VII.
Itsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur… rur… rur… pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä liikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi. Kummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.
— No Iikkako se on… Miten nyt olet päässyt tänne käymään… Tuliko ikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma… Olenhan koettanut aina sinua pitää hyvänä… Istu nyt… Olet niin aran näköinen… Kerro nyt jotain Iitasta ja puukhollarista… minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä rahaa… no istu nyt… Kenen hevosella olet tullut?
— Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.
— No, onko niin vähän kulkijoita… minä en ole tässä käynyt taas ulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.
Samalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.
— Keitin tässä vasta kahvitipan… ehkäpä siinä on vielä sinulleki suullinen… niin enhän niin perso ollut… kas tuossa… ota ja juo nyt… Näyttää sinulla olevan kylmä… nuo jalat ovat niin huonot, ettei tee mieli ulos mennä.
Iikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.
— Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös… Onhan sinne pitkä matka… kolmekymmentä penikulmaa… terveenä tässä olen minäkin ollut…
— Eiköpä lie hyväki, että…
— Mikä?
— Että olette tervennä, kun muut…
— Muut?
— Sairastavat.
— Sairastavat! Kutka?
— Iita.
— Iita! Onko hän kipiä? No Jumala nähköön… mikä tauti?
— En tiedä. Ehkäpä lie se kuin sanovat…
— Mitä sanovat?
— Että… että Iita on…
— On mitä?
— Raskaana puuk…
— Puukhollarille raskaana… Mitä… Ja se siitä nyt tuli… Enkö sitä aavistanut… jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin emännöitsijäksi… niin jo silloin mietin estää… mutta kun en houkka tehnyt sitä… Ja nyt tämä viimeinen häväistys… Mutta voiko tuo olla totta?… Voiko hän niin…
Iikka ei puhunut mitään.
— Oliko Iita semmoinen ja puukhollari… voi toki… täällä ollessaan niin siivo mies… laittoi sinullekin palveluksen… Ja oli Iitalle niin hyvä… kyllä minua on petetty maailmassa… ja nyt tuo vielä lisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät päästään siitä tehtaassa… Voi… sentään minua… kun minä hänen päästinkin… mutta puukhollari olisi suuttunut… ja sinä et olisi saanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?
Itku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.
— Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään.
Hakkasi minua päiväkaudet.
— Vai niin…
Suuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia pitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä tihuutti.
Hyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.
— Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen — millä minä elän.
Taas pullahti uusi kyyneltulva.
— Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika voit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa… No jo se oli tuokin, vältti vain kerraksi!
Elsa kuivaili silmiään.
— Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan… Kyllähän kun minäkin jaksaisin vielä… Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä minut köyhäinhuone perii… Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa… oli se asiaki, kun heitti meidät… Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän kärsii, sitä enempi saa kärsiä… Alkoi jo olla hiukka parempi, niin kun tuo puukhollari… Vaan ehkä se naipi nyt Iitan… Eikö siellä kuulunut mitään sellaista?
— No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.
— Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa, mikä on eksynyt…
Alkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi Iitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti Elsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies on niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla köyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin rumia juttuja köyhäin-huoneesta.