— Eikö lähdetä henkäsemään vähän raitista ilmaa, kysyi yksi joukosta.
— Olemmepa täällä jo istuneet. Lähdetään vain, sanoi Helmer, taittaessaan rillejään.
He lähtivät pois. Rappusia ylös noustessa tuntui vieno väsymys Villen jäsenissä; mutta muuten virtaili veri ruumiissa kiivaasti. Päähän tuntui kävellessä nousevan jotain huumaavaa höyryä, mikä lumosi ajatusvoimaa ja muistia.
— Lähdetään Cambriniin!
— Sinne me lähdetään!
Ilta lennätteli viileää tuulta heidän poskilleen ja tuntui somalta kuumenevan pääkallon pinnalla. Se ikään kuin keventi alkohoolihöyryjen paksuutta ja poisti väsymystä:
Vanhoja herroja istui Cambrinissa, jonne he työntäytyivät sisälle.
— Otetaan punssia nyt, sanoi muuan.
— Sitä otetaan!
Tilattiin punssia, ja oluen kanssa alkoi se yhdessä rammata heidän aivojansa. Ei voinut punssin kanssa nautittu seltterivesi vähentää näiden vaikutusta. Ehkä esti aamulla kohmelon tuntumista. Nyt vaan veri ajautui ylemmäs ja pakkautui ruumiin pinnalle.
— Mutta eikö siirrytä U:n kahvilaan, siellä saa laulaa.
— Kippis! Terve!
— Juodaan tämä ja sitte lähdetään.
Villeä tuntui oksettavan, ja ylös pakkausi punssi. Hän pyysi kiiruusti toisia lähtemään pois, ulos vilvakkaasen ilmaan.
— Polta tupakkaa, niin se menee yli!
Ville ahmasi sikarista, ja yli se tuntui menevän. Mutta kun tuli mieleenkään punssi, niin taas se tuntui pyrkivän ylös. Kun Olisi päässyt kotiin maata, ajatteli Ville.
— Eikö me oteta issikka?
— Otetaan!
Vihellys kuului ja kohta ajoi issikka ravintolan edustalle.
— Toinen myös!
Uusi vihellys.
Villeä pyrki taas ulkona oksettamaan, ja nikotus alkoi häntä vaivata. Kun hän oli niissä hommissa, työnti Helmer hänet issikkaan ja nyt ajettiin B:n kahvilaan.
Loppu.