VI.
Ovatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja oli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet heidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä kova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.
Oli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein Iitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin sovittiinkin.
Kohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin kalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän ollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä, pani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen. Puukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.
— Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?
— Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.
— Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.
— Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.
— Etkö kuullut, että hän aikoi mennä kantelemaan äitille minusta ja sinusta?
— Nähdenpä poika menee.
Niin vain oli se niin ilkeä. — Kuules, milloin vietämme häitä!
— No eihän niin kiirutta.
— Ei, mutta en minä, hyvä Hermanni, voi olla näin. Minä luulen —
— Älä turhia luule!
— Vaan kuule, Hermanni älä petä minua! Sinä et, hyvä mies, usko, miten minulla on paha olla.
Rukoilevasti kääntyivät Iitan silmät puukhollariin. Puukhollari säpsähti. Vapa notkahti hänen kädestään.
— Mitä sinä joutavia!
— Mutta minua niin hävettää, jos…
— Jos…?
— Jos joudun äidiksi ulkopuolella avioliittoa.
— No jopa nyt! Kaikkia sinä sommittelet.
Samassa veti puukhollari Iitaa lähemmä itseään ja heitti ikäänkuin vakuuttavaisen katseen häneen. Veti sitte syliinsä, painoi intohimoisesti rintaansa vasten ja höpisi:
— Mitä turhia!
Iita vaipui kuin unen horroksiin, meni veltoksi kuin lankavyhti. Kiihtynyt hermosto raukasi ruumiin ja ahmimalla näytti hän nauttivan puukhollarin hyväilyjä. Kasvot hehkuivat, silmät vaipuivat alas, ja tuossa makasi hän kohta kuin lapsi puukhollarin sylissä. Kovaa sydämen lyöntiä vain kuului yön hiljaisuudessa.
Iita aukasi silmänsä ja kohtasi puukhollarin silmät. Mutta puukhollari käänsi pois päänsä; hän häpesi katsoa Iitaa silmiin.
Iita kohensi saaliaan, laittoi huivia, sillä yökylmä tuntui aivan kolealta.
Puukhollari oli mietteissään.
— Eikö, Hermanni, lähdetä jo pois? Yö on kai kohta puolivälissä.
— Lähdetään. Anna minä tulen soutamaan!
— Ei, kyllä minä soudan hiljaan. Eihän kiirutta.
Tuntui vähän kylmältä ja vapisutti hiukan Iitaa.
— Yökaste tuo kylmyyttä. Kas kuin usva nousee!
Puukhollari koetti välinpitämättömästi puhua.
Iita souti verkalleen. Puukhollari oli taas hiljaan.
Veden loiske kuului niin selvään hiljaisena kesäyönä.
Oltiin rannassa, ja vene vedettiin maalle. Ei oltu saatu yhtään kalaa. Kun puukhollari meni vähän myöhemmin sisälle kuin Iita, hymähti hän itsekseen.
— Kummallinen ilta! Ensimmäinen ijässäni!
Eikä puukhollari saanut heti unta, vaan kääntelehti vuoteellaan, koettaen tukehduttaa ajatuksiaan, mitkä hänen päässään risteilivät.